jälleen...haluisin arvosteluja

Laitoin taas tänne arvosteltavaks yhden tarinoistani....
Tässä se tulee:

En ymmärrä vieläkään, että miksi minä? Miksi minulle tapahtuu kaikki kamala? Eikö minulle koskaan anneta mahdollisuutta, elää niin kuin useimmat ikäiseni? Miksi seinät kaatuvat aina minun päälleni? Miksi minä olen silti ansainnut maailman rakastettavimmat ystävät? Elämäni suuria kysymyksiä. Koska todella olen kokenut kaiken. En koskaan edes miettinyt mitä tekisin jos joku läheinen kuolisi. En koskaan.

Lokakuinen aamupäivä sarasti kun avasin huoneeni verhot. Aurinko paistoi raikkaasti pilvien välistä. ”Kyllä elämä on ihanaa.” Henkäisin. Siinä vaiheessa en uskonut, että jonain aamuna samat ihanat ihmiset eivät ehkä olisi täällä. Eihän sitä turhaan kannattaisi miettiäkään. Mutta nyt ymmärrän, että siihen varautuminen kannattaa. ”Huomenta äiti.” Huikkasin ja istuin keittiön tasolle. ”Huomenta kulta. Olet harvinaisen aikaisin hereillä.” Äiti sanoi. ”No jaa.” vastasin. Otin keittimestä kahvipannun ja kaadoin siitä kahvia mukiini. Äiti katosi olohuoneeseen päin. Kun olin juonut kahvini juoksin omaan huoneeseeni. Päätin lähteä tänään pitkälle lenkille.
Tuuli puhalsi kasvoihini virkistävästi. Vastaani käveli pitkä poika ja sitä päätä lyhyempi kaveri. ”Ou kaad.” Mä kuiskasi itselleni ja yritin kävellä niiden ohi niin, että ne ei huomaisi mua. ”Hei mitäs kaljamaha!” Se pitkä poika huusi. Mä pyörittelin silmiäni. Sit se nappas pipon mun päästä. Mä tuijotin sitä happamasti. ”Vittu anna se nyt takasin.” Mä sanoin, mut se vaan heitteli sitä ilmaan. Sit mä hyppäsin sitä päin ja otin sitä hiuksista ja nenästä kiinni. Se heitti mun pipon maahan. Mä poimin sen sieltä ja rupesin kävelemään eteenpäin. Ne ei kiinnittäny muhun enää huomiota vaan lähti omille teilleen. Melkein joka päivä sama juttu. Aina se loppujen lopuksi luovutti, mutta mä sain hakea pipoani millon mistäkin. Puusta tai umpihangesta. Vaikka en mä ollu ees läski. Mun nimestä se haukkuminenkin tulee. Vaikka kaikkiahan koulussa haukutaan läskeiksi. Mä olin ihan samanlainen kun muutkin. Jos me oltiin kahden sen pitkän pojan kanssa, se oli yleensä ihan erilainen. Me juteltiin usein ja sillon mun pipo sai olla rauhassa. Mutta jos lähellä oli kuka tahansa meijän koulusta, se kiusas mua taas. Mä taisin rakastaa sitä. Se oli niin ihana ja niin kamala. Just sellanen pahis! Noh… Ehkä vielä joskus.
Viikkojen jälkeen koitti taas uusi ja aurinkoinen päivä. Mä löntystin alakertaan. Mä hätkähdin kun astuin olohuoneeseen. ”Herra Jumala, ei saa säikytellä!” Mä karjaisin mun 24 -vuotiaalle serkulle, joka istu meijän olohuoneessa lukemassa hesaria. ”Ai. Hyvä kun heräsit.” Se sano ilmeettömästi. ”Sun ilmees on hilpee kun oisit nähnyt aaveen.” Mä totesin, naurahdin ja lähdin kohti keittiötä. ”Tuu tänne istumaan.” Se sano. Mä katoin sitä ihmeissäni ja istahdin nojatuoliin. Se huokaisi raskaasti ja purskahti itkuun. ”Sun perhettä ei enää ole.” Se sanoi itkunsa seasta. Mä katoin sitä ja kysyin: ”Mitä?” Se tuli mun luo ja halas. ”Sun äiti, isä ja veli on kuollut.” Se sano vielä uudelleen. ”Huono vitsi.” Mä sanoin ja lähin keittiöön. Käännyin vielä katsomaan ja näin sen haudanvakavan ilmeen. Se puhu totta. ”Ei.” Mä kuiskasin. ”Ei näin voi tapahtua!” Mä huusin. Mä en kyennyt itkemään. Mun sisällä myllersi suunnaton pelko ja kauhu. Mun serkku ei sanonut mitään. Se vaan paino päänsä ja itki. Mä menin keittiöön ja otin kupin kahvia. ”Kaikki selviää vielä.” Mä ajattelin, mutta tiesinhän mä itsekkin, että tilanne ei millään muuttuisi paremmaksi. Mun perhe oli päässyt taivaaseen. En pystynyt edes juomaan kahviani. Miksen minä? Miksi muut? Yhtäkkiä, täysin arvaamatta päähäni joutuivat kaikki ne muistot mitä olin kokenut perheeni kanssa. Päätäni kivisti ja olin täysin mieleni hallinnassa. Sydäntäni viilsi tuska. Voihkaisin ja pakottauduin juoksemaan. Juoksin kahdet portaat yläkertaan ja pysähdyin vanhempieni makuuhuoneen kohdalla. Tuijotin huonetta ja koskettelin siellä olevia tavaroita. Mielessäni ajattelin, että niin kauan kuin itse asun täällä, tuo huone pysyy koskemattomana. Istahdin sängylle ja katselin ikkunasta ulos. Näin vain sinisen taivaan. En tiennyt kuinka kauan siinä istuin, mutta se tuntui ikuisuudelta. Joskus mäkin olisin taivaassa, ja pääsisin jälleen perheeni luokse. Sinne halusin. Mikään ei estäisi mua pääsemästä takaisin vanhempieni syleilyyn. Kadutti, kun mietin millainen olin ollut vanhemmilleni. Kaduin viimeistä sanaa äidilleni. ”Mene pois.” Olin sanonut äidille, kun hän oli tullut herättämään mua aamulla. Ja poishan se lähtikin. Mutta liian kauas. Mun saavuttamattomiin. Palasin takaisin alakertaan ja menin eteiseen. ”Meen ulos.” Huikkasin serkulleni ja suljin oven perässäni. Kello oli vähän vaille yksi. Ja bestis olisi jo kotona. Lyhyt koulupäivä. Mietin menisinkö sen luo. Pakottauduin siihen, koska pakkohan mun oli. Kouluun en kyllä menisi. En kestäis niitä tuijottavia ja sääliviä ilmeitä. Päätin kävellä puiston läpi. Edessäni näin taas sen pitkän ihmisen. Henkan. Mulla ei ollut onneks pipoa joten päätin kävellä kylmän viileesti sen ohi. Jos se kysyis miks en ollu koulussa, en vastais. Mä ihmettelin, kun olin menossa sen ohi. Se tarttu mua kädestä ja sano: ”Hei venaa.” ”Mitä vittuu sä haluut musta.” Mä kysyin. Se katto mua suoraan silmiin ja sano: ”Kaikki tietää.” Mä käänsin katseeni pois sen silmistä. En enää pystynyt pitämään tunteitani kurissa. Mä lähin juoksemaan poispäin. ”Hei älä mee!” Se huus ja juoksi mun perään. Mä tiesin, että se sais mut kiinni ja istahdin puistonpenkille. Se istu mun viereen ja laitto kädet mun ympärille. Mä itkin. Ensimmäisen kerran. Mä painoin pääni sen syliin ja itkin. ”Mä haluun auttaa sua ja olla sun tukena.” Se sano. ”Mä välitän susta oikeesti.” Se jatko vielä. Mä nostin pääni ja kuivasin kyyneleet. Mua hävetti, kun pillitin. ”Itke vaan, jos se helpottaa.” Se sano ja hymyili. Mä en pystynyt hymyillä. Siinä mä istuin. Henkan kädet mun ympärillä. Mietin kauan, kunnes lopulta sain sanotuksi: ”Mäkin välitän susta.” Se hymyili ja otti mua kädestä. ”Mennään meille.” Se sano. Niille oli aika pitkä matka, mutta lähin koska eihän kotona ollut ketään joka huolestuisi. Mun sydäntä vihlasi ajatuskin siitä, että kotona ei ollut ketään. Päässä pyöri kysymyksiä. Mihin mä nyt joudun? Mitä mulle tehään? En mä pysty asumaan yksin!
Yritin unohtaa kaiken muun.
Mä istuin Henkan luona kauan. Me syötiin yhdessä ja juteltiin. Välillä me halailtiin ja lämmitettiin toisiamme. Mä makasin sen sängyllä ja aivan huomaamattani nukahdin. Heräsin siihen, kun Henkka tuli huoneeseen ja laittoi oven kiinni. Katsahdin kelloon. 19.00. ”Mitä!?! Äiti suuttuu kun en oo soittanu.” Mä kiljaisin ja olin jo juoksemassa kotiin. Henkka pysäytti mut ovella ja otti mua olkapäistä kiinni. ”Mä saatan sut kotiin.” Se sano. Siinä vaiheessa muistin…. Ja purskahdin jälleen itkuun. Läsähdin sängylle ja sanoin itkuni seasta: ”Mä en halua kotiin.” Henkka silitti mun hiuksia ja sanoi: ”Sä saat olla täällä niin kauan kun sä haluat, mutta meijän on pakko käydä teillä.” Kun kyyneleitä ei enää tullut mä sanoin: ”Ehkä on parasta, että mä menen kumminkin yksin.” Henkka nyökkäsi ja lähti saattamaan mua kotiin päin.
Ilta-aurinko paistoi takaapäin ja lämmitti mukavasti. Mulla ei ollut takkia päällä ja oli hiukan kylmä. Ei se mua haitannut. Rakkaus lämmitti. Mä hymyilin ja Henkkakin huomasi sen. ”Mikäs noin hymyilyttää?” Se kysyi ja pysähty kääntyäkseen ja kotia kohti. ”Sinä.” Mä kuiskasin. Se laitto taas kädet mun ympärille. Tällä kertaa se työnsi päänsä lähemmäs. Mä suljin silmäni. Me suudeltiin. Ilta-auringon paistaessa takana. Mun sydäntä lämmitti ja sanoin: ”Vähän liikaa tapahtumia tälle päivälle. Sydän kantaa raskasta taakkaa.” ”Ja siitä suuremmasta taakasta me päästään yhdessä eroon.” Se sano ja mä ymmärsin hyvin mitä se tarkotti. Me selvitään tästä yhdessä.