Milloin esikoinen?

Olin 18- vuotias kun sain esikoiseni. Ei ollut maallista mammonaa, ei koulutusta (lukion sain loppuun), ei työtä, ei mitään. Lapsi oli suunniteltu ja haluttu.
Mitkä asiat tuohon sitten vaikuttivat? Nyt (reilu 10 vuotta jälkikäteen) on hiukan vaikea arvioida mikä se lopullinen syy ratkaisulle oli. En ole koskaan osannut suunnitella perhettä, laskelmoida järkisyin. Lasten hankkiminen on ollut asia missä olen luottanut täysin intuitioon. Olemme hankkineet siis jokaisen lapsen siinä välissä kun hyvälle tuntuu. Järkevästi ajateltuna ei ehkä kovin järkevää. Helpommallakin tietty olisi päässyt, jos olisi ollut maallinen mammona kerättynä.
Toisaalta, olen aina toivonut voivani perustaa perheen nuorena. Olen myös aina halunnut ison perheen. Jo hyvin aikaisin oli minulle selvää, etten ikinä tekisi aborttia, en siksi että sosiaaliseen tilanteeseen ei sovi. Jos sosiaaliseen tilanteeseen sopii seksi, niin sopii siihen sitten seksin seurauskin. Nuorena olin asiassa hyvin ehdoton, nyt vanhempana ehkä vähemmän ehdoton. Onneksi löysin miehen, joka niin ikään halusi hankkia perheen nuorena, ja useamman lapsen. Hän perusteli sitä sillä, että jaksaa puuhata lasten kanssa, ja valvoa vauvan kanssa (hmm... tosin minä olen aina hoitanut yövalvomiset ;))
Kovin tuli sekavaa tekstiä, mutta vastauskaan ei ole yksiselitteinen. Olen sitä mieltä, että lapsia "pitää" hankkia, kun siltä tuntuu. Kaikista ei siltä tunnu koskaan, eikä siinäkään ole mitään vikaa.

28v oltiin kun päätettiin, että tulee jos on tullakseen. Minulla oli opinnot kesken (alan vaihdos) ja mieheni sai töitä samalta paikkakunnalta missä minä opiskelin. Esikoinen syntyi kun oltiin 30 v. Nyt on ikää 35 v ja lapsia 3 eikä vieläkään ole omaa asuntoa ja minulla edelleen opinnot kesken. Siitä huolimatta (tai ehkä osittain juuri siksi) ollaan onnellisia.

Suunniteltu ja kai aika niin hyvä kuin voisi vaan olla. Jos miettii liian tarkkaan, koskaan ei ole hyvä hetki.

Terve!

Tilanteessasi on mulle jotain tuttua: olen vähän yli 35v, mies on vähän minua vanhempi, ollaan oltu reilut 12 vuotta yhdessä ja niistä viimeisimmät 3 vuotta naimisissa. Molemmat ollaan oltu töissä yli 10 vuotta eli toimeentulo on kunnossa siinä mielessä, että esim. asuntolainaa ei hirveästi ole enää jäljellä. Eli ns. ulkoiset puitteet ovat olleet jo pitkäänkin kunnossa. Ja odotan nyt meidän esikoista, syntyy kesällä.

Milloin aloin olla valmis perheen perustamiseen? Hyvä kysymys, en tiedä olenko vieläkään valmis, välillä jännittää ja "pelottaa" tosi paljon, mutta olen nyt raskauden puolivälissä ja minusta tuntuu siltä, että tämä on hienointa, mitä meille on tapahtunut. Me mietimme perheen kasvattamista, minä mietin tosi paljon ja minä koin, etten ollut valmis. Mutta koska oma ikä alkoi jo painaa, niin päätin, että en mieti sitä asiaa enää, koska se ei mun miettimisestä ratkea eikä muutu miksikään. Eli mietittiin pitkään ja sitten päätimme, että yritetään. Ja kävi näin onnellisesti, että tulin raskaaksi. Olemme molemmat onnellisia raskaudesta!

Minulla ei ole kokemusta vauvoista, en tiedä hoitamisesta tai lapsiperheen arjesta vielä käytännössä mitään, mutta opin tässä matkan varrella lisää. Eikä kaduta yhtään. Kun kuulin ensimmäisen kerran sydänäänet, ajattelin, miten olemme voineet saada aikaan jotain noin ihmeellistä ja siitä lähtien vauva on ollut minulle käytännössä olemassa. Ja kuten monesti olen lukenut, tässä raskauden aikana ajatukset muuttuvat ja sitä alkaa tottua siihen ajatukseen, että oma elämä muuttuu. Me olemme eläneet aika huolettomasti ja työ on vienyt ajan melkein kokonaan, nyt elämä muuttuu ja niin minusta tuntuu, että sen on aikakin muuttua.

Kyllä minä tunnen itseni usein aika "kakaraksi" vieläkin, mutta eiköhän sitä silti pärjää pienen vauvan kanssa.

Jos en olisi tullut raskaaksi, en tiedä, olisinko mennyt tutkimuksiin tai hoitoihin. Olen ollut aina tosi työkeskeinen ihminen enkä ole esim. haaveillut pikkutytöstä asti, että minusta tulisi äiti. Se ajatus tuntuu vieläkin välillä tosi hassulta, mutta kivalta.

Tässä ajatuksia lapsista... Mikä asia sai minut hankkimaan perheen? Se on hyvä kysymys. Mielestäni mieheni on jo ollut minun perheeni. Me olemme olleet niin tiivis perhe, että nyt on sopiva aika kasvattaa perhettä. Siltä vain tuntui. En väitä olevani silti valmis siihen, onko joku?

Mä sain esikoiseni ku olin 23v ja olin silloin opiskelut suorittanu ja ollu ammatissa 2v. Olin määräaikaisessa työsuhteessa, joten paluu töihin jäi tulevaisuuteen tietämättä mihin taas haen.
Oltiin seurusteltu vajaa vuosi ku vauva ilmoitti tulostaan, yhteisestä suunnitelmasta jätin ehkäisyn. Eli vauva oli toivottu ja suunniteltu. Asuimme vuokralla ja miehellä oli vakiduuni. Olin aina tienny/päättäny et teen lapseni ennen ku täytän 30v ja oon lapsirakas(olen lastenhoitoalalla töissä), joten äitiys ja lapset halusin ku vaan oikea mies löytyy.
Toisen lapsen sain ku olin 29v ja nyt on pääluku täysi. Kahden lapsen välissä olin töissä 4v, mentiin naimisiin, sain vakipaikan ja otettiin hyvä asuntolaina. Sit ku joskus palaan töihin, tiedän minne palata.
Mulle on ollu aina siis selvää et lapsia haluan ja myös sitä elämää mitä perheelliset viettää- onnellista, kiireellistäkin välillä mutta useimmiten leppoisaa ja hauskaa. Oma mies ja lapset on parasta mun elämässä.

Esikoinen syntyi, kun olin 31 ja mies 34. Toinen syntyi, kun olin 33 ja mies siis 36.
Jos lapset olisivat syntyneet niin kuin olisin "halunnut" niin olisin ollut 28. Mutta meille ei käynyt sormia napsauttamalla lapsien hankkiminen. Esikoinen on koeputkihedelmöitetty, mutta kakkonen tuli yllättäen normaalisti.
Tulot meillä oli hyvät,kun ensimmäinen lapsi syntyi, mutta vuokralla asuttiin. Kun toinen lapsi ilmoitti tulostaan, niin alettiin katsella omaa asuntoa. Nyt on oma paritalon puolikas hyvällä asuinalueella.
Mikä sai meidät hankkimaan perheen? Hmm, se oli minulle ja miehelle itsestään selvyys, että lapsia halutaan (siksi kai lapsettomuushoitoihinkin mentiin) ja saadaan jos saadaan. Ja onneksi sitten niin ihanasti kävi, että pojan ja tytön saimme.
Lapset ovat ihania vaikkakin työläitä, mutta meidän elämä olisi todella tyhjää ilman lapsia. Välillä tuntuu, että sydän on pakahtua siitä onnen tunteesta, kun katsoo omia suloisia lapsiaan.

Itse olin 20v. täytin seuraavassa kuussa 21, kun esikoinen syntyi. Olin juuri valmistunut ammattiopinnoista, työstä ei tietoakaan. Mies ei ollut vakituisessa työssä ja asuimme vuokralla. Itse halusin tehdä lapset nuorena ja mieskin oli siihen valmis. Ajankohta nyt ei varmasti ollut paras mahdollinen, onko koskaan? Toisen lapsen sain 23 v. ja sen jälkeen mentiin naimisiin. Mies muuttui, alkoi käyttämään alkoa ja rupesi enenevässä määrin väkivaltaiseksi. Ero tuli ja miehellä olikin jo uusi, nuorempi nainen valmiina. Nyt olen 3 lapsen yh ja LAPSIEN TEKOA EN TODELLAKAAN KADU!! ..kaikkea muuta kyllä...

Olin 19v alkaessani odottaa esikoista 20v kun syntyi.En suunnittelut asiaa sen kummemmin,lapsi tuli kun oli tullakseen.Olen muutenkin impulsiivinen ihminen joten tämä asia ei ole mulle uutta.En kadu pätkääkään,olen tyytyväinen ,tytär on nyt 18 ja nuori äiti hänellä vielä.Tullaan hyvin toimeen,ollaan aina tultu,toisen lapsen sain 25 vuotiaana.Olen hieman lapsellinen ja huumorintajuinen typpi,joten mottoni on "kyllä kaikki tuppaa järjestymään".
Mutta muistakaa kuitenkin..lapsia saadaan,ei tehdä,joskus voi olla myöhäistäkin..

Lukiossa päätin, että ensin hankin ammatin, sitten vakituisen työn, miehen, menen naimisiin, ostan omakotitalon ja sitten synnytän neljä lasta alle 35-vuotiaana. Nyt olen 36-vuotias ja olen saanut kaikki, mutta eri järjestyksessä.

Vanhimmat lapsemme syntyivät lama-aikana, kun olimme molemmat työttömiä ja asuimme vuokrakaksiossa. Nuorempien syntyessä asuimme vuokrakolmiossa, onneksi miehelläni oli töitä.
Lapsemme ovat terveitä, ihania ja ovat oppineet käyttämään kirpparivaatteita ja tinkimään lelutoiveistaan. Vuosi sitten muutimme omakotitaloon ja kuukausi sitten sain elämäni ensimmäisen vakituisen työpaikan.

Olin 23, kun aloin odottaa esikoistani. Olin hulluna onnesta eikä tullut mieleenkään ajatella niitä taloudellisia puitteita, joihin lapsi syntyy. Jotenkin on työttömyyskorvauksilla, äitiyspäivärahalla, koulutustuella, hoitotuella ja lapsilisillä pärjätty, asumistukea saimme jossain vaiheessa silloiset n. 300 mk/kk, sossun luukulla ei käyty eikä sukulaisilta vipattu.

Olen monesti sanonut, että jos olisin elämääni suunnitellut, minulla ei olisi vieläkään yhtään lasta. Olen muuten järkevä ihminen, mutta vauva-asioissa en ole käyttänyt harkintaa ollenkaan, jokin vaisto on käskenyt jättämään ehkäisyn pois ja snap, olen tullut raskaaksi ekalla yrittämällä joka kerta. Lapsiani en ole koskaan katunut.

En tunne vieläkään itseäni kovin vastuulliseksi aikuiseksi, saatan lukea hyvää kirjaa ja jättää kotityöt tekemättä. Joskus on vain hyvä antaa elämän viedä ja asioiden tapahtua. Kaikkea ei voi etukäteen suunnitella.

Onnea elämääsi..

Meille on esikoinen tulossa huhtikuussa. Itse täytän toukokuussa 25, olen lukion käyny ja opiskellu tarjoilijaksi ja töitä tehnyt.Tarkoitus sitte myöhemmin vaihtaa viel alaa, kunhan pikkuinen on isompi. Kun nuorihan tässä vielä on. Aiemmin elämässä oli musiikilliset suunnitelmat,suuremmat opiskelut ei kiinnostanu, tiesin vasta myöhemmin mitä haluan. Ja nyt mulla on ne :)

Mieheni on 33-vuotias,mm.tradenomi ja ollut turvallisuus alalla yli 13 vuotta. Ollut taannoin yrittäjä ja nykyisin valtiolla töissä.

Meillä oma (laajennusta vaativa) talo ja talous kunnossa. Naimisiin mentiin viime kesänä. Ei nähty syytä siihen että olisin vielä opiskellu monta vuotta ennen kuin lapsi tulee. Tämä oli meille paras ratkaisu :) Ja kun kerrasta tärppäs.

Onnellinen vahinko sattui ollessani 26-vuotias, avomieheni 27 vuotta. Paukahtikin sitten heti kaksi kerralla...=) Näin jälkikäteen ehkä parhaassa iässä olimme. Ei mitään teini-vanhempia, muttei vielä niinkään iäkkäitä, etteikö lasten kanssa jaksaisi touhuta.

Minustakin tuntui (ennen raskautta), ettei minusta ole vielä äidiksi, koska menohalut oli aika kovat ja muutenkin tuntui, ettei olisi lasten aika vielä pitkään, jos koskaan...Suunnittelemalla en olisi vieläkään noiden maailman suloisimpien lasten äiti.

Kyllähän sitä kummasti raskauden aikan "kasvoi" äidiksi ja vieläpä varsin vastuulliseksi ja toivottavasti muutoinkin hyväksi äidiksi. Isä omaksui roolinsa viimeistään siinä vaiheessa, kun kaksosten kanssa tultiin laitokselta kotiin. Ja loistava isä onkin ollut..Meillä oli (jatkuu yhä) pitkä parisuhde takana, reilu kymmenen vuotta ja vielä pidempään oltiin muuten tunnettu, tiesin jo raskauden havaittuani, että meidän suhde tästä vain vahvistuu..

Ei niitä lapsia niin vain tehdä..julma totuus on tullut vastaan useammallakin tuttavaperheellä, kun olisi lasten aika eikä haikaraa vain kuulu. Ja pitäisi uskaltaa pitää oma päänsä myös silloin, jos ei lapsia halua. Ei kaikkien tarvitse lisääntyä ainakaan biologisesti. Voihan sitä perhettä kasvattaa myös adoptoimalla ja näin pelastaa jonkun pienokaisen elämän. Ja on myös heitä, jotka eivät halua koskaan lapsia. Ja ikävä kyllä aivan liika heitäkin, joille luoja suo lapsen jos toisenkin, vaikka eivät pysty tavalla tai toisella kantamaan vastuuta lapsestaan.

Ja siinä vaiheessa kun niitä lapsia ruvetaan "tekemään", niin molempien osapuolten täytyisi olla jutussa 100% mukana...

Lapsia ei kasvateta eikä rakasteta rahalla, autolla tai omakotitalolla, mutta perusturvallisuuden luomiseksi talous ja muu elämä täytyy olla kunnossa. Mutta siihen riittänee vähempikin kuin parinkymmenen vuoden uraputki..

Ensimmäinen vakava seurustelusuhde alkoi 21-vuotiaana ja silloin ajattelin ettei lasten aika vielä ollut. Asiasta puhuttiin jonkin verran ja isäehdokas olisi ollut halukas, minua jokin jarrutti. Meni melkein neljä vuotta ja erottiin. Sitten tapasin nykyisen mieheni ja melkein heti minusta tuntui, että halusin lapsen. En tiedä oliko aika tullut kypsäksi vai johtuiko se jotenkin miehestä, mutta niin se vain tuli, pahemmanlaatuinen vauvakuume. Opiskelut olivat kesken, tosin kävin vakitöissä jo ennen raskautta. Sain esikoisen ja täytin pian 27 vuotta.
Koko raskausaika oli kasvamista äitiyteen, en tiennyt vauvoista yhtään mitään, hyvä jos olin kerran pitänyt sylissä, enkä oikein muutenkaan tykänny muiden lapsista. En nyt inhonnut niitä, mutta jotenki ne ei vain innostaneet. Mutta sitten kun sain oman lapsen ensi kerran sairaalassa syliini, tunsin että tämä on jotain ainutlaatuista . Ei sitä pystynyt kuvailemaan, sen vain tiesi, että näin piti olla. Nyt odotan toista, koska tunsin ettei tämä ole vielä tässä ja yhtä innolla odotan taas vauva-aikoja ja tämän lapsen kehitystä elämässä.
En siis toisaalta ollut miettinyt muutamaa vuotta aiemmin, että silloin ja silloin alan odottamaan, vaan jotenki se oli vain ainoa oikea ratkaisu. Vastuun kantamisesta on onneksi molemmilla vastuu, en yksin päätä miten menetellään ja siinä onkin vaikeutena joskus eriävät mielipiteet asioista. Vastuu tulee vähän niinkuin siinä tärkeänä mukana, sitä ei edes huomaa vasta kuin joutuu tekemään jotain ratkaisuja. Tämä on nyt vain oma mielipiteeni.
Ajattelin kyllä aikoinaan myös lapsetonta elämää, juuri siitä syystä kun en tuntenut "vetoa" lapsiin, mutta onneksi siitä pääsi yli aika vähällä. Mutta en tiedä kannattaako tehdä sitä lasta kokeillakseen vain olisiko jostakin äidiksi. Jotkut ehkä vain kasvavat siinä vaiheessa, kun on oma lapsi sylissä, mene ja tiedä...