Noin kymmenen kuukautta sitten harkitsin aborttia. Kaikkialla, täälläkin hehkutettiin, että kyllä ne äidinvaistot ja rakkaus herää raskauden myötä. Tässä ollaan nyt onnellinen perhe, mutta missä on se äidin rakkaus??? Silloin olimme valmiita aborttiin, jänistin viime hetkellä. En sano, että ratkaisu olisi ollut väärä missään nimessä. Mies on onnellinen isä, ylpeä pojasta. Miksi minä en ole onnellinen äiti? En ole koskaan ollut lapsi ihmisiä, ei koskaan ollut vauvakuumetta, tämä on aivan taatusti ainut. Pinnallisesti kaikki on hyvin, olemme terveitä kaikki, koti ok, rahaa on. Tunnetta ei. Ei ole raskauden jälkeistä masennusta, tunnistan masennuksen jo työni puolesta. Ei ollut suuret odotuksetkaan tietysti tämän suhteen, joten en ole tippunut korkealta ja siksikään en ole taipuvainen masentumaan. En tiedä mikä on. On vain koko ajan pieni katkeruus; missä se onni ja auvoisuus viipyy. Nautin elämästäni, samoista asioista kuin ennenkin, harmittaa että lapsi kuitenkin rajoittaa. Parisuhde voi hyvin, lapsi on "paljon" hoidossa, vietämme aikaa kahdestaan. Nautin suuresti koiran kanssa touhuamisesta ja harrastan liikuntaa, yritän elää kuten ennen lasta. Tavallaan kaikki on hyvin, mutta miksi en tunne mitään onnenväristyksiä kun touhuan lapsen kanssa? Elämäni olisi toisenlaista ilman lasta, en tiedä olisko onnellisempaa, mutta ainakin tämä kalvava suuren rakkauden puutteen tuntu puuttuisi. Raskaus se sitten oli; viisi kuukautta pahoinvointia, sitten se loppui, lopun ajasta oli niin paksu olo, että puuskuttamatta hikipäässä ei voinut tehdä mitään, missään välissä ei kerennyt olo tuntua auvoisalta. Mielestäni elämänlaatuni on hiukan laskenut lapsen myötä, mutta onko tämä nyt se elämän tarkoitus, lisääntyminen? Innolla odotan aikaa kun lapsi on tarpeeksi iso,että voi viedä hoitoon viikoksi putkeen, pääsen vaeltamaan. Katkeruutta syntyy näistä pienistä asioista, en ole päässyt lappiin pitkään aikaan, enkä ihan heti pääsekään! Malttamattomampana tietysti odotan kun poika on niin iso, että voin ottaa mukaan. Minulla ei ole mitään annettavaa vauvalle, sellaisen isomman kanssa olisi jo kiva touhuta. En tiedä, me pärjäämme kaikki on hyvin. Toivon vaan että ette enää kerro, että rakkaus kasvaa raskauden myötä. pettymys on suuri jos joku muukin ottaa tuon uskoakseen...
Missä onni viipyy?
Ä+P
383824
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 38
Vanhimmat
Toivon, että jaksatte valitsemallanne tiellä.
Ja kuullostaa kuitenkin siltä, että asiat voisivat tilanteessanne olla pahemminkin. Hyvä, että jaksatte, edes yrittää.
Juuri tätä monet eivät suostu käsittämään, että kaikille lapsi ei merkitse sitä elämän huipentumaa. Ja varmaan siksi aborttia vastustavat niin hanakasti, kun eivät osaa kuvitella muunlaista suhtautumista kuin heillä itsellään on.
Itse olen vapaaehtoinen lapseton, ja hyväksyn ja tiedostan, että jotkut ihan oikeasti rakastaa lapsia ja se on heidän suuri unelma.
Ja teille abortin kiihkeät vastustajat. Kyllä aikuisen ihmisen pitäisi tajuta se, että ihmiset ovat erillaisia. Ihan turha yrittää pusertaa kaikkia samasta muotista läpi.
Olen niitä jotka eivät halua lapsia välttämättä ollenkaan. Tein vähän aikaa abortin, enkä ole sitä katunut.
Minullekin monet sanoivat ,että "kannattaisi nyt tehdä se lapsi, kun olet jo aika vanhakin, ja se lapsi on jotain niin ainutlaatuista -lahja." En ymmärrä tätä, ja onneksi tein oikean ratkaisun.
Moni on myös sanonut että "sitten kun haluat lapsia ei niitä niin helposti varmaan saakaan, voi olla jopa ettei ollenkaan."
Mitä hiton syitä nuo on siihen että pitäisi alkaa nyt pykäämään lasta, jota ei edes halua.
Toivon todellakin kohdallasi, että se rakkaus ja äidinvaistot löytyvät. Voihan se olla, että ne tulevat sitten kun poika on isompi ja hänen kanssaan voi enemmän touhuta. Onhan pojalla onneksi nyt jo se rakastava ja palvova isä, että en usko ,että poika kasvaisi mitenkään "tunnevammaiseksi". Kyllä se sieltä tulee, se äidinrakkaus.
ei sieltä tule kaikille koskaan.
Kylmä tosiasia on että kaikilla naisilla ei ole minkäänlaisia äitiviettejä.
Parasta olisi kun tällaiset äidit jättäisivät kokonaan hankkimatta ne lapset,abortti vaan ja sen jälkeen sterilisaatio niin ei ole pelkoa että lapsia enemmän tulisi.
Ei naisen päätehtävä ole tässä maailmassa lisääntyä,minulla on monta lasta ja olen aina halunnut äidiksi,se on minulle tärkeintä maailmassa.Kaikki eivät koe sitä tärkeäksi ja oikeaksi vaikka minä koen.
Rakastan jokaista lastani äärettömästi,nautin kun ei tarvitse mennä töihin vaan saan olla kotona ja elää lasten ehdoilla.
Lapset eivät rasita eivätkä syö elämänlaatuani.En koe jääväni mistään paitsi kun lapset sitovat minua.Haluan olla sidottu ja läsnä lapsilleni.
Äitini oli täysin tunnekylmä.Hoiti meidät lapset hyvin mutta aito rakkaus ja välittäminen puuttui.Kun olimme isompia äiti sanoi että jos mä olisin jäänyt neiti-ihmiseksi niin minusta olisi tullut opettaja mutta teidän takianne ei tullut.Ja mikä olisi estänyt häntä opiskelemasta opettajaksi,opiskelihan hän sairaanhoitajaksikin.
Aina muistettiin mainita miten hän on uhrautunut meidän lasten hyväksi ja luopunut kaikesta mitä olisi voinut ilman lapsia harrastaa.
Mitä vanhemmaksi tulen ja kun olen itse monen lapsen äiti,se asia on alkanut vituttaa vuosi vuodelta yhä enemmän.
Pahinta mitä lapsi voi saada on tunnekylmä äiti.
Nainen voi olla nainen ja elää onnellista ja täydellistä elämää vaikkei olisikaan äiti.
Jokaisella joka tulee raskaaksi on mahdollisuus valita haluaako pitää sen lapsen vai ei.Äidiksi ei ole pakko tulla jos ei halua,sen sijaan kaikki äidiksi haluavat eivät valitettavasti saa koskaan lapsia.
Ei elämä lopu lapsen syntymään,ei lapsi rajoita loppujen lopuksi juuri ollenkaan jos ei anna rajoittaa.Myös lapsen kanssa voi opiskella,käydä töissä,harrastaa ja vaikka vaeltaa siellä Lapissa.
Lapsen voi myös antaa hoitoon viikoksi että pääsee rauhassa lomailemaan jos haluaa.Se on ihan asenne- ja järjestelykysymys.Pienellä pojalla on edessä kurja elämä jos äidin asenne on valmiiksi tuo että elämästä ilo katosi ja tilalle astui synkkyys kun nyt tähän jamaan itseni laitoin.
Mikä estää lähtemästä ja jättämästä miestä ja lasta?Moni nainen on lähtenyt kun on huomannut ettei se äitinä oleminen olekkaan sitä mitä halusi ja kuvitteli.Oman elämänsä ja onnellisuutensa voi rakentaa ihan itse.
Ihminen voi olla muiden mielestä onnekas mutta välttämättä omasta mielestään ei sitä ole,se pitää itsestä lähteä se tyytyväisyys ja itsestä se tyytymättömyys lähtee.
Lapsesi kannalta olisi todella ollut parasta että olisit tehnyt sen abortin. Lapsi on sinulle riesa. Ennemmin viettäisi aikaasi koirasi kanssa??? aikas edesvastuuton olet, edes kehtaa tuollaista kertoa. Sanoit että tunnet masennuksen jo työsi puolesta, kysyppä sieltä apua itsellesi. Olet todella sen tarpeessa. Sen avun siis. Älä nyt hyvänen aika näytä sitä lapsellesi että hän on riesa sinulle, vaikkain kyllä hän sen aavistaa. Vaikkei näytäkkään sitä, pieni vielä. Tiedätkö kuinka moni ottaisi lapsesi ja antaisi hänelle RAKKAUTTA. Oletko kertonut tästä tunteestasi miehellesi. Et varmaankaan. Hävettää miehesikin puolesta että tunnet tuollaista omaa lastasi kohtaan. Onneksi miehesi sentään antaa rakkautta pojalleen, edes joku. Vai hoidossakin paljon, voi pientä ressukkaa. Teit sitten lapsen "kun muillakin on, näytille" periaatteella. Hyi sinua. Minä rupean ajatuksissani päivittäin toivottamaan hänelle lapsellesi että jaksaa tuollaisen äidin kanssa. Tietäne se. Kyllä sinun pitäisi olla lapsesi kanssa enemmän eikä viedä häntä usein hoitoon. Itse teit ratkaisusi aikoinasi. Hoida vastuusi. Siinä sinulle ajateltavaa. Toivottavasti edes vähän kolahti!!!
Sitten minulle sanottiin että kanna vastuusi kun olet seksiä harrastanut... Nyt pitäisi olla kuitenkin kantanut vastuu tekemällä se abortti? Ei meidän elämä mitenkään niin perseestä ole. Tällä hetkelläkin vaan korpee kun olen täysin ulkoilma ihminen ja keli on mahtava! Lähdeppä tuonne ulos ennenkuin mies tulee töistä, pakkasta melkein kaksikymmentä, vauvan kanssa ikävämpää. Katselempa vaan ikkunasta ulos. Totta olen aina pitänyt eläimistä enempi kuin ihmisistä. Tulin raskaaksi, ikää jo lähemmäksi kolmekymmentä, abortti oli mielessä, mutta niin moni asia painoi jo toiselle kannalle. Vahvistusta sitten haki muiden kokemuksista, kaikki kommentit oli silloin, että äidinrakkaus kehittyy. Hyvä se nyt on sanoa, että eipäs kaikille kehitykään. Lasta en tehnyt koska muillakin on, vaan siksi, että aina olen tiennyt että joskus lapsen teen. Aika ei ollut sopiva, mutta tuskin olisi koskaan muulloinkaan ollut. Ehkä kuitenkin sitten kun olen yli kahdeksankymppinen ja jalkani eivät kanna muutenkaan liikkuvaa ihmistä, olisi ollut minulle täydellinen aika. Totta myös en ole kertonut, että mielessäni välillä on katkeruutta elämäni rajoittimesta, sillä odotan yhä että hoksaan tämän äitiyden ytimen ja tämä olisi ohimenevää. Mieheni, kuten kaikki minut tuntevat tietävät etten ole lapsirakas ja tietävät myös etten vieläkään ole sellainen. Tottakai rakastan poikaa, aivan kuten rakastan kaikkia läheisiäni ja perheen jäseniäni. Anteeksi jos saitte väärän kuvan. Olen kuitenkin saanut sellaisen kuvan muiden äitien jutuista, että lapsen pitäisi olla se ehtymätön ilon lähde. Minulle ne ovat edelleen muut asiat elämässä. Minulle lapsi ei ollut elämän täyttymys, niinkuin sen äidille täytyisi olla? En hehkuta kaveriporukassa pojan kehittymistä, ja yhä edelleen minua ei kiinnosta miten kavereiden lapsilla menee, eli minulta puuttuu sellainen lapsirakkaus ja se ei kasvanut äitiyden myötä. Tiedän että tämä voi vaikuttaa lapseen, en kuitenkaan usko, sillä olen itse samanlaisessa tilanteessa ollut. Vanhempani olivat maailman parhaat vanhemmat, mutta eivät koskaan mitään lapsirakkaita. Tekivät meidät yli kolmekymppisinä. Sieltä on arvomme kasvaneet, meillä ei perhe ole kaiken ydin, vaan ennenkaikkea luonto. Olen ollut vanhempieni mukana metsissä jo aivan pienestä, olen kokenut paljon sellaista mitä koskaan ei mitenkään voi korvata. En ole kuullut että porukat eivät meitä lapsiaan palvoisi, siis eivät ole suoraan sanoneet etteivät välittäisi, mutta kyllä sen käytöksestä huomaa, ei sellaista tekoimelää täydellinen perhe meininkiä, eikä yliampuvaa rakastamista. Suukkoja ja halauksia kyllä, mutta ei mitään sydänlappuja. Miksi lapsi ei saisi olla hoidossa? Tuo oli jo aivan uutta minulle. Rajoitatko itse vielä lisää vapaaehtoiseti elämääsi, ettet käytä hyväksesi sitä vapautta, jonka isovanhemmat suo lapsenhoidosta? Parisuhteesi saattaa voida hyvin?
tosiaan ole äidiksi. Minullekin koirani olisivat lasta tärkeämpiä. En voi ymmärtää ihmistä, joka antaa koiransa pois lapsen takia, mutta niitä on paljon.
Mutta turha on löydä lyötyä.
Alkuperäiselle kirjoittajalle; kun poikasi kasvaa, ehkäpä hän on myös kiinnostunut koirista. Ehkä voisit tehdä jotain juttuja yhdessä pojan ja koiran kanssa. Kun poikasi on isompi, hän voisi vaikka lähteä sinne Lappiin kanssasi.
Voimia sinulle elämääsi ja kiitos, että uskalsit tuoda esille asian, jonka moni varmasti tuntee mutta ei uskalla sitä ääneen sanoa.
Itse olen vapaaehtoisesti lapseton ja koen ajatuksenkin lapsen saamisesta vastenmielisenä, HUOM: en pidä lapsia vastenmielisinä, vaan ajtusta omasta lapsesta.
Elämässä kannattaa kuunnella omaa sisintään ja tehdä asiat sen oman tunteen mukaan. Itse jos tulisin raskaaksi, tekisin abortin jo siksi, että lapsen saaminen ei tuntuisi oikealta tai sellaiselta, että asia olisi minulle tarkoitettu tapahtuvaksi.
Nauti kauniista keväästä kuitenkin ja kyllä ne ilmatkin tästä vielä lämpenevät niin pääset ulos raittiiseen ilmaan. Itsekin ahdistun koko päivän sisällä olosta ja raittiissa ulkoilmassa lenkkeily piristää kummasti ja kasaa ajatuksia paremmin=)
Kaikille äitiys ei ole helppoa, ei edes kaikille niille, jotka ovat sitä hinkuneet. Kun ongelmia tulee, ne pitää voida tunnustaa, ja sitten ne pitää pyrkiä ratkaisemaan. Tietenkään lapselle ei pitäisi tuollaisia tunteita näyttää, mutta kyllä äidin on muiden tahojen kanssa niistä saatava puhua, ilman että kukaan tuomitsee!
Äitiydestä on tehty myytti: se on ihanaa, auvoista, elämän täyttymys. Kun näin ei käykään, on pettymys sitäkin suurempi. Ehkä olisi aika realisoida äitiyteen liittyviä käsityksiä: siihen liittyy paljon hyvää ja kaunista, mutta myös vastuuta ja ongelmia. Ehkä odotuksetkin olisivat realistisempia ja pettymykset pienempiä, jos äideille annettaisiin lupa tuoda julki myös kielteiset tunteensa.
Minusta on hyvä, että aloittaja myöntää itselleen tunteensa, ja on niistä valmis puhumaan. Se antaa toivoa siitä, että asiat voivat vielä selvitä. Jaksamista aloittajalle, puhu miehesi kanssa ja anna itsellesi aikaa kiintyä lapseesi! Et sinä ole kone, jonka voi kääntää mammavaihteelle...
Tässä ei oleellisinta ole sinun tuntemuksesi vaan lapsesi tuntemukset.Jos sinusta tuntuu vaikealta luoda lapseesi vuorovaikutussuhde, voit uskoa , että lapsestasi tuo tilanne on vieläkin vaikeampi.
Lapsi tarvitsee aidon kokemuksen siitä, että hänestä on iloa ja että häntä rakastetaan.Muuten hänestä ei kasva tasapainoista ihmistä vaikka perushoito periaatteessa olisi hyvää.
Otathan yhteyttä vaikka ensikotiin, sosiaalityöntekijään , neuvolaan tai jonnekkin, jossa voidaan auttaa sinua ja lastasi. Äidinrakkaus nimittäin voi syttyä myöhemminkin, minulla on siitä kokemusta.
Oletko tullut ajtelleeksi,että sinulla voisi olla synnytyksenjälkeinen masennus? Kuulostat kovasti siltä,et ole tyytyväinen elämääsi, etkä osaa tai pysty nauttimaan äitiydestäsi... Itse työskentelen sosiaali alalla ja kehotan sinua hakemaan apua, sillä autat sekä lastasi että itseäsi. Olisi tärkeää, että alkaisit itse voida paremmin ja silloin jaksaisit olla lapsellesikin parempi äiti... Toiseksi haluaisin että miettisit voisiko lapsuudessasi/nuoruudessasi olla jotan joka kalvaa mieltäsi ja vaikeuttaa äitiyttäsi...?
Ota rohkeasti yhteyttä vaikka neuvolaan ja kerro masennuksestasi ja saat ajan mielenterveystoimistoon, jossa saat vapaasti purkaa tuntojasi ja saat apua ennen kuin tilanne pahenee. Ei ole mitään hävettävää hakea apua, päinvastoin! Toivottavasti olosi paranee ja voit alkaa nauttia äitiydestä ja lapsestasi... Aurinkoista kevättä sinulle!
Lisäksi haluasin sanoa, että kyllä ihan pientenkin lasten kanssa voi liikua luonnossa, pururadoilla "maastovaunujen" kanssa ja kantoliinojen tai rinkkojen avulla...
anna lapsesi sellaiselle äidille joka osaa antaa rakkautta. Kuulostat erittäin itsekkäältä ihmiseltä. Tuskin tulet lapsestasi koskaan sinäkään rakkautta saamaan.
Omasta mielestäsi et kärsi masennuksesta... Siihen kai on luotettava kun kerran ei paremminkaan tiedä. Mutta jos edes vähän epäilet kannattaa apua hakea.
Minäkin olen pian kolmekymmentä, ikinä en ole lapsirakas ollut. Tiedän kuitenkin joskus lapsen tekeväni ja luotan siihen että se äitiys kasvaa siinä mukana. Voin ihan hyvin kuvitella olevani kuten sinä, sitten kun lapsi on. Minunkin on vaikea kuvitella, että lapsi olisi elämän suurin iloni sitten, minullekin muut asiat ovat arvoissani tärkeämpiä kuin perhe ja lapset.
Nyt kun luin vastauksia joita olet saanut, mieleeni tulee, että onko se suurin ilo se itseisarvo siinä. Onko äitiyden oltava niin täydellinen ominaisuus, ettei enää muusta saisi nauttia? Että pakko olla se äidin maailman napa sen lapsen? Jos nauttii elämän muista asioista yhä enempi onko se synti? Miksi leimataan masentuneeksi tai häiriintyneeksi ihminen, joka ei ole lapsirakas?
Niin, voisihan sen lapsen jättää tekemättäkin, sellainen ihminen. Lapsi kuitenkin on vähän niinkuin itsestään selvyys minullekin, joskus jos toinen mahdollisuus suodaan ja aika on sopivampi sen haluan. Olenhan kuitenkin nainen ja minulla on lähimmäiset jotka lapsia kuitenkin odottavat meiltäkin.
Jos äitiydelle annetaan näin kauheat odotukset, mitä joistakin näistäkin vastauksista saa, en ihmettele yhtään että on olemassa masennusta...
"Lapsi kuitenkin on vähän niinkuin itsestään selvyys minullekin, joskus jos toinen mahdollisuus suodaan ja aika on sopivampi sen haluan. Olenhan kuitenkin nainen ja minulla on lähimmäiset jotka lapsia kuitenkin odottavat meiltäkin."
Siis haluatko ihan oikeasti joskus oman lapsen, ihan lapsen takia. Vai siksi, että naisen "kuuluu" niin tehdä? Paljon mahdollista, että käsitin ehkä väärin. Mutta niskakarvani nousivat silti pystyyn.
Siitä ei mitään hyvää seuraa jos ihminen tekee jotain muita miellyttääkseen tms. Kyllähän hyviin tapoihin kuuluu huomioida kanssaihmisiä, mutta pienemmissä asioissa. Lapsen hankkimisella ei pitäisi leikkiä, kenenkään.
Nykyään on ihan hyväksyttävää valita lapsettomuus jos itsestä siltä tuntuu.
Vaikea selittää, mutta näin se on eilapsirakaskin ihminen voi haluta lapsen. Kai sitä odottaa, että ne tunteet sitten omaa lasta kohtaan olisivat erilaiset kuin lapsia yleensä. Aloittajan tarina saa miettimään onko kuitenkaan niin...
Itselleni on aina ollut selvää, että joskus olen äiti, johtuen läheisitäni tarttuneista asenteista, yhteiskunnanasenteista ja niin monesta muusta asiasta.
En nyt pelkästään tarkoita sinua tällä kirjoituksellani. Mutta väkisinkin tulee pohtineeksi, että onko kaikilla ei lapsirakkaiden lapsihalu sitä ihan oikeaa omaa halua. Vai muiden "istuttama" idea. Jonka vuoksi ei välttämättä ole tullut ajateltuakaan mitä oikeasti itse haluaa. Ja peilaako sitä vain itse tietämättään muiden odotuksia.
Jotenkin vain kuullostaa aika uhkapeliltä, että odottaa oman lapsen herättävän sen äitiyden. Kun niin ei välttämättä käykään.
Tarkoituksenani ei ole mitenkään vähätellä tai lyödä unelmiasi lyttyyn. Kuitenkin kirjoituksesi sai minut näin yleisesti miettimään lasten hankinnan motiiveja. Ovatko ne aina niin kauhean lapsiystävälliset. Esim. pyöräytetäämpä mukula ettei mies jätä tms.
Tällä palstalla ainakin on paljon pohdittu niitä motiiveja, miksi joku haluaa pitää lapsensa ja toiset ei... On hyvä, että jokainen pohdiskelee asiaa!
Kieltämättä ainakin täällä kovasti on painosteetu juuri sitä, että se lapsirakkaus kasvaa lapsen myötä. Täytyy olla tälläinen "negatiivinen" avaus, että tulee ilmi että niin ei välttämättä tapahdukaan... Tietysti kaikki voivat kertoa vain oman näkemyksensä. Jotenkin tuntuu että sitä vaan painostetaan enempi sinne lapsi myönteisyyden puolelle. On kiva tietää myös toinen näkemys.
Masennus jäi vielä vaivaamaan. Voisiko olla niin, että äitiyden itsensä niin mahtavuudesta on niin kauheat odotukset, että sitten pettyy kun todellisuus ei olekaan sitä? Onko masentuneet äidit yleensä kokeneet, että ovat epäonnistuneita äiteinä kun tunteet eivät olekaan niin suuria? Vai kokevatko kaikki äidit tuon pettymyksen, voiko olla vain myytti, että äiti rakastaa lastaan ehdoitta ja yli kaiken?
Sitä on varmasti aika hankala saada selville, vaikka kovasti itseänikin kiinnostaisi. Jotenkin vain tuntuu, että kukaan ei saa julkisesti tuoda esille äitiyden huonoja puolia tai epäilyjä joistakin hankaluuksista. Eli juuri äidinrakkauden puuttumista tai muita vastaavia joita tunnutaan pidettävän täysin itsestäänselvinä.
Ja mitä olen itse havainnut ja sivusta seurannut, niin äitiydestä on rakennettu pääsääntöisesti todella ruusuinen kuva. Kyllä siinä luulisi tulevan melko kovat ns. suorituspaineet, eikä siinä välttämättä tule ehkä mieleen, että maalattu kuva saattaakin olla epärealistinen.
Äitiys ei todellakaan ole ruusuilla tanssimista. Se on usein pitkästyttäviä rutiineja, oksennustauteja ja uhmakohtauksia.Arkista olemista ja elämistä.
Se, että tekee lapsen ilman aikomusta sitoutua äitiyteen ja ilman päätöstä rakkaudesta on mielestäni kuitenkin itsekästä ja ajattelematonta, kypsymätöntä. Lapsia ei tehdä äitiä varten tai elämäntilannetta varten.
Rakkaus ei ole automaatti, joka syntyy tai on syntymättä. Rakkautta on päätös sitoutua ja pitää huolta ja rakkaus syntyy rakastamalla. Se ei useinkaan ole valtaisa tunnereaktio vaan olemista ja tekemistä lapsen kanssa.
Jotta yksilö kehittyisi ja voisi hyvin, hänellä on oltava käsitys itsestään tärkeänä ja iloa tuottavana. Persoonallisuushäiriöt tulevat olemaan tulevaisuuden kansantauteja, ja näitä"luonnevikaisia" luodaan juuri näin, asettamalla aina omat tarpeet etusijalle.
Kiva, että täällä olisi joku samanhenkinenkin... Masennus niin, se liittyy kovasti haluttomuuteen, elämällä ei tunnu olevan mitään annettavaa. Jos itse koen olleeni masentunut, se oli se raskaus. Onkohan olemassa raskauden aikaista masennusta? Silloin voin huonosti myös henkisesti, liikkuvan ihmisen on paha olla kun on fyysinen este liikkua, silloin ehkä välillä masentikin. Nyt on yö, masennuksesta ei tietoakaan, oli suku häät, juuri olen kapakasta kotiutunut, aviomiehen saattelin juuri nukkumaan, olo kiva, masennus mitä se on? (kirjoitus virheet siitä johtuvia, olen päissäni!) Anyway, olet ymmärtänyt ilmeisesti asian sisimmän. Tarkoitukseni ei ollut kertoa, että en rakastaisi lastani, vaan tarkoitukseni oli juuri se ettei lapsi ole vallannut niin suurta osaa elämästäni, kuten sen ilmeisesti olisi pitänyt. Ja kyllä edelleen tunnen, että lapsi rajoittaa elämääni. Tänään pääsin juhlimaan ensimmäisen kerran luoja ties milloin edellisen kerran (kiitos isovanhemmille olemassa olostaan!). Tämä nyt ei todella ole elämäni tarkoitus, harrastan baareja harvoin. Jos et ole lapsirakas kannattaa miettiä tarkkaan, sillä se suuri tunne ei todella ehkä löydykään. Elämän suurin ilo ja onni, lapsi? Mietin muutamia päiviä nyt taakse päin, ei ole lapsi ollut se päivän kohokohta. Välillä se tietysti on, ei ole mitään suloisempaa kuin hymy nalle Puh pyjaman sisältä, joka on hiukan liian suuri. Tänään kohokohta oli serkun puolesta papin aamen, eilen se oli yhteinen hetki miehen kanssa intiimisti. Tiedän jos olisin lapsirakas kaikki elämän huippuhetket tästä lähin pitäisi jotenkin liittyä poikaan. Hauskaa minulla myös oli kun joku täällä ehdotti, että jättäisin mieheni ja lapseni. Olemme nyt olleet yksissä kymmenen vuotta, joista viisi aviossa, tottakai haluan jättää mieheni? En ole ikinä ollut etsimässä miestä jonka kuvittelen olevan hyvä isä, vaan olen etsinyt itselleni täydellisen kumppanin. Tietysti jos olisin ollut lapsirakas olisin miehessä etsinyt juuri isällisiä ominaisuuksia? Tekstejäni on tulkittu väärin, hetkellinen katkeruus esimerkiksi siitä, etten ole päässyt ulos kun olen halunnut, on näkynyt kirjoituksissani ja siten on saatu negatiivisempi kuva minusta kuin oli tarkoitukseni. Joku onneksi kuitenkin tajusi asian ytimen, se oli se, että vaikka olen äiti, ei lapsi ole minulle se isoin asia. Olen ihminen ja olen yksilö, jopa ilman lasta, en suostu tästä lähtienkään olemaan vain äiti, vaan vaadin oikeuden omaan elämään. Puhuit ehdottomasta rakkaudesta. Sitä on olemassa. Eläin kykenee ehdottomaan rakkauteen, esimerkiksi koira ei vammojasi katso, vaan on totaalisen rakastava aina, ihmisten en usko moiseen kykenevän. Ehdoton rakkaus, niin sitä luulisi äidinrakkauden lastan kohtaan olevan. Henkilökohtaisesti en usko pystyväni rakastamaan ihmistä, joka on esimerkiksi raaka. Jos Hitlerin äiti oli lapsirakas, hän on kai ehdoitta poikaansa rakastanut tekemistään julmuuksista huolimatta. Olemme kai niin erilaisia, vaikka tällä hetkellä uskon poikani olevan täydellinen, en usko pystyväni moiseen suoritukseen. Minusta arvostus, kuten rakkauskin on ansaittava, tällä hetkellä poika ei tietenkään voikkaan tehdä mitään, ettei arvostustani ansaitsisi. Kuitenkin alunperin ideani miksi tänne kirjoitin oli se, että ihmiset ymmärtäisivät olla hehkuttamatta sitä suurta tunnetta mikä lapseen liittyy. Se tunne ei kaikille herää vielä lapsen tässä ollessakaan. Mielestäni oikeasti ei lapsi rakkaiden ihmisten kannattaa tosissaan miettiä, entä jos lapsi tuntuu vain rajoittimelta, silä sitähän se on. Tunteeko sitä olevansa valmis luopumaan niin paljosta muusta elämästään. Minä en ehkä olisi ollut valmis, mutta en saa enää uutta valinnan mahdollisuutta.
Ei kun Hitlerin äiti oli näitä hengenheimolaisiasi, jotka uskovat, että lapsen on ansaittava vanhempien rakkaus, ihmisen on jatkuvasti suoritettava ja yritettävä kelvata. Hitlerin äiti oli kylmä poikaansa kohtaan,hän halusi elää omaa elämäänsä ja jätti poikansa henkisesti yksin.
Olisiko arvojen kanssa hiukan miettimistä jos rakkaus koiraan on puhtaampaa ja antoisampaa kun rakkaus lapseen.
Suomi on vapaa maa ja jokainen voi vaikka perustaa kennelin ja jos elämä lapsen kanssa ei sytytä, yhteiskunta ottaa vastuun lapsesta.
Kukaan ei ole väittänyt että äidin tai isän elämässä lapsen olisi oltava ainoa kiinnostava asia.Jokaisella on muutakin elämää. Kysymys on vain siitä, kenet tai minkä(koiran?)asettaa etusijalle.
Mutta jos elämä lapsen kanssa on yhtä kärsimystä(lukuunottamatta muutamia "herttaisia hymyjä nalleyöpaidan sisältä"), niin saattaisi olla lapsen kannalta parempi, että äiti rajoittaisi todella minimiin hetket lapsen kanssa ja antaisi vastuun jollekkin muulle.
Voipi ollakin. Kuulostelin,että jotenkin tuolla tuomitsit minua?Freudilainen psykoanalyysi on auttamatta nykyään jo mennyttä"maatiastohtori" psykologiaakin.Parempaa yritystä seuraavalla kerralla Hipe!
Sinä otit edellisessä viestissä Hitlerin ja hänen äitinsä rakkauden esiin. Lisäksi sinä varmaan fiksuna ihmisenä olet kuullut uusimpia tutkimuksia lapsen ja äidin vuorovaikutuksen laadun vaikutuksesta psyykeen?
Olisi mielenkiintoista jos vastaisit esim. Kirstin viestiin
Nythän mä tän hokasin! Olet siis sitä mieltä että äidinrakkaus on menneiden vuosisatojen ongelma ja siitä on vanhanaikaista puhua!
Kiitos selvennyksestä!
Arvot omat omani, siksi ainoat oikeat minulle. Tarkennampa nyt, kun joltain tuntui menevän ohi; jos aikoo saada ehdotonta rakkautta, sitä saa eläimeltä. En usko ihmiseen kykyyn tarjota niin pyyteetöntä rakkautta. Kuvittelitkohan vaan, että koirat voisivat oikeasti olla kenellekään äidille tärkeämpiä kuin oma lapsi? Aiempiin tarinoihini jos kommenttisi pohjautui, sanoin että koiran kanssa voi touhuta eritavoin kuin lapsen, lue; vauvan. Nautin enemmän siitä koiran kanssa touhuamisesta, sillä edelleen en ole lapsirakas ihminen, se lapsi ei ole suurin ilo joten sen pelkkä olemassa olo ei ole kaikki kaikessa. Vauvan kanssa on vaikeata tehdä sitä mistä minä nautin, olen varma, että vanhempana nautin pojan kanssa tekemisestä eritavoin. En ole sellainen lässynlässyn kukkuu tyyppi, siis niitä vauvajuttuja, vaan olen enemmän toiminnan ihminen. Kaikki voivat tietysti perustaa lastenkodinkin, siinä kuin kennelinkin, itsestään selvyys. Mutta hyvä, että otit asian esille. Mitäpä mieltä Kalervo on abortista? Et kai vain ole sitä vastustamassa täällä, sillä keskeyttämällä ei ehkä minunlaisiani äitejä tulisi.
Kuule lapsen kanssa saattaa olla tosi hankala tehdä asioita joista sinä nautit. Esimerkiksi bailaaminen on hiukka hankalaa. Koirat on paljon parempaa seuraa siihenkin. Lapsesihan saattaa olla temperamentiltaan ihan erilainen kuin sinä, ei nauti samoista asioista.Samoin lapsella on hankalia, vaivalloisia vaiheita elämässä; uhmaikä, murrosikä jne. Silloinkaan ei ole kivaa.
Abortti on jokaisen oma asia ja sinä olet täällä julistanut kuinka sinun olisi ollut parempi se tehdä.
Harmi kun olet pilannut mukulan takia elämäsi.
Ole hyvä ja vastaa noihin vuorovaikutusjuttuihin, ehkäpä et pysty?
En löytänyt Kirstin viestisä muuta kysymystä kuin että otathan yhteyttä "hoitoon". Joo otan kun tunnen tarvetta. Muutenhan Kirsti kirjoitti asiaa, lapsen täytyy kokea turvallisuutta ja rakkautta tottakai. Mutta huom. Kirstilläkin oli että lapsirakkaus voi kasvaa ajan myötä, odottelen.
Sinä et tietenkään löytänyt viestistä mitään muita kun itseäsi koskevia asioita. Mutta entä lapsi ja hänen hyvinvointinsa?
Pyynnöstä vastaan vielä vuorovaikutukseen. Vuorovaikutuksessa lapseen voi olla tietenkin ilman rakkauttakin, aivan kuten ihminen pystyy olemaan vuorovaikutuksessa esimerkiksi kaupankassan kanssa, ilman suuria tunteita. Me olemme nyt vuorovaikutuksessa keskenämme. En usko että kukaan äiti voi kuitenkaan olla rakastamatta lastaan. Itse saan vaikutteita lapsesta kuten lapsi ottaa vaikutteita meistä. Vauvan kanssa juttelulla, tarinan laadulla ei ole niin suurta merkitystä, pääasia, että sille juttelee ja antaa mahdollisimman paljon erilaisia ärsykkeitä, minkä pohjalta hänen maailman kuvansa alkaa jo hahmoittua. Oikeestaan en tiedä mitä minä nyt vuorovaikutuksesta kertoisin. Kun puhutaan lapsilähtöisestä vanhemmuudesta, joka on tärkeimpiä tekijöitä lapsen ja aikuisen välisessä suhteessa, täytyy lapsen olla jo sen ikäinen, että sen kanssa jotain voidaan yhdessä tehdä, ei mitään erillisiä projekteja, vaan ihan joka päiväisessä elämässä. Vauvan kanssa on hankalampaa, nukkuminen ja syöminen ei voi olla mitenkään demokraattinen ja kannustava vuorovaikutustilanne, emotionaalisesti se tietysti on sellainen. Vauvalle siis oleellista on tämä virikkeellisyys ja perustarpeiden tyydyttäminen. Lisää?
Näin. Olet näemmä lähihoitaja, joka kirjasta on lukenut vuorovaikutuksen teknisiä perusteita.
Hyvät jatkot, jatkat vaan samaan malliin....
Tein lapsenlähemmäksi kolmekymppisenä, koska olen opiskellut lähihoitajaksi jo yli kymmenen vuotta, näin homma etenee. Kiitos samoin!
Jos sitä mietit, miksi tyrmäsin psykoanalyysiin perustuvan teoriasi, Kalervo sen tuossa osuvasti juuri ilmaisi. Nyky käsitysten mukaan kaikki taipumuksemme eivät johdu vanhempi-lapsi suhteesta, vaan lapsi on oma yksilö, jolla on omat piirtensäkin.
Koska Sinulla EI OLE OMIA LAPSIA...joten ET VOI ottaa kantaa, sori nyt vaan, mutta hankikkas ensin se lapsi siihen ja SITTEN VASTA OTAT KANTAA. Nyt ET TIEDÄ ASISTA MITÄÄN....tuliko selväki. Hankkiudu ensi äidiksi ja tule vasta sitten antamaan oheita tänne. TIETÄMÄTÖN. Tietty jos nyt ees saat sen lapsosen, katsos kun lapsi on lahja. Ei niitä niin vaan tehdä. Eli älä anna kommentteja kun sulla ei lasta ees ole!!! tuliko selväksi???
Neuvoja? Sinuako jossain kohdin nauvoin? Ei ole ilmeisesti neuvoni menneet perille, sillä sinulla ilmaisesti on ainakin yksi sellainen elämän ilo, mussukka....
Eikun tosissaan. Viestini oli kyllä enemmän oman tulevaisuuteni pohdiskelua, eikä tarkoitus todella ollut neuvoa ketään.
Luin muuten tuon alempanakin olevan viestin ja jälleen heräsi mieleeni kysymys mikä niin monesti tällä palstalla; Miksi ihmiset tekee jostain asiasta niin suuren kynnyskysymyksen, että sen perusteella koko ihminen voidaan leimata olevan perseestä? Jos jokin mielipide jollakin on huono, eikö kannattaisi mielipiteensä suunnata siihen mielipiteeseen, eikä ihmiseen. Tälläisen takia juuri näiden keskustelupalstojen yleinen ilmapiiri yleensäkin on perseestä. Yrität lukea ihmisten keskusteluja, sitten vahingossa avaatkin kommentin, joka on (tyyppiä tuo alempi), menee kaikki intressit asiaan. Ja totta, mielellään tulisi annettua takaisin, varsinkin jos on erimieltä asiasta, mutta siinä sitten tahraa omankin maineensa asiallisena keskustelijana.
Kuka täällä nyt oli ketään neuvonut?
Muuta kuin 'lapselliset' lapsettomia...
Missä onni viipyy vai??? no onni on just se sun lapses...ei se ole mitään muuta, se on just siinä. Ja jos kauan vehkaat siitä onnestat, menetäs lapses, eli ole onnellinen että yleensä OLET saanut sen lapsen, (ihme) joku muu olis onnellisempi...HÄPEÄ. Arvaa kuinka paljon on sellaisia jotka ei saa lapsia ja sä saakeli kirjoittelet tuollaisia, yök, sanon mä. YÖK SUA. Lapselles hali, multa, ees joltain, toki isältään. Sä ooot peeeesssssssssssssstä.
Ei tietenkään ole kenenkään muun vika, ettet saa lasta, katkeruuttasi on niin turhaa kuitenkaan täällä purkaa! Kuten tääällä on monesti sanottu on ammatti-ihmisiä, jotka auttavat...
Tuosta otsikostasi ja sanomastasi, eikö tässä juuri ollut kyse siitä, että se lapsi ei kaikille muillekaan ole se suurin onni. On kai turhaa ruveta siitä lapsesta väkisin sitä onnea vääntämään? Vai miten se onnistuisi, jos se oli ideasi?