Crohnin tauti

Nyt on pakko avautua. Mulla on ollu suolisto ongelmia ihan syntymästä asti (erittäin paha koliitti, myöhemmin ulostus tuli n 1-2 kertaa viikossa vaikka liikuin erittäin paljon ja söin kotiruokaa omasta pihasta. Sitten vaihdoin koulua ja iski stressi ”entä jos muut ei tykkää musta”... alkoi ripuli joka meni veriripuliksi. Kesti pari vuotta (oireet hävisivät välillä ja alkoi välillä uudelleen), kunnes äitini kysyessä miksi juoksen kokoajan vessassa, kerroin ripulista ja vähästä verta. Fakta oli, että siinä vaiheessa ulos ei tullut muuta, kuin pelkkää verta ja ilmaa.

Mutkat suoriksi, tuosta on 18 vuotta aikaa. Olin parissa pahassa parisuhteessa, jolloin mahani oli todella huonokuntoinen, yritin saada ruokavaliolla mahani kuntoon ja sain haukut molemmilta (eri aikoina tietty), pelkkää painostusta rasvatonta maitoa, alkoholia, sokeria ja viljoja kohtaan. Olin kuulema kuin uskovainen, vaikka molemmille exille keitin kylkeen perunoita, pastaa tai riisiä (harvoin tein koko ruuan vhh na). Molempien painostuksesta luovutin. Oireilin myös muilla tavoin.

Nyt havahduin horroksesta, tajusin etten halua käyttää lääkkeitä tähän lopun ikääni, lääkkeiden haitat ovat järkyttäviä. Aloitin scd ruokavalion tänään, vielä on liian aikaista mihinkään, mutta stressi juoksuttaa vessassa. Veren tulo ulosteen mukana on kyllä vähän vähentynyt (*koputan puuta*, että tämä nyt toimisi), vessassa olen saanut juosta yhtä paljon kuin aiemminkin, mutta ikinä ei ole veren tulo vähentynyt akuuttivaiheen aikana ilman kortisonia. Jos tämä auttaa voin siirtyä vähän helpommillekin vesille. Huomasin noilla kahdella seurustelukerralla kuitenkin, että jo siinä parissa viikossa aloin voimaan paremmin ja sain lisää energiaa.

Mikään ei toimi kaikilla, mutta jos suoliston kunto menee parempaan suuntaan, tulee usko huomiseen ja tulevaisuuteen. Tällä hetkellä vielä olen valmis luovuttamaan kaiken suhteen. En vain enää jaksa.

Itken vessassa, en kivuista enää, vaan uupumuksesta. Siitä miten olen antanut kohdella itseäni, siitä miten luovutin aiemmin painostuksen alla, siitä miten sokeasti luotin lääkäreihin (monet hoitovirheet kärsinyt luoton takia), siitä miten epäreilua on, että koko älyttömän laajasta suvusta ainoastaan minä sairastuin tähän, siitä millaista kohtelua olen saanut lääkäreiltä sietää, miten en tule ikinä kelpaamaan kenellekään enää. Miten olen lihottanut itseni, miten en ole jaksanut enempää, kun olisi pitänyt vain jaksaa, jaksaa ja jaksaa. Ihan niinkuin luokanvalvojani totesi kun palasin kouluun kahden viikon sairaala reissun jälkeen, täyden liikuntakiellon kera: ”jos et muuta viitsi, kävele edes kenttää ympäri” tai ”se on vain sun päässäs, oisit tarvinnu ihan eri luokan tutkimukset (psykiatriset tutkimukset)”.

Mutta nyt olen vahvempi. Viimeksi kun näin kyseisen opettajan hymyillen toivotin mukavaa matkaa h......iin, henkilölle joka totesi ettei halua parisuhdetta kanssani tämän sairauden takia, kerroin suoraan että onneksi suolistosairauden oireista voi päästä eroon, toisin kaltaisestaan aivovammasta (pyydän anteeksi kaikilta joilla on oikea fyysinen aivovamma, olette vahvoja ja selviytyjiä!). Osaan puolustaa itseäni kun kukaan muu sitä ei ole ikinä tehnyt.

Toivon kaikille suolisto ongelmaisille hyvää kesän loppua, muistakaa itkeä, avautua ja huutaa. Mikään ei kestä kuitenkaan ikuisesti.