ja paljon, kun kerta toisen jälkeen rakastun henkisesti epävakaisiin naisiin. Luulen, että kestän arvaamattomuutta enemmän kuin kestänkään luullen pystyväni auttamaan heitä pysyvästi henkisessä kehittymisessä. Lopulta itse joudun vielä suurempaan ahdinkoon kuin he, kun en osaa luovuttaa silloin kun pitäisi. Mutta kun en näköjään tunne henkistä yhteyttä tai vetovoimaa tasapainoisempia naisia kohtaan.
Kyllä vikaa on oltava minussakin
Anonyymi
14<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Mulla sama, mut vaan toisin päin. Mitä suurempi viiraus miehellä, niin johan alkaa kiinostamaan. Ja tämä täysin alitajuntaisesti. Olen nyt tarkoituksella lähestynyt tasapainoisempia, ei vaan ole vielä roihahtanut sellaisen kanssa.
vaan eipä ole sammunutkaan sellaisen kanssa
Läheisriippuvaiselta kuulostat. Tuossa kohdassa kannattaisi katsoa taakse ja ihan sinne lapsuuteen saakka, sieltä ne mysteerikäytökset monesti juontaa. Ja oma luonne on myös eräs tekijä. Epävakaa persoonallisuushäiriö vaatii hoitoa parantuakseen. Olen vaan itse tavannut pahasti luonnevikaisia ihmisiä, jotka eivät parane, koska heiltä puuttuu sairaudentunto monesti kokonaan. Ei hoida itseään, ennen kuin itse tiedostaa omat ongelmansa. Usein tällaiset ihmiset näkevät kaikissa muissa, keiden kanssa on läheisissä tekemisissä, miljoona vikaa heti kättelyssä :(
Jo oli sekava kirjoitus, nyt kun katsoin. Mutta sitä toista tuossa analysoin, en aapeetä.
Mulla käy aina kans noin mun exä oli epävakaa henkisesti. Itse olen aika tasapainossa. En tiedä mitä siinä olisi mä pitänyt tehdä joten jätin ja lähdin.
Luulen, että epävakaiden ja moniongelmaisten ihmisten kanssa se ristiriita tulee (ainakin joillekin) sen kanssa, että haluaisi auttaa mutta ei tiedä, mitä tehdä, tai ei yksinkertaisesti enää jaksa.
Periaatteessa ihmisen hylkääminen on se pahin asia. Ajattelen eroa itse hylkäämisenä. Vähintä, mitä kumppani voi tehdä, vaikka ero olisikin mielessä, on yrittää suostutella sitä toista etsimään apua. Sitten kukin tietysti tekee itse sen valinnan, jääkö toisen rinnalle vai ei. Usein ongelmat on kuitenkin ollut monella tiedossa pitkään. Tietenkin ongelma on voinut kehittyä myös suhteen aikana ja tulla esille vähitellen ja paisua. Vaikeita asioita.
Aloittaja hyvä, luulen, että tuohon voi olla muutamakin selitys. Jotkut etsivät autettavia, koska ovat toimineet aina esim. lapsuudenperheessä tai lähipiirissä auttajan roolissa ja/tai malli on saatu omilta vanhemmilta tai omien vanhempien parisuhteesta. Jotkut voi etsiä autettavaa kumppaniksi siksi, että voisi siirtää huomion omista ongelmista kumppanin (tai muiden autettavien) ongelmiin. Osa ihmisistä myös hakeutuvat perinteisiin auttamisammatteihin samoista syistä.
Ajattelen itse niin, että kukaan ei voi toimia kumppaninsa terapeuttina, vaikka parisuhteeseen kuuluukin jakaminen ja toisen taakkojen kantaminen. Sitten jos on kysymys oikeasti vakavasta asiasta, johon ihmisen omat voimat ei riitä, vastuun ei tule siirtyä kumppanille vaan ulkopuolisille auttajille. Se ei kuitenkaan siinä vaiheessa pidä tarkoittaa sen kumppanin jättämistä vaan tämän tukemista ja vierellä kulkemista.
Mielestäni on hyvä tunnistaa itsessään se, jos aina hakeutuu apua tarvitsevien kanssa seurustelu- tai parisuhteeseen. Silloin kannattaa oikeasti miettiä, mikä se juurisyy siihen on. Toisaalta se, että pystyy ottamaan rikkinäisyyttä ja keskeneräisyyttä vastaan, kertoo myös ihmisen kypsyydestä, siis silloin kun kysymyksessä ei ole vääränlainen uhrautuminen toisen/toisten vuoksi. Kaikki ihmiset ovat kuitenkin keskeneräisiä ja hyvin epätäydellisiä. Ihmisen elämässä ja myös sen kumppanin elämässä voi niin ikään sattua mitä tahansa. Joskus sen kumppanin avuntarpeen voi huomata vasta, kun parisuhdetta on eletty vuosia eteenpäin.
Tunnistan itsestänikin tällaisen vääränlaisen uhrautumisen elementin ja ymmärrän aloittaja sinua sen pohjalta. Vaikka toisten auttaminen, rohkaiseminen ja neuvominen on osa omaakin kutsumusta ja liittyy ammatilliseen suuntautumiseeni, olen joutunut ja yhä edelleen opettelemaan terveiden rajojen vetämistä siihen, mikä toisten taakoista kuuluu minulle kantaa ja mikä ei kuulu, missä menee omat jaksamisen ja velvollisuuksien rajat. Näiden osaaminen on toisille helpompaa kuin toisille. ;)
Kuinka monta tasapainoista ihmisistä tiedätte? Mistä tiedätte että ovat tasapainoisia aina? Harvemmin tavannut ketään tasapainoista, joilla ei joku puntti jossain tilanteessa vetäisi alas tai ylöspäin. Well-rounded on amerikkalainen termi kuvaamaan asiaa. Mutta senkin sisällä ihmisillä on omat hetkensä.
Puhutte ap:n kanssa eri asiasta, sinä ajattelet sympateerausta jonka toinen kohdistaisi sellaiseen ihmiseen, joka selvästi sympatiaa tarvitsisi, ja sen myötä muodostaa yhteyttä toiseen.
Ap yrittää trollauksellaan muodostaa kuvan ihmisestä jolla olisi joku edge, joka joko näkyy heti jossain muodossa tai ilmenee hetken päästä. Se edge kokemuksen myötä muokkautunut ihminen toimisi hänessä vastaparina, kunnes joku osa menee liian yli/ali? Mutta ei näkyvää sympeteeraus ilmiötä?
Mitenkään noin yksiselitteisiä asiat tuskin ovat.
Tasapaksut ovat sitten oma lohkonsa, mitkä eroavat hyvinkin paljon well-rounded osioista, heillä muokkautunut elämä opittujen, ohjelmoitujen, tynnyrielämän myötä. Siihen miksi esim ap ei muodosta automaattisesti huomioita ko ihmisiin, liittyy varmaan paljonkin syitä.
Kukaan ei voi nähdä toisen elämään täydellisesti, niin periaatteessa vaikea kysymys. Jos tasapainoisella tarkoitetaan ihmistä, jonka arki ja elämä sujuu ja etenee "normaalisti" ilman suurempia vaikeuksia, niin kyllä sellaisia tunnen. Tunnen paljon myös ihmisiä, joilla on ollut paljon kaikenlaista vaikeaa elämässä; kärsimystä, sairautta, vaikeuksia, haasteita jne.
Kun tätä maailmaa tai maailmanmenoa miettii, niin aika hurjaahan se on. Elämääkään ei voi ennustaa, kenelle vain voi sattua mitä vain. Elämä ei ole helppoa monelle. Elämä on jossain määrin haasteellista kaikille. Jokainen ihminen joutuu tasapainoilemaan elämän kanssa. Toiset osaa sen paremmin kuin toiset. Toisten lähtökohdat on paremmat kuin toisten. Jokainen suree ja joutuu kärsimään ainakin jossain määrin elämänsä aikana. Se kuuluu elämään. On taito saada ylläpidettyä balanssi keskellä kaiken kaaoksen, jota elämäksikin kutsutaan. ;)
Hullut parempia panemaan. Panee kiihottavasti hullunkiilto silmissä mielipuolisen ölinän saattelemana. Kiltit panee hiljaa ja vähän.
Naisia vaivaa hoivavietti.
Naisille erittäin tyypillistä. Tietysti naisissakin on eroja mutta tyypillisempää naisille kuin miehille tuo "kaikkien" auttaminen ja hoivaus.
Ja millainen sitten on mielestäsi henkisesti epävakaa nainen?
Olet siis herkkä ja myötätuntoinen ihminen, joka huomaa toisten tarpeet ja tunteet. Ei kai siinä ole mitään väärää?