Voi itku tätä elämää. Mies on ollut yhden yön sairaalassa pikku operaation takia, ja huomenna ehkä pääsee kotiin. Oon ollu ihan yksin kotona yötä ekaa kertaa yhteen muuton jälkeen. Mä toivosin että joku soittais, mutta en jaksa enkä halua puhua kellekään enkä olla kiinnostunut heistä. Haluan olla yksin mutta toivosin ettei tarttis olla. Mikä mua oikeen riepoo? Väsyttää päivisin, mutta en voi asettua aloilleni ja rauhoittua ja levätä, meen niinkuin Duracelli. Nytkin pitäis jo mennä nukkumaan, vaan en pysty. En pysty kohtaamaan kaikkea sitä, mitä rentoutuminen ja ajatustensa kohtaaminen voisi tuoda tullessaan. Kohtaamaan kaikkia nitä tunteita ja ikäviä asioita, joita tulee esiin, kun solmut alkaa aueta. Musta tuntúu että mä romahdan, mua hävettää jos romahdan, jos alan itkeä. Toisaalta en voi tunnistaa mitään tuntemuksia ihan varmasti. Ts. en pysty kunnolla tuntemaan mitään.On vaan koko ajan pingottunut ja jännittynyt olo, jos mieheni vaikka tulee lähelle ja halaa/ koskettaa. Mikä tässä elämässä oikeen mättää? Masennus sotkee kaiken.
Hitsi vieköön.
Vipe
3244
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Moi!
Eikö sinulla ole mitään paikkaa minne voisit mennä,
vanhemmat tai jollain kaverilla mökki?
Minusta tuntuu että tarvitset vähän yksinäisyyttä,
tai olla erillään hänestä.
T:Joku ihme!
Mulla on joskus (aika useinkin) samanlaisia fiiliksia...aivan kuin olisi menossa "kahteen suuntaan samaan aikaan" - sellainen "juu - ei -touhu" menossa...
Yleensa siihen kylla auttaa tietoinen rauhoittuminen ja ns. "meditaatio"....hyvan musiikin kuuntelu auttaa...jos et saa unta, niin laita musiikki paalle ja keskity sen kuunteluun...kylla sa sit ennen pitkaan nukahdat...
Kunpa voisinkin rauhoittua, pääkoppa käy koko ajan jotenkin ylikierroksilla. Kunpa tämä vaan joskus loppuis, tämä jatkuva jahkailu ja epävarmuus.
Ukkokulta tuli tänään kotiin, tuntuu että on taas syy elää.