Eduskunassa olevien edustajiensa avulla puolueet ovat velvoittaneet kaikki kansalaiset, myös puolueisiin kuulumattoman, n. 90 prosenttia kansasta käsittävän valtanenemmistön, rahoittamaan valtiolle maksamillaan veroeuroilla puolueita.
Lisäksi puolueet ovat järjestäneet itselleen välillistä puoluetukea eli ns. piilopuoluetukea runsaan kolmen sadan miljoonan markan edestä.
Puolueilla oli itsenäisyyden ajan alkuvuosikymmeninä keskeinen merkitys kansanvallan toteuttamisessa kanavoimalla kansalaismielipide päätöksentekoelimiin toimintaohjeeksi niissä oleville puolueiden edustajille.
Tällaista kanavointia ei enää tapahdu. Kun vielä 1950- ja 1960-luvulla puoluekokouksissa määritettiin puolueen kannanotot järjestökentältä tulleiden esitysten ja niistä käydyn keskustelun pohjalta, ovat etenkin viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana puoluekokouksissa tehdyt päätökset olleet joitakin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta puolueessa valtaa piätävän harvalukuisen johtoeliitin etukäteen tarkastamat ja hyväksymät.
Kansalaisten vieraannuttua puolueista ovat niiden jäseniksi jääneet toisaalta ne, jotka puolueisen luonteesta ja yhteskunnassa tapahtuneista muutoksista huolimatta uskovat ja luottavat puolueensa aatteen ja toiminnan merkitykseen ja tärkeyteen ja pitävät toisarvoisena näiden välillä esiintyvää ristiriitaa sekä toisaalta ne, joille puoluejäsenyys on välikappale virkauralla etenemiseen tai jonkun muun henkilökohtaisen intressin edistämiseen.
Yleiseksi käytännöksi on muodostunut, että vailla tarvittavaa koulutusta ja riittävää pätevyyttä olevat puoluejohdon suosikit ovat valtaa pitävien puolueiden keskinäisten sopimusten, ns. lehmänkauppojen avulla sivuuttaneet virkapaikkoja täytettäessä patevämmät hakijat. Tavaksi on tullut, että valtioneuvoston jäseniä ja puoluetyöntekijöitä nimitetään valtion korkeapalkkaisiin virkoihin.
Ennen vuoden 1991 eduskuntavaaleissa saavutttamaansa suurvoittoa Suomen keskusta lupasi tässä suhteessa muutosta ja uutta poliittista kulttuuria, jota ei koskaan tullut.
menetettyään jäseniään ja muututtuaan vapaista kansalaisjärjestöistä etuoikeutetussa asemassa oleviksi instituutioiksi ja valtarakenteen osiksi puolueet ovat joutuneet yhteisiä etujaan puolustavana yhteiskunnallisena eliittinä erilleen kansasta.
Samalla ne ovat joutuneet vastakkain puolueiden ulkopuolella jatkuvasti voimistuneen yhteiskunnallis-poliittisen toiminnan kanssa. Tämä on saanut puolueet monessa tapauksessa yhtenäisenä ja rikkumattomana rintamana puolustamaan ja vahvistamaan etuoikeuksiaan puolueiden ulkopuolista kansalaistoimintaa vastaan.
Esimerkkejä tästä ovat puoluelain, puoluetuen ja 1970-luvulla "uudistetun", puolueita vapaiden kansalaisjärjestöjen kustannuksella suosivan vaalilainsäädännön lisäksi puolueiden kielteinen suhtautuminen niitä juridisesti sitovan valtiollisen ja kunnallisen kansaäänestyksen sekä lähidemokratian toteuttamisen.
Puolueiden etuoikeudet ja demokratian kaikkoaminen puolueiden sisältä on merkinnyt Suomen valtiollisen järjestelmän muuttumiseta näennäisdemokraattiseksi. Vielä 1930-luvulla ja 1940-luvun jälkipuoliskolla kansan enemmistö torjui puolueiden avulla ensin fasistiset ja sitten kommunistiset totalitaarisen järjestelmän pystyttämiseen tähdänneet pyrkimykset.
Nyky-Suomessa puolueiden etuoikeutettuun asemaan perustuvalla näennäisdemokraattisella järjestelmällä alkaa olla yhä enemmän totalitaarista järjestelmää samoin kuin feodaaliajan lääninherrojen ja kansan välistä vastakohtaisuutta muistuttavia piirteitä.
Kuten kansleri Kauko Sipponen hyvin totesi, hallintokoneisto kohtelee kansalaisia Suomessa objekteina eikä subjekteina.
Poliittisen järjestelmän sijoittumista totalitaarisuus-demokraattisuus -akselilla voidaan arvioida selvittämällä, mitkä ovat kansalaisten mahdollisuudet puuttua vallanpitäjien ratkaisuihin, muuttaa niitä ja vaihtaa valtarakenteessa toimivaa poliittista johtoa.
Nyky-Suomessa nämä kansalaisten mahdollisuudet ovat, niin kuin edellä esitetystä ilmenee, puoluelaitoksen etuoikeuksien, monopoliaseman ja sen kansasta vieraantumisen vuoksi kieltämättä ainoastaan hypoteettiset. Silti äänestämättä jättäminen tulisi ymmärrettäväksi vasta puoluevallan betonoidun möhkäleen linnoittautumista kaksipuoluejärjestelmän suojiin, jolloin kansakunta ja sen olemassa olosta huolta kantavat saavat kaiken toivon heittää. Silloin valtiolaiva hukutetaan ja myydään Turun tuomiokirkon viimeistä tiiliskiveä myöten vieraan vallan alaisuuteen, jolloin valtiolaiva hukkuu. "Pelastukoon ken voi" -tilanne.
Lisäksi puolueet ovat järjestäneet itselleen välillistä puoluetukea eli ns. piilopuoluetukea runsaan kolmen sadan miljoonan markan edestä.
Puolueilla oli itsenäisyyden ajan alkuvuosikymmeninä keskeinen merkitys kansanvallan toteuttamisessa kanavoimalla kansalaismielipide päätöksentekoelimiin toimintaohjeeksi niissä oleville puolueiden edustajille.
Tällaista kanavointia ei enää tapahdu. Kun vielä 1950- ja 1960-luvulla puoluekokouksissa määritettiin puolueen kannanotot järjestökentältä tulleiden esitysten ja niistä käydyn keskustelun pohjalta, ovat etenkin viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana puoluekokouksissa tehdyt päätökset olleet joitakin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta puolueessa valtaa piätävän harvalukuisen johtoeliitin etukäteen tarkastamat ja hyväksymät.
Kansalaisten vieraannuttua puolueista ovat niiden jäseniksi jääneet toisaalta ne, jotka puolueisen luonteesta ja yhteskunnassa tapahtuneista muutoksista huolimatta uskovat ja luottavat puolueensa aatteen ja toiminnan merkitykseen ja tärkeyteen ja pitävät toisarvoisena näiden välillä esiintyvää ristiriitaa sekä toisaalta ne, joille puoluejäsenyys on välikappale virkauralla etenemiseen tai jonkun muun henkilökohtaisen intressin edistämiseen.
Yleiseksi käytännöksi on muodostunut, että vailla tarvittavaa koulutusta ja riittävää pätevyyttä olevat puoluejohdon suosikit ovat valtaa pitävien puolueiden keskinäisten sopimusten, ns. lehmänkauppojen avulla sivuuttaneet virkapaikkoja täytettäessä patevämmät hakijat. Tavaksi on tullut, että valtioneuvoston jäseniä ja puoluetyöntekijöitä nimitetään valtion korkeapalkkaisiin virkoihin.
Ennen vuoden 1991 eduskuntavaaleissa saavutttamaansa suurvoittoa Suomen keskusta lupasi tässä suhteessa muutosta ja uutta poliittista kulttuuria, jota ei koskaan tullut.
menetettyään jäseniään ja muututtuaan vapaista kansalaisjärjestöistä etuoikeutetussa asemassa oleviksi instituutioiksi ja valtarakenteen osiksi puolueet ovat joutuneet yhteisiä etujaan puolustavana yhteiskunnallisena eliittinä erilleen kansasta.
Samalla ne ovat joutuneet vastakkain puolueiden ulkopuolella jatkuvasti voimistuneen yhteiskunnallis-poliittisen toiminnan kanssa. Tämä on saanut puolueet monessa tapauksessa yhtenäisenä ja rikkumattomana rintamana puolustamaan ja vahvistamaan etuoikeuksiaan puolueiden ulkopuolista kansalaistoimintaa vastaan.
Esimerkkejä tästä ovat puoluelain, puoluetuen ja 1970-luvulla "uudistetun", puolueita vapaiden kansalaisjärjestöjen kustannuksella suosivan vaalilainsäädännön lisäksi puolueiden kielteinen suhtautuminen niitä juridisesti sitovan valtiollisen ja kunnallisen kansaäänestyksen sekä lähidemokratian toteuttamisen.
Puolueiden etuoikeudet ja demokratian kaikkoaminen puolueiden sisältä on merkinnyt Suomen valtiollisen järjestelmän muuttumiseta näennäisdemokraattiseksi. Vielä 1930-luvulla ja 1940-luvun jälkipuoliskolla kansan enemmistö torjui puolueiden avulla ensin fasistiset ja sitten kommunistiset totalitaarisen järjestelmän pystyttämiseen tähdänneet pyrkimykset.
Nyky-Suomessa puolueiden etuoikeutettuun asemaan perustuvalla näennäisdemokraattisella järjestelmällä alkaa olla yhä enemmän totalitaarista järjestelmää samoin kuin feodaaliajan lääninherrojen ja kansan välistä vastakohtaisuutta muistuttavia piirteitä.
Kuten kansleri Kauko Sipponen hyvin totesi, hallintokoneisto kohtelee kansalaisia Suomessa objekteina eikä subjekteina.
Poliittisen järjestelmän sijoittumista totalitaarisuus-demokraattisuus -akselilla voidaan arvioida selvittämällä, mitkä ovat kansalaisten mahdollisuudet puuttua vallanpitäjien ratkaisuihin, muuttaa niitä ja vaihtaa valtarakenteessa toimivaa poliittista johtoa.
Nyky-Suomessa nämä kansalaisten mahdollisuudet ovat, niin kuin edellä esitetystä ilmenee, puoluelaitoksen etuoikeuksien, monopoliaseman ja sen kansasta vieraantumisen vuoksi kieltämättä ainoastaan hypoteettiset. Silti äänestämättä jättäminen tulisi ymmärrettäväksi vasta puoluevallan betonoidun möhkäleen linnoittautumista kaksipuoluejärjestelmän suojiin, jolloin kansakunta ja sen olemassa olosta huolta kantavat saavat kaiken toivon heittää. Silloin valtiolaiva hukutetaan ja myydään Turun tuomiokirkon viimeistä tiiliskiveä myöten vieraan vallan alaisuuteen, jolloin valtiolaiva hukkuu. "Pelastukoon ken voi" -tilanne.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.