Olen monesti miettinyt sitä, kuinka paljon uskonnollisissa perheissä lasten vanhemmat pyrkivät manipuloimaan jälkikasvuaan valitsemaan, sen saman "oikean" uskonnollisen suuntauksen, mikä on vanhemmilla, vai annetaanko lapsien kehittyä normaalisti elämään, leikkien ja mielikuvitus maailman kautta. Leikki ja koulu on lapsen työ, eikä lapsen ajatusmaailmaa mielestäni saisi sekoittaa ylimääräisillä uskonnollisilla säännöilla ja määräyksillä. Minusta on hirveätä kuunnellä, kun lapsi on tehnyt jotain, mikä ei miellytä isää tai äitiä, niin lasta nuhdellaan, että kyllä Jumala rankaisee. Tälläistä käytöstä itse pidän sadismiin verrattavissa.
Itse tahdon kasvattaa lapseni elämää ymmärtäväksi,
oppien ja erehdysten kautta lempeästi neuvoen.
Itse tahdon kasvattaa lapseni elämää ymmärtäväksi,
oppien ja erehdysten kautta lempeästi neuvoen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Uskovaisena haluan kasvattaa lapseni aivan kuten mainitsit. Siitäkin olen samaa mieltä, että lapsille kuuluu leikki ja mielikuvitus.
Mutta siinä lienee ero, että uskovainen todellakin tahtoo kasvattaa lapsensa kristillisesti, kuten jo kastetilaisuudessakin olemme luvanneet. Ja siihen myös kummit osallistuvat. Jos lasta oikein kasvatetaan Raamatun ohjeiden mukaan, ei käsittääkseni voida puhua sadismista. Mutta lasta pyritään rakkaudella kannustaen ja rohkaisten kasvattamaan kristillisiä arvoja kunnioittaen.
No, tässä tuli nyt niin kuin se pitäisi olla. Mutta myös me uskovaiset olemme viallisia ja erehtyväisiä ja monesti epäonnistumme. Mutta tahdomme kuitenkin nöyrtyä ja anoa anteeksi lapsiltamme, jos olemme esim. vihastuneet.
Eihän se lasten kasvattaminen helppoa ole ja monesti menee sormi suuhun, että mikä nyt olisi viisainta tässä tilanteessa ja varmasti vääriäkin valintoja tulee paljon tehtyä.
Minulla on se tilanne, että olen yh.isä ja lapseni
on Viron, piakkoin myös Suomen kansalainen, 7-vuotias ekaluokkalainen, eikä saanut kastetta ennen kuin 4-vuotiaana täällä Virossa, pienessä Hagerin Luerilaisessa kirkossa. Lapsen kastaminen oli minun tahtoni, äiti vastusti kastetta ja kun oikeuden päätöksellä sain lapseni yksinhuoltajuuden, annoin kastaa lapseni.
Minä tarkoitin sillä sadismilla sitä, että jos lasta peloitetaan kaikkien pienienkin vahinkojen jälkeen, että taivaan isä näkee ja rankaisee, niin sillä tavalla ei varmasti lapsi opi kristillisyyttä ja rakkautta, vaan lapsen Jumalasta kasvava kuva on täynnä pelkoa, ilman rakkautta
Olen kanssasi täysin samaa mieltä.
Vaikka lapsemme olisivat tottelemattomia ja tekisivät jotain pahaa, niin kyllä on oikein puhua armollisesta Jumalasta, joka on Jeesuksen kautta anteeksiantanut kaikki vääryytemme ja tottelemattomuutemme. Hyvä olisi, jos voisimme rakkaudella ottaa lapsen silloin syliimme ja kertoa jotain Jeesuksesta, lasten ystävästä. Lapsethan ovat monta kertaa esikuvaksi meille aikuisille, kuten Raamatussakin siitä puhutaan.
Raamattu salli lapsen piiskaamisen? Minusta se on sadismia.
Kyllähän Raamatussa puhutaan lapsen kurittamisesta. Minusta se ei ole sadismia, kun se rakkaudella tapahtuu.
Mutta täällä Suomessa laki sen kieltää ja me tahdomme kunnioittaa lakia. Eli piiskaaminen on taakse jäänyttä elämää. Ja voipi olla, että näin on hyvä.
Vaihtoehtoisia, ehkä parempiakin keinoja lasten kasvattamiseen kyllä löytyy.
Ja että ennen kaikkea saattaisimme rakastaa lapsiamme ja rakkaudella opettaa ja hoitaa.
Minun mielestä on tärkeää, että on lapsi uskovaisesta perheestä tai ei, jos lapsi tekee jossakin asiassa väärin niin vanhemman täytyy asiasta huomauttaa, ehkä antaa muutama luunappikin. Se on vanhemman velvollisuus. Ja Jumala rakastaa lapsia. Näin meille sanottiin vaikka olisimme jotakin väärää tehneet. Ei mistään rangaistuksesta puhuttu. Mutta opetettiin jo silloin pyytämään ja antamaan anteeksi. Näinhän se pitäisi olla jokaisessa kodissa. Jos lapsi tekee/sanoo jollekin jotakin tai vanhempi lapselle niin kyllä silloin pitää anteeksi pyytää. Kun asian sopii on huomattavasti helpompi jatkaa elämää eteenpäin.
Onhan selvää, että oli lapsi minkälaisesta perheestä hyvänsä lapsi omaksuu aika pitkälle oman arvomaailmansa kasvatuksen kautta. Itse olen saanut kasvaa uskovaisessa perheessä (el) ja arvomaailma mikä minulle on muodostunut totetuttaa aika pitkälle samaa mikä vanhemmillakin on. En ole ikinä tuntenut niin, että vanhemmat pakottaisivat uskoa minulle. Toisaalta eipä uskoa voi pakottaakaan, koska se on jokaisen henkilökohtainen asia. Joskus nuorempana ei aina huvittanut lähteä esimerkiksi seuroihin niin eivät vanhemmat repineet sinne mukaan vaan sanoivat, että jos ei halua tulla mukaan ei ole pakko. Tietysti toivoivat, että lähtisin.
Nykyään tilanne on toinen. Haluan lähteä seuroihin. Saan tavata kavereita ja kuulla Jumalan sanaa. Jos minulla ei olisi tätä uskoa ja yhteisöä johon kuulun, ei minulla olisi mitään. Se on ollut ainakin minulle suuri voimavara. Tiedän sen, että kun kerran kuolen niin minullakin on paikka taivaassa ja kaikilla niillä ihmisillä kautta maailman, jotka uskovat, että Jeesus kuoli ristillä meidän syntiemme tähden.
Monesti sanotaan, että esikoislestadiolaiset ei saa tehdä sitä eikä tätä. Kyllä minä ainakin työn puolesta olen kravattia käyttänyt enkä ole tuntenut, että se minun uskoani vähentäisi. Tai jonkun instrumentin soitto. Itse tykkään todella paljon soittaa esimerkiksi pianoa ja koska Jumala on antanut minulle tällaisen lahjan niin miksi en sitä käyttäisi. Monia hengellisiä lauluja on todella mukava soittaa ja laulaa niitä kavereiden kanssa. Tietysti, kun varoitetaan esimerkiksi alkoholista niin ei se turhaa ole. Kun katsotaan Suomen nykytilaa niin yksi suuri haittatekijä on ollut alkoholi. Olen nähnyt minkälaiseen kuntoon se voi ihmisen saada ja jo tämän takia haluan pysyä alkoholista kaukana.
Tässä minun ajatuksiani.
Luunappien antaminen on lain vastaista pahoinpitelyä. Sellainen ei kuulu kristilliseen kasvatukseen.
kaiken lapseen kohdistuvan "väkivallan".
Kasvata lastasi rakaudella, älä vitsalla.
Luunapin sijasta ota lapsesi sylliisi, ja hali häntä, ja kerro rauhallisesti ja vakuuttavasti hänelle mitä hän teki väärin.
Joskus joudun itsekkin aika villille lapselleni ääntäni korottamaan, mutta kun tilanne rauhoittuu, niin otan hänet syliini ja kerron miksi äiti oli niin "kiukkuinen", ja yllätys, lapsi kuuntelee ja ymmärtää asian.
Lapsi oppii tästä paljon paremmin, kuin luunapista.
Manipuloinnin ja uskonnollien kasvattamisen ero on hiuksenhieno. Se. mitä toinen pitää kasvattamisena, toinen käsittää manipuloinniksi.
Erona on rakkaus. Joka kasvattaa rakkaudella lastaan, hän ei koskaan manipuloi.
Jos lasta uhataan Jumalan rankaisulla jos hän on tehnyt jotainväärää, niin se on mitä suurinta manipulointia. Hylkääminenhän on pahinta mitä lapselle voi tehdä. Äidin tai isän hylkääminen ovat konkreettista monille ja se aiheuttaa suurta ahdistusta.. Samoin Taivaan isän hylkääminen tai rankaiseminen aiheuttaa ahdistusta ja pelkoa.
Mutta rakkaudessa ei ole pelkoa. Kun lasta kasvattaa rakkaudella, hänelle kerrotaan kertomuksia Raamatusta ja painotetaan sitä, että Jumala on rakastava Taivaan isä, joka rakastaa siitäkin huolimatta, että me ihmiset teemme joka päivä virheitä, joita synneiksi kutsutaan. Taivaan isä rakastaa meitä siitäkin huolimatta, niin myös lapsia.
Olet hyvä ja rakastava isä lapsellesi. Sen näkee siitä, että olet vienyt hänet kasteelle, vaikka hänen äitinsä ei niin olisi halunnutkaan. Kasteeseen kuuluu, että opetat hänelle kristinuskon alkeet, hänen ikäänsä sopivalla tavalla. Siihen ei kuulu suurta sääntökokoelmaa, mutta toki eettisiä neuvoja, kuten ettei saa valehdella tai varastaa tai lyödä toisia jne, eli asioita, jotka kuuluvat jokaisen kunnon kansalaisen käytökseen:)
Kyllä sinä onnistut siinä, kun niin paljon pohdit näitä asioita ja rakastat tytärtäsi:)
Kaikki vaikuttaminen on aina manipulointia, halusimme tai emme. Sen sijaan manipulointi ei itsessään ole niin paha asia, vaikka sanaa itseään kauhistellaan.
Vaihtoehdot: koeta vaikuttaa positiivisesti lapsesi arvoihin ja ajatuksiin -> manipuloit. Anna lapsen itse arvioida mikä on oikein ja väärin, äläkä pyydettäessäkään anna neuvoja -> et manipuloi.
Jos olet lukenut tämän viestin ja ymmärtänyt sen sisällön, tajuat myös, että olen juuri manipuloinut sinua.
Luonnollisesti tämä ei ole ristiriidassa tuon Deboran viestin kanssa.
Eihän manipulointia voi välttää. Me vanhemmat, opettajat, kaikki aikuiset vaikutamme lapsiin ja nuoriin. Olen lukenut jonkun mietelauseen: Kaikki kohtaaminen on kasvattamista. Siis suomeksi manipulointia.
Mutta mihin pyrimme kasvatuksellamme? Jos omat arvomme ovat kristillisiä eli lähimmäisenrakkautta, niin ei manipuloinnista ole haittaa, vaan se on hyväksi lapselle. Sitten tietysti tulee tarkennoksia siihen, mitä tuo kaunis sana tarkoittaa käytännössä.
Minun mielestäni siinä ei pitäisi meillä kristityillä olla ongelmaa. Mittatikku on omassa itsessä: Mitä haluan itse, teen toiselle!
Mutta jos itse ei ole terve eikä itsetunto ole terve, silloin ei voi tuota mittaa käyttää. Muuten itsensä vihaaja ja inhoaja voisi tehdä toiselle mitä vaan...
Henkilökohtaisesti olen kasvanut perheessä jossa molemmat vanhemmat on töissä kirkossa ja vasta näinä päivinä olen ensimmäisiä kertoja keskustellut vanhempieni kanssa heidän uskostaan. Heidän poliittista kantaansa en vieläkään tiedä. Mielestäni olen saanut hyvän kasvatuksen ja minusta on tullut sellainen ihminen kuin haluankin olla. Ja vaikka kirkko ja seurakunta merkitsee minulle paljon en katso vanhempieni millään tapaa vaikuttaneen oman uskoni löytämiseen. Näin haluan omatkin lapseni tulevaisuudessa kasvattaa!