Mieleni tekisi niin matkustaa lämpimään.
Mutta, paniikkihäiriöni on este.
Pelkään todella että saan paniikkikohtauksen
lentokoneessa.
En pelkää itse lentämistä. Vaan paniikillani on
tapana tulla häiritsemään kaikkea matkustelua,
se saa oloni jännittyneeksi, kihelmöiväksi, vatsa
on sekaisin ja olo kuin merisairaalla.
Mitetityttää se, että en ehkä edes bentsojen
avulla selviäisi lennosta...
Sieltähän ei mihinkään pääse, jos kohtaus iskee.
Onko kukaan koskaan teistä uskaltautunut lentämään paniikkiset ? Ja jos,..kuinka kävi.
Olisiko kerrottavaa.
Mieluusti kuulisi kokemuksista.
Matkustelun vietti on niin voimakas,
mutta niin on paniikkipelkokin.
Mutta, paniikkihäiriöni on este.
Pelkään todella että saan paniikkikohtauksen
lentokoneessa.
En pelkää itse lentämistä. Vaan paniikillani on
tapana tulla häiritsemään kaikkea matkustelua,
se saa oloni jännittyneeksi, kihelmöiväksi, vatsa
on sekaisin ja olo kuin merisairaalla.
Mitetityttää se, että en ehkä edes bentsojen
avulla selviäisi lennosta...
Sieltähän ei mihinkään pääse, jos kohtaus iskee.
Onko kukaan koskaan teistä uskaltautunut lentämään paniikkiset ? Ja jos,..kuinka kävi.
Olisiko kerrottavaa.
Mieluusti kuulisi kokemuksista.
Matkustelun vietti on niin voimakas,
mutta niin on paniikkipelkokin.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Jouduin jokun aika sitten lentelemään pitkiäkin
lentoja (yli 12h).
Hyvin meni lennot, otin varmuudeksi ennen lentoa
pari rauhoittavaa, ei ollut mitään paniikki tuntemuksia.
Kokemuksen karttuessa ei enää tarvinnut tuota
bentsoakaan..Tosin varalla noita pitää olla.
Mun "lentokammoni" häipyi sillä, että aloin psyykkaamaan itseäni kaikella tavalla jo ennen koneeseen menoa. Ajattelin, että jos kerran kykenen suggestoimaan itseni paniikkiin asti niin yhtälailla kykenen myös rauhoittamaan mieleni ja sitä kautta kehonikin.
Ja niin kävi.
Lentojen aikanakin keskityin tietoisesti kaikkeen muuhun kuin itseeni: luin, kuuntelin musaa, juttelin vieruskaverin kanssa ja vain nautin "joutenolosta". Rauhoittelin itseäni koko ajan ajatuksissani, valoin uskoa itseeni eli paikkasin itseluottamustani sen sijaan, että olisin epäillyt omaa kykyäni kontrolloida tunteitani.
Ja aina niistä lennoista selvittiin täysin ilman rauhoittavia, joita en kuunaan suostuisikaan syömään. Ne kun eivät poista pelon syytä.
Mä pelkäsin/häpesin heikkouden osoittamista, pelkäsin sitä, että oksennan tai pyörryn tai mitälie ja se oli muka kamalaa. Kun sitten annoin itselleni luvan vaikka pyörtyä ja järkeilin, että kyllähän ihmiset auttaa jos saan jonkun kohtauksen, niin mun pelolta putosi pohja pois.
Onnistumisten kautta huomasin konkreettisestikin kykeneväni manipuloimaan mieltäni ja sitä kautta kehoanikin rauhoittumaan, sen sijaan että hätistelisin itseni paniikkiin asti kaikenmaailman ajatuksilla. Päätin myös luottaa kanssamatkustajiin, että mun ei tarvitse selvitä kaikesta aina yksin tai "kunnialla" vaan voin ja saan turvautua toistenkin apuun.
Johan hälveni paniikit siihen.
Mutta kukin tyylillään.
Kannattaa kuitenkin muistaa, että mieli on eri vahva liittolainen, niin hyvässä kuin pahassakin...
Mä kans yritän psyykata itseäni samoin. Oot vaffa ihminen, aion ottaa susta mallia ;)
Pelot on kyllä kummia olotiloja, mutta kummasti itsensä pystyy hallitsemaan vastaavasti. Raskastahan se on, mutta varmasti järkevämpää kuin tukeutua mömmöihin.
Itse ottaisin lentsikassa hätätilanteessa vähän kuppia, sama vaikutushan sillä on kuin rauhoittavalla.
Mulla tulee lentokoneessa hyperventilaatiota. Alkoholin ottaminen on aina riski paniikkihäiriöiselle. Se voi auttaa, mutta myös pahentaa oloa. Etenkin väsyneenä matkustaminen altistaa paniikkioireille ja kotiin lentäessä sitä on tietysti aina väsynyt. En ole keksinyt mitään täydellistä ratkaisua. Syvähengitys toimii aika hyvin, mutta sitäkin pitää tehdä jo ennen oireita.
Niin Tepponen. . Alkoholi pahentaa paniikkioireita yleensä. Itse en voi siihen koskea. Kantapään kautta opittu asia. Myöskään rentoutumiset, pelon käsittely , eivät itseäni
auta, kun paniikki tulee päälle voimakkaana.
Jos saan nujerrettua hengitysharjoituksilla paniikin, ennenkuin se pääsee pahaksi, niin hyvä.
Mutta tarkoitankin nyt, että jos kohtaus tulee niin voimakkaana, että on todella turvauduttava lääkkeisiin.. Puhun kohtauksesta, en vain paniikkituntemuksista. Niitähän panikoivalla tulee ja menee.
Kun saan kohtauksen pahan, minä: oksennan, itken, huudan, hikoilen, palelen, kramppaan, tärisen kuin haapa, ripuloin, olen todella peloissani.
Sähkönipistyksiä menee kehossa, pää humisee,
ihoa pistelee, näköhäiriöitä jne.
Eli olo on järkyttävä.
Mihinkäs sitä sitten lentokoneessa ...
huh. Ambulanssilla kiidätetty joskus sairaalaan, mutta mutta. Kun ei sekään helpota eikä auta.
Eli bentsot on kohtauksiin itselläni, jos pahaksi äityy...
Odottelen josko vielä joku olisi.jolla olisi
kokemusta. Kyllähän suomessa täytyy olla ihmisiä, jotka matkustavat, jo työnsäkin puolesta.
Ja jolla on paniikkihäiriö. Vai eikö ole ?
olen epätoivoinen kohta. olenko ongelmani kanssa todella yksin...
Kokemusta on sekä lentämisestä että paniikkihäiriöstä. Itselläni paniikkihäiriö todettiin noin 6 vuotta sitten ja järkytys oli valtava kun sekä itselle että myös läheisille oli tunnustettava tämä "suuri häpeä". Etenkin esiintyessä ja julkisissa kulkuvälineissä paniikki iski (ja iskee edelleen) yleisimmin, ja näyttää siltä että yhä edelleenkin ongelmani on juuri tuo häpeän ja nolostumisen tunne ja sen kestäminen. Perimmillään omat paniikkikohtaukseni siis aiheutuvat siis tuosta "mitä jos saan kohtauksen ja muut huomaavat"-ajatuksesta.
Paniikkihäiriöstä huolimatta lähdin etelään lomalle ja luonnollisesti olin kauhuissani lentokonetta ajatellen, mutta yllätyksekseni itse lentomatka olikin miellyttävä kokemus. Tällä ensimmäisellä reissulla otin muistaakseni diapamin tai kaksi, joten osa lennosta sujui myös nukkuessa. Ensimmäisen reissun jälkeen olen lentänyt paljonkin eikä paniikkioireita ole juuri ollut, kunnes 2 vuotta sitten satuin sairastumaan flunssaan juuri ennen lentoa ja sain sitten pienimuotoisen (lyhytkestoisen, mutta sitäkin epämiellyttävämmän) paniikkikohtauksen keskellä lentomatkaa. Tämän jälkeen lähes joka lennolla on ollut rauhoittavista lääkkeistä huolimatta jonkinasteinen paniikkikohtaus. Olen huomannut että itselleni vaikein paikka on ennen koneen lähtöä kun ovet laitetaan kiinni ja päähän hyppää ajatus siitä ettei koneesta ole tuntikausiin ulospääsyä. Hulluahan tuo on sikäli, että itse haluan määränpäähäni mennä eikä mitään "järkisyytä" tuohon koneesta poistumiseen ole. Silti ajatuksia vaan on niin vaikea hallita...
Yleisesti ottaen koneen noustua ilmaan, olo paranee ja pystyn usein rentoutumaan lähes täysin. Ovien sulkemis- ja koneen nousuvaiheessa olen yrittänyt keskittyä johonkin täysin muuhun (luen jotain tai juttelen jotain yhdentekevää mahdollisen matkakaverin kanssa) ja unohtaa missä olen. Aika hyvin nuo keinot ovat tähän asti auttaneet, enkä ole halunnut antaa paniikkihäiriölle täyttä valtaa elämääni vaan olen sitkeästi yrittänyt jatkaa lentämistä koska nuo matkat ovat toisinaan olleet mielenterveydellisesti hyvinkin pelastavia. Edelleenkin lentäminen pelottaa ihan kammottavan paljon juuri noiden paniikkikohtausten vuoksi ja kesän häämöttäessä taas mietin josko uskaltaisi varata matkan vai antaako pelon ottaa vallan.
Itselläni lentämiseen apuna ovat siis lähinnä olleet rauhoittavat lääkkeet (alkoholi ei missään nimessä!!! siitä saan takuuvarmasti paniikkikohtauksen) ja ankara keskittyminen johonkin muuhun kuin kyseiseen tilanteeseen. Rentoutuminen ja pelon järkeily ei minullakaan auta, ainoa apukeino näyttää olevan tuo "ajatusten harhauttaminen" ja sinnitteleminen.
Joskus toivoisi, että nuo lentomatkat voisi hoitaa nukutuksessa, jolloin heräisi vaan määränpäässä edes tajuamatta koko lentämistä ;-)