Eksyin kuin sattumalta ensimmäistä kertaa tälle keskusteluareenalle ja en voi kuin ihmetellä meidän jännittäjien/paniikkihäiriöisten määrää! Itse kuulun myös tähän ryhmään: tutisen ja tärisen, aika ajoin en saa sanaa suustani, silmissä mustenee ja tarkkailen/tuomitsen itseäni aivan liikaa. Erikoista minusta on se, että vaikka meitä on näin paljon, en silti henkilökohtaisesti tunne yhtään ihmistä, joka kärsisi samoista oireista kuin minä! Uskon vakaasti että nämä oireeni ovat täysin hallittavissa "oman pään sisällä" enkä ymmärrä mistä oireet johtuvat, välillähän ne ovat täysin poissa... Onko tämä aika liian vaativa monille meistä kun pitää olla tehokas, sosiaalinen ja menestyvä ja ujous on auttamattomasti "out"?
Onpa meitä paljon!
Niina
2734
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
minä kuulun kanssa jännittäjiin. Esiintymiset ja juhlat on tapauksia, joita jännitän kauan jo etukäteen (syitä jännittämiseen on keskipisteenä olemisen pelko, käsien vapina, äänen tärinä, jne.). Lääkityksellä jotenkin selviän noista tilanteista.
Itse tunnen useita jännittäjiä, läheisellä ystävälläni on jopa sama lääkitys kuin minulla. Lisäksi ystäväpiirissäni on ainakin kolme muuta jännittyksestä kärsivää. Joskus olen ottanut omat vaivani puheeksi ja yllättäin on paljastunut, että näillä ystävilläni on samoja vaivoja. Jännittäminen on jostain syystä "tabu" meidän tehoyhteiskunnassamme ja siksi kai sitä niin peitellään eikä siitä kerrota muille, ei edes läheisille ihmisillekkään.
Miksiköhän ette tunne/tunteneet aiemmin ketään?
Siksi, ettei muut tiedosta oireitamme. He eivät yksinkertaisesti huomaa. Niin kuin itse totesitte, edes jännnittäjä ei huomaa, että kaverikin on samanlainen!
Tätä ajattelutapaa pitäisi meidän jännittäjien oppia kehittämään! Muut harvoin huomaavat, puhumattakaan siitä, että arvelisivat meidän joutuvan syömään siihen lääkkeitä.