Mulla on oikeastaan yhtäkkiä ilmennyt ihmeellistä riittämättömyyden tunnetta. Tää ei välttämättä ole ihan sopiva palsta, mutta kaikki kuitenkin alkoi ihastuksesta.
Ennen ihastuin helposti, mutta lukion jälkeen tuntui, etten ihastu enää kehenkään. Normaalisti, jos tyttö edes vilkaisi minua päin niin olin myyty, nykyään en enää.
Aloin jo tottua ajatukseen, etten enää ehkä ihastuisi, kunnes... ihan normaalina perjantai-iltana huomasin ihan normaalin nuoren naisen baarissa. Päättelin hänen käytöksestään hänen olevan varsin "tyhmä". Tämä kyseinen tyttö on kaverin kaveri ja hänellä pyöri illan aikana parikin jätkää ympärillä. Kysäisin sitten myöhemmin tältä kysymyksen, jonka tarkoituksena oli vain todistaa ennakkoluuloni oikeaksi. Vastaus tuli välittömästi ja se oli fiksu ja sarkastinen ja pudotti minut polvilleen.
Sitten juttelimmekin loppuillan, mutta hän tanssi kuitenkin viimeisen hitaan toisen jätkän kanssa (no, enhän minä häntä edes siihen pyytänyt). Sitten läksimme kotiin ja erotessamme halasimme ja kun sanoin että nähdään, hänellä tuntui olevan huoli että missä ja milloin. Seuraavana aamuna vasta tajusin, että mulla olisi ollut saumat, vaikka vaihtaa numeroita.
Harmittaa jälkeenpäin, etten pyytänyt numeroa tai muutenkaan pahemmin flirttaillut, juttelin enemmänkin niin kuin kaverille jutellaan. Nyt en millään osaa sanoa olisiko tyttö ollut minusta kiinnostunut vai haluaako olla vain kaveri. Sinänsä tällä seikalla ei nyt hirveästi merkitystä edes ole, mielelläni olen hänellä vaikka "vain" kaveri, mutta sitten ilmeni ihmeellisiä sivuoireita; tuntuu, että näen koko ajan ympärilläni kauniita ja fiksuja suomalaisia naisia, mutta minulla on tunne etten itse kelpaa kenellekään. Olen liian tavallinen. En ole ruma, vaan ihan tavis, en ole treenattu, vaikken kyllä lihavakaan, asun vielä äitin luona eikä minulla ole edes ajokorttia. Luonteeltani olen ihan jees ja silloin tällöin jopa hauska, mutta en mikään erikoisen filosofinen tai aatteellinen. Armoton romantikko kyllä olen, mutta sitähän ei heti huomaa. Olen alkanut jo ajattelemaan, että saankohan koskaan ketään, kun olen niin harmaata massaa. En oikeastaan sääli itseäni tietoisesti, vaan alitajuisesti. Kauan kesti edes tänne tuleminen itseään purkamaan.
Sinänsä olen todella huolestunut itsestäni ja riittämättömyyden tunteesta, koska yleensä ihastuessani tunnen juurikin päinvastoin. Tunnen että olen komein, fiksuin ja muutenkin vain paras. Nyt en pidä itseäni juuri minään.
Jos joku jaksoi lukea, niin saa kommentoida/piristää minua tai kertoa omista vastaavista tuntemuksista. Saa tottakai myös haukkua luuseriksi, valittajaksi ja säälinkeräilijäksi - olisi se hyvä että joku potkisi kun ei itselläni tunnu riittävän halu edes itseni mollaamiseen...
Hyvää kevättä kaikille!
Ennen ihastuin helposti, mutta lukion jälkeen tuntui, etten ihastu enää kehenkään. Normaalisti, jos tyttö edes vilkaisi minua päin niin olin myyty, nykyään en enää.
Aloin jo tottua ajatukseen, etten enää ehkä ihastuisi, kunnes... ihan normaalina perjantai-iltana huomasin ihan normaalin nuoren naisen baarissa. Päättelin hänen käytöksestään hänen olevan varsin "tyhmä". Tämä kyseinen tyttö on kaverin kaveri ja hänellä pyöri illan aikana parikin jätkää ympärillä. Kysäisin sitten myöhemmin tältä kysymyksen, jonka tarkoituksena oli vain todistaa ennakkoluuloni oikeaksi. Vastaus tuli välittömästi ja se oli fiksu ja sarkastinen ja pudotti minut polvilleen.
Sitten juttelimmekin loppuillan, mutta hän tanssi kuitenkin viimeisen hitaan toisen jätkän kanssa (no, enhän minä häntä edes siihen pyytänyt). Sitten läksimme kotiin ja erotessamme halasimme ja kun sanoin että nähdään, hänellä tuntui olevan huoli että missä ja milloin. Seuraavana aamuna vasta tajusin, että mulla olisi ollut saumat, vaikka vaihtaa numeroita.
Harmittaa jälkeenpäin, etten pyytänyt numeroa tai muutenkaan pahemmin flirttaillut, juttelin enemmänkin niin kuin kaverille jutellaan. Nyt en millään osaa sanoa olisiko tyttö ollut minusta kiinnostunut vai haluaako olla vain kaveri. Sinänsä tällä seikalla ei nyt hirveästi merkitystä edes ole, mielelläni olen hänellä vaikka "vain" kaveri, mutta sitten ilmeni ihmeellisiä sivuoireita; tuntuu, että näen koko ajan ympärilläni kauniita ja fiksuja suomalaisia naisia, mutta minulla on tunne etten itse kelpaa kenellekään. Olen liian tavallinen. En ole ruma, vaan ihan tavis, en ole treenattu, vaikken kyllä lihavakaan, asun vielä äitin luona eikä minulla ole edes ajokorttia. Luonteeltani olen ihan jees ja silloin tällöin jopa hauska, mutta en mikään erikoisen filosofinen tai aatteellinen. Armoton romantikko kyllä olen, mutta sitähän ei heti huomaa. Olen alkanut jo ajattelemaan, että saankohan koskaan ketään, kun olen niin harmaata massaa. En oikeastaan sääli itseäni tietoisesti, vaan alitajuisesti. Kauan kesti edes tänne tuleminen itseään purkamaan.
Sinänsä olen todella huolestunut itsestäni ja riittämättömyyden tunteesta, koska yleensä ihastuessani tunnen juurikin päinvastoin. Tunnen että olen komein, fiksuin ja muutenkin vain paras. Nyt en pidä itseäni juuri minään.
Jos joku jaksoi lukea, niin saa kommentoida/piristää minua tai kertoa omista vastaavista tuntemuksista. Saa tottakai myös haukkua luuseriksi, valittajaksi ja säälinkeräilijäksi - olisi se hyvä että joku potkisi kun ei itselläni tunnu riittävän halu edes itseni mollaamiseen...
Hyvää kevättä kaikille!
Vastaukset 4
Vanhimmat
jos se on kaverin kaveri niin varmasti sen saat..En tiedä, ei minulle ole tullut parempaa itsetuntoa siitä että olen ihastunut..enemmänkin vain pelkoa että jos en saakaan vastarakkautta tms. Muutenkin turhaa itsensä ja toisen ylianalysointia. Mutta toimi jos hiukankin siltä tuntuu!
saatat olla hyvinkin oikeassa. Lähinnä tuo ylianalysointi minua nyt häiritsee. Näen ehkä tytön huomenna.
tuo riittämättömyyden tunne. Sitä näkee itsensä niin tavallisena ja mitäänsanomattomana (vaikka toivookin olevansa muuta). Sitten miettii että miten kukaan voisi olla minusta kiinnostunut, kun olen niin tavallinen.
Ehkä se on vain itsetunnon puutetta, tai ehkä realismia. Tiedä häntä. Mieluummin kuitenkin kuvittelen itsestäni liian vähän kuin liikoja. Ärsyttää katsoa kaveria joka kuvittelee olevansa maailman napa. Mutta niin kai sitä pitäisi itsekin ajatella. Siis että olisi oman elämänsä "napa", mutta ei muiden.
T: nuori nainen
"Mukava" kuulla että muillakin on samoja ongelmia. Minä ainakin vertaan itseäni kavereihin ja tuntuu, että jokaisella on joku erityispiirre ja itselläni ei mitään.
Minusta olisi ainakin hauska kuvitella itsestäni liikoja, "tuskallisempaa" kun tuntuu siltä ettei ole mitään, vaikkei erityisen huono, niin ei kovin hyväkään. Kuhan ei rupea itserakkaaksi.