Lyhyesti sanottuna: "Elämä on kärsimystä". Tähän päätökseen tulivat jo sekä vanhan että uuden testamentin kirjoittajat - myöhemmin Buddha, valaistunut.
Me täällä länsimaissa emme lähde siitä lähtökohdasta, että elämä on kärsimystä. Sen vuoksi kärsimme. Kuvittelemme että elämän pitäisi olla jotakin muuta - kivaa, kliffaa.
Kun emme hyväksy tosiasiaa, että elämä on pohjimmiltaan surua ja kärsimystä, taistelemme realismia, eli tosiasioita vastaan.
Tämä taistelu kuluttaa energiaa. Se on hulluutta. Se on riitelyä todellisuuden kanssa.
Olemme jatkuvassa "pakene tai taistele" psyyken tilassa. Toisin sanoen stressihormonin vallassa.
Emme halua päätyä pisteeseen, jossa havaitsemme Buddhan tavoin elämän olevan kärsimystä - parhaimmillaankin.
Mutta mitä sitten, vaikka elämä on tai olisi kärsimystä. Mitä pelottavaa siinä totuudessa on? Eikö se ole helpottavaa tiedostaa, että niin kauan kuin elän tässä ruumiissa, elämäni on enemmän kärsimystä kuin nautintoa, enemmän surua kuin iloa?
Silloin pienestäkin ilosta tulee suurempi, sillä se mikä on harvinaista, se on aina arvokkaampaa kuin se, mitä on tarjolla ylen palttisesti.
Kun elämä on jotakin muuta, pienen ohikiitävän hetken, kuin tuskaa, silloin olemme tekemisissä jonkin erittäin harvinaisen "luonnonvaran" kanssa.
Kärsimys lakkaa, kun elämän jano sammuu. Jos olet masentunut, elämänhaluton, kysymyksessä ei ole valaistuminen. Olet edelleen kiinni tämän maailman murheissa. Sinulla on edelleen elämän jano, ja siksi sinä kärsit.
Mutta voiko elämän janon sammuttaa muutoin kuin kuolemassa? Voiko ihminen kuolla jo eläessään niin, ettei elämän jano synnytä enää lakkaamatonta kärsimystä?
Buddha väitti näin hänelle tapahtuneen. Jeesus kärsi puolestaan kuoleman. Samoin hänen seuraajansa.
Itse Toivon, että elämän janoni sammuu, enkä enää taistelisi kärsimystä vastaan, tai yritä paeta sitä. Kärsimyksen kohtaaminen on uskoakseni sisimpäni kohtaamista. Mieleni pohjalla on kärsimys, jonka olemassa olo on kiistaton. En voi paeta sitä tai valehdella itselleni ettei näin olisi.
Hyväksyn itseni tällaisena. Olen kärsimystä ja tuskaa. En taistele tätä vastaan. Olen pelkoa ja siitä seuraavaa ahdistusta.
En tunne rakkautta enkä luottamusta. Olen arka ja pelokas. Maailman murheet, kuten huoli elatuksesta, kalvaa minua kuin mato.
Ehkä kun hyväksyn itseni, kärsivän itseni, pelokkaan itseni, löydän ulos vapauteen.
Me täällä länsimaissa emme lähde siitä lähtökohdasta, että elämä on kärsimystä. Sen vuoksi kärsimme. Kuvittelemme että elämän pitäisi olla jotakin muuta - kivaa, kliffaa.
Kun emme hyväksy tosiasiaa, että elämä on pohjimmiltaan surua ja kärsimystä, taistelemme realismia, eli tosiasioita vastaan.
Tämä taistelu kuluttaa energiaa. Se on hulluutta. Se on riitelyä todellisuuden kanssa.
Olemme jatkuvassa "pakene tai taistele" psyyken tilassa. Toisin sanoen stressihormonin vallassa.
Emme halua päätyä pisteeseen, jossa havaitsemme Buddhan tavoin elämän olevan kärsimystä - parhaimmillaankin.
Mutta mitä sitten, vaikka elämä on tai olisi kärsimystä. Mitä pelottavaa siinä totuudessa on? Eikö se ole helpottavaa tiedostaa, että niin kauan kuin elän tässä ruumiissa, elämäni on enemmän kärsimystä kuin nautintoa, enemmän surua kuin iloa?
Silloin pienestäkin ilosta tulee suurempi, sillä se mikä on harvinaista, se on aina arvokkaampaa kuin se, mitä on tarjolla ylen palttisesti.
Kun elämä on jotakin muuta, pienen ohikiitävän hetken, kuin tuskaa, silloin olemme tekemisissä jonkin erittäin harvinaisen "luonnonvaran" kanssa.
Kärsimys lakkaa, kun elämän jano sammuu. Jos olet masentunut, elämänhaluton, kysymyksessä ei ole valaistuminen. Olet edelleen kiinni tämän maailman murheissa. Sinulla on edelleen elämän jano, ja siksi sinä kärsit.
Mutta voiko elämän janon sammuttaa muutoin kuin kuolemassa? Voiko ihminen kuolla jo eläessään niin, ettei elämän jano synnytä enää lakkaamatonta kärsimystä?
Buddha väitti näin hänelle tapahtuneen. Jeesus kärsi puolestaan kuoleman. Samoin hänen seuraajansa.
Itse Toivon, että elämän janoni sammuu, enkä enää taistelisi kärsimystä vastaan, tai yritä paeta sitä. Kärsimyksen kohtaaminen on uskoakseni sisimpäni kohtaamista. Mieleni pohjalla on kärsimys, jonka olemassa olo on kiistaton. En voi paeta sitä tai valehdella itselleni ettei näin olisi.
Hyväksyn itseni tällaisena. Olen kärsimystä ja tuskaa. En taistele tätä vastaan. Olen pelkoa ja siitä seuraavaa ahdistusta.
En tunne rakkautta enkä luottamusta. Olen arka ja pelokas. Maailman murheet, kuten huoli elatuksesta, kalvaa minua kuin mato.
Ehkä kun hyväksyn itseni, kärsivän itseni, pelokkaan itseni, löydän ulos vapauteen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Metsästä tai keräile. https://www.msn.com/fi-fi/uutiset/kotimaa/roni-saa-tilanpitoon-apua-myös-vanhemmiltaan-–-”pelkään-velkaa-en-työtä”/ar-AAEirmU?li=BBr5KbI
Jatkuva "kivan" hakeminen kuluttaa valtavasti energiaa, ja samalla ehdollistaa meidät riippuvaiseksi siitä samasta kivasta asiasta.
Jäämme tavallaan velkaa sille asialle ja se tulee myöhemmin uudestaan kyselemään velkoja.
Se on silti luonnollista, eikä haluamistaan voi tukahduttaa tai jättää pois ja huomiotta, ellei ole jotain parempaa tilalle.
Jos ymmärrys jonkin asian hyvistä ja huonoista puolista kehittyy siihen suuntaan että jokin asia (esim. huumeet) nähdään enemmän
haitallisena, stressiä väsymystä ja sekavuutta aiheuttavana, kuin jonkin neutraalimman tai paremman asiat tekeminen, niin se
vähempiarvoinen asia menettää automaattisesti vetovoimansa... Mutta ennen oikeaa ymmärrystä siitä, ei sitä voi jättää, tai ennen
paremman korvaavan asian löytämistä tilalle, sitä ei voi jättää.
Ja monia tavallisia elämän asioita ja nautintoja ei tarvitse jättää, koska ne asiat itsessään eivät yleensä ole pahoja, vaan oma suhtautuminen
ja addiktio niihin on se oikea ongelma, ja kärsimys mikä seuraa kun ei saa mitä haluaa, ja sitä on kaikilla, koska ihmisen nälkää uusiin asiohin
ja paremmaksi ja suuremmaksi tulemiseen ei voi tyydyttää koskaan lopullisesti millään määrällä rahaa tai nautintoja. Muuten ihmiskunta ei kehittyisi koska, kaikki istuisivat ekstaasissa ja kuolisivat nälkään.
Jos meditoi ja saavuttaa sisäisiä rauhan tiloja, jotka eivät ole yleisessä tiedossa muuten kuin paljon meditoivien tiedossa, niin
sitten moni asia mitä ennen harrasti voi alkaa tuntua turhalta ja stressaavalta, liian äänekkäältä ja väsyttävältä. Tosin niihin tulee myös aivan uusi syvyys ja taidokkuus. Meditatiivisessa
syventymisessä voi kokenut meditoija kokea halutessaan myös todella suurta fyysistä nautintoa ja ilon tunnetta joka täyttää koko kehon ja mielen. Kaikki se pelkästään hengittämistä
tarkkailemalla systemaattisen harjoituksen kautta, paitsi että toki elämässä asioiden pitää olla sillä tavalla rauhoitettuja, että meditaatio on mahdollista...
Mikään muodostunut ei ole ikuista. Toisin sanoen, kaikella tässä maailmassa on kestoaika. Sen tiedostaminen itsessään on kärsimystä. Jos haluaa elää ja kokea, pitää hyväksyä myös että sitä paskaakin tulee aina. Kun on valmis ottamaan
vastaan myös kaiken huonon, aaltojen pohjat ja harjat, niin sitten voi elää ja kokea maailmaa rohkeasti... Mutta sitten ei voi tietää mihin suuntaan elämä menee (ja jälleensyntymät & pitkät ajanjaksot), ja vaaroja on paljon. Esim. pelkästään ihmiskehossa on suuri potentiaali kärsimykseen.
Buddha sanoi että "jalo 8-osainen tie" johtaa vapautukseen maailmassa vaeltelun kärsimyksestä. Esimakua ja vapautumisen kokemuksia tulee tietysti matkan aikanakin ja monilla sellaiset
erikoiset vapautumisen kokemukset jotka ovat tulleet esim. muiden uskontojen tai gurujen opetusten kautta ovat johtaneet heidät buddhan opetuksia tutkimaan.
Ongelmana meditoinnissa on usein liika yrittäminen. Itse olen nk. maallikko-buddhalainen... Luulisin.... Luen ja kuuntelen Buddhan opettamia alkuperäisiä sutria ja yritän sovelluttaa niitä elämääni. Niistä löydän aina lisää vastauksia
näihin kysymyksiin ja aina vain lisää vapautumisen ja oivalluksen kokemuksia. Mistään muualta ei löydy vastaavaa. Toki esim. tiibetiläisessä buddhalaisuudessa on paljon samaa, kuin alkuperäisessäkin "metsämunkki"/"theravada"-muodossa ja Dalai Laman kirjat ovat todellinen aarreaitta, joka niihin vain länsimaissa syventyy, eikä suoralta kädeltä vain pilkkaa esim. hänen puhetapaansa, kuten jotkut amerikkalaiset uutistoimittajat ovat tehneet, täysin sivuuttaen hänen sanomansakin..
.
Jotkut sufi-runoilijat yms. saattavat näyttää välähdyksiä jostain sanoin kuvaamattomasta todellisuudesta, viisaudesta ja "jumalallisuudesta"... Samoin zenissä yms. Mutta paras lähestymistapa löytyy mielestäni Buddhan opetuksista, koska sieltä löytyy vastaukset kysymyksiin ja iso osa niistä tulee itsestään meditoinnin kautta. Mutta ensin on kallistettava korvaa opetuksien suuntaan, että ensin kuulee meditoinnista.
Tärkeää on tajuta että vaikka väliaikaisia onkin fakta, monet asiat kestävät erittäin pitkään, eivätkä teot vain katoa olemattomiin, vaan vaikuttavat meissä ja maailmassa periaatteessa loputtomiinkin. Tekojen seuraukset voivat olla hyvin vakavia, ja ovat erittäin todellisia (katoavaisuudesta huolimatta) joten pitää aina koettaa toimia itsensä ja muiden parhaaksi, niin ettei itseäänkään vahingoita. Myös hyviä ilon aiheita on paljon muualla kuin meditaatiossa.
Yksi parhaita meditaaion muotoja on istua hiljaisuudessa ja kuvitella maailmaloppua. Tai omaa kuolemaansa, joka vapauttaa ihmisen tästä oravanpyörästä.
Minua ei kumminkaan moinen meditaatio kiinnosta vähääkään. Elämä on kivaa.
Tässä keskustelussa on hyviä pointteja.
On myös toteamus: "Elämä on kivaa." Tuokin on totta, elämä voi näyttää upeita ja kivoja aikoja. Useimmat ihmiset jossain vaiheessa kuitenkin saavat myös kärsimyksen kokemuksen.
Tässä Ylen äänitallenteessa on mielestäni pohdittu hyvin kärsimystä:
https://areena.yle.fi/audio/1-50449304#autoplay=true
Omassa elämässäni on ollut sekä harmonisen mielihyvän että kärsimyksen aikoja.
😄↔️😭
Ei se elämä ole kenellekään pelkkää "ruusuilla tanssimista". Riippuu paljon henkilöstä, kuinka vaikeaksi kokee vastoinkäymisensä, joita aivan varmasti jokainen kokee eläessään.
Olen samaa mieltä, elämä tuntuu just sellaiselta miten kukin sen kohdallaan kokee.
Tottakai tulee kärsimyksiä, pettymyksiä, ilon ja onnen hetkiä, menetyksiä, häviöitä ja voittoja. Kaikkea mahdollista voi tulla eteen ja siitä selviytyminen on pitkälti omasta itsestä kiinni.
Jokainen myös kokee eri sattumukset ja tapahtumat omalla tavallaan, toiset ovat herkempiä kuin toiset. Suhtautuminen kaikkeen on niin henkilökohtaista.