Kuinka oppia elämään ilman koiraa?

Valitettavasti ikävästä ei pääse KOSKAAN. IKÄVÖIN VIELÄKIN ENSIMMÄISTÄ COLLIETANI vaikka sen kuolemasta on jo se kuoli 12 vuotiaana.
Sen jälkeen minulla on ollut monta koiraa mutta en pysty, on paljon luonteesta kiinni, Nyt tilanteeni on se että en pystyisi luopumaan yhdestäkään eläimistäni, tai sydämeni pysähtyisi
Minulta on kuollut sekä isä että äiti, mutt rehellisesti sanoen, en sure heitä yhtä paljon, kun koiriani.
Olen kaikkein surullisimmilla hetkinä ajatellut, voi kun nuo eläimet eivät olisi nin rakkkaita.

olet todella omituinen.Sinulla ei taida olla minkäänlaista elämää kodin seinien ulkopuolella!Kyllä aika parantaa haavat vaikkei edesmenneitä lemmikkejä koskaan unohdakkaan.Liika on liikaa,vähän joka asiassa!

Anonyymi kirjoitti:

olet todella omituinen.Sinulla ei taida olla minkäänlaista elämää kodin seinien ulkopuolella!Kyllä aika parantaa haavat vaikkei edesmenneitä lemmikkejä koskaan unohdakkaan.Liika on liikaa,vähän joka asiassa!

Lue lisää

Satan olla tunteettoman ihmisen mielestä outo. Sllaisen ihmisen mielestä, joka itse on tunnevammainen, eikä kykene tuntemaan sympatiaa ja empatiaa ketään muita, kuin itseään kohtaan.
Säälittävää.

Anonyymi kirjoitti:

Valitettavasti ikävästä ei pääse KOSKAAN. IKÄVÖIN VIELÄKIN ENSIMMÄISTÄ COLLIETANI vaikka sen kuolemasta on jo se kuoli 12 vuotiaana.
Sen jälkeen minulla on ollut monta koiraa mutta en pysty, on paljon luonteesta kiinni, Nyt tilanteeni on se että en pystyisi luopumaan yhdestäkään eläimistäni, tai sydämeni pysähtyisi
Minulta on kuollut sekä isä että äiti, mutt rehellisesti sanoen, en sure heitä yhtä paljon, kun koiriani.
Olen kaikkein surullisimmilla hetkinä ajatellut, voi kun nuo eläimet eivät olisi nin rakkkaita.

Lue lisää

Lisäys, ensimmäisen koirani sain 1953.

Anonyymi kirjoitti:

olet todella omituinen.Sinulla ei taida olla minkäänlaista elämää kodin seinien ulkopuolella!Kyllä aika parantaa haavat vaikkei edesmenneitä lemmikkejä koskaan unohdakkaan.Liika on liikaa,vähän joka asiassa!

Lue lisää

Ei se ole. Olen pitänyt aina eläimistä enemmän kuin ihmisistä pois lukien mieheni (naimisissa pian 48 vuotta) , lapsiani ja ihan lähisukuni.

Minulla nyt kaksi vuotias "mikä lie koira". Sitä ennen avioliittomme aikanaan kaksi kerrallaan. Unohtumattomia koiria kaikki.

En kerta kaikkiaan osaa olla ilman koiraa. Nyt tämän viimeisen kuollessa minun oli pakko ottaa huomioon meidän, mieheni ja minä ikä. Lisäksi terveydelliset rajoitteet. En uskaltanut ottaa sakua vaikka se oli aina ollut meillä.

Ei riitä että olen sen kanssa kotona päivisin. Muut koulutus (ihan perusasiat) ja monta muuta olivat syy että en ottanut. Tosin tämä pieni mikä-lie on paljon itsepäisempi, ihan uskomattoman itsepäinen. Olen ajatellut että tämä pieni kyllä muistuttaa kissaa siinä mielessä että sakut oikeasti halusivat miellyttää. Tämä haluaa myös mutta silloinkun se haluaa kun se itse sitä haluaa.

Hyvin on kuitenkin pärjätty mutta kyllä saku on koira. Näistä meidän koirista yhdellä oli turhan suuro suojeluvaisto ja hassua että se oli meidän pienimmällä uroksella. Kaikki ne olivat muut isoja uroksia mutta tämä pienempi oli mielessäni pikku-Tara. Tarakin on tietty tytön nimi mutta se sai sen jo heti tultuaan luovutusikäisenä. Olin ennakkoon päättänyt että seuraava koira on tara.

Hienoja koiria oikein kohdeltuna ja kohtuusti rajoja tietty myös.

*Kannattaa, ei lannattaa. Pääsi pieni virhe tekstiini.

Ei koiraa korvaa mikään muukaan eläin, mutta aina voi yrittää. Papukaija joka oppii puhumaan tai viheltämään, on seuralainen sekin ja kiintyy omistajaansa etenkin uros, joka muutenkin on sosiaalisempi. Meillä papukaija tiesi koska lapset tulevat koulusta ja istui häkkinsä päällä, katseli ulos ikkunasta "koulutielle" ja alkoi laulaa.
Itse olen pitänyt koirien kanssa aina muutaman vuoden välin ja päättänyt että ei koskaan enää sitä lopettamisen tuskaa. Viimeksi olin ilman 7 vuotta. Oli pakko ottaa se viimeinen koira, jonka vielä jaksaa hoitaa. Useimmat ottaa aina saman rotuisen, mutta itse olen aina vaihtanut sitäkin, koska en halua muistella sitä lopettamista ja verrata muutenkaan edelliseen.

Anonyymi kirjoitti:

Ei koiraa korvaa mikään muukaan eläin, mutta aina voi yrittää. Papukaija joka oppii puhumaan tai viheltämään, on seuralainen sekin ja kiintyy omistajaansa etenkin uros, joka muutenkin on sosiaalisempi. Meillä papukaija tiesi koska lapset tulevat koulusta ja istui häkkinsä päällä, katseli ulos ikkunasta "koulutielle" ja alkoi laulaa.
Itse olen pitänyt koirien kanssa aina muutaman vuoden välin ja päättänyt että ei koskaan enää sitä lopettamisen tuskaa. Viimeksi olin ilman 7 vuotta. Oli pakko ottaa se viimeinen koira, jonka vielä jaksaa hoitaa. Useimmat ottaa aina saman rotuisen, mutta itse olen aina vaihtanut sitäkin, koska en halua muistella sitä lopettamista ja verrata muutenkaan edelliseen.

Lue lisää

"Papukaija joka oppii puhumaan tai viheltämään, on seuralainen sekin ja kiintyy omistajaansa etenkin uros, joka muutenkin on sosiaalisempi. "

Se nyt ainakin on vihoviimeinen temppu jos vangitsee lentävän eläimen viihdykkeekseen.

Anonyymi kirjoitti:

Ei koiraa korvaa mikään muukaan eläin, mutta aina voi yrittää. Papukaija joka oppii puhumaan tai viheltämään, on seuralainen sekin ja kiintyy omistajaansa etenkin uros, joka muutenkin on sosiaalisempi. Meillä papukaija tiesi koska lapset tulevat koulusta ja istui häkkinsä päällä, katseli ulos ikkunasta "koulutielle" ja alkoi laulaa.
Itse olen pitänyt koirien kanssa aina muutaman vuoden välin ja päättänyt että ei koskaan enää sitä lopettamisen tuskaa. Viimeksi olin ilman 7 vuotta. Oli pakko ottaa se viimeinen koira, jonka vielä jaksaa hoitaa. Useimmat ottaa aina saman rotuisen, mutta itse olen aina vaihtanut sitäkin, koska en halua muistella sitä lopettamista ja verrata muutenkaan edelliseen.

Lue lisää

Samoin minä vaihdoin ensi kerran rotua kun edellisen sakun lopetuksesta oli puoli vuotta. Meinasin masentua täysin, en käynyt ulkona enkä tehnyt juuri mitään tuon puolen vuoden aikana.

Olin ajatellut että poismennyt sakuni olisi viimeinen koira mutta kuoli liian nuoren, alle 4 vuotiaana.

Oman mielenterveyteni vuoksi ja myös oman fyysisen kunnon vuoksi päädyin pieneen koiraan. En uskaltanut enää sakua joka oli ollut meidän rotumme yli 40 vuotta.

Sitten tein sen mitä kaikki sanovat ettei saa. Ostin Virosta Suomeen tuodun pennun mistä ei tiedä rotua, ei vanhempia, ei mitään.
Joka aamu pelkäsin silmät avatessani onko pentu hengissä. Sieltä se aina tuli sängyn alta (paras nukkumapaikka edelleen) häntä vispaten.

Rodusta nyt kun se täyttää juuri 2 vuotta on löytynyt Havannan koiran ilmeilyä, istuu yläkroppa pystyssä ja heiluttaa etutassujaan ylös-alas sillä tahdilla mikä on asia. Sitä ei ole opetettu. Tämän sain tietää kun tavavattiin viimee viikolla koira joka ensin leikki koirani kanssa ja rupesi sitten "vilkuttamaan". Ei ollut opetettu ja hän kertoi että Havannalla on paljon ilmeitä ja tällaisia juttuja.
Muutenkin Havannan luonnemääritelmä on täysin yksiin omani kanssa. Mm. tulee hyvin toimeen lajitovereidensa kanssa eikä ole agressiiivinen.
Toiseksi roduksi veikkaan Länsiylämaan terrieriä, terriä löytyy kyllä varmasti koska sen negatiivisin luonteenpiirre on itsepäisyys kun sattuu sille tuulelle.

On ollut terve kuin pukki, yksi lievähkö ripuli keväällä. Se hoitui ruoan sekaan laitettavalla Tehobaktilla.

Nyt vain toivon että koiramme olisi vielä vuosia. Omasta terveydestä ei tässä iässä tiedä eli on nyt taatusti viimeinen koira.
Toisaalta tällaisen pienen koiran saa sijoitettua sukulaisille paremmin kuin vaativamman sakun.
Paljon on muistoja kaikista sakuistamme ja paljon kuvia. Muistelen niitä usein ja kyyneleet tulevat vieläkin herkästi kun ajattelen niitä.
Silti parempaa pikkukoiraa en olisi voinut saada. Sen ulkomuotokin ihastuttaa ihmisiä paljon. Kysytään mikä rotu, kehutaan söpö jne.

Näin on hyvä nyt. Toivon että Jesse saa olla terve.

Kuulun siihen ryhmään, joka ei päse surustaan irti vaikka 5-60 vuoden steellä.
Siinä olet väärässä, kun kirjoiti että aika parantaa haavat. Jollakin pinnallisilla ihmisillä näin voi käydä, mutta jos sydämestään raakastaa jota kuta, niin se ei unohdu koskaaan.

Tiedätkö, minusta nyt kirjoittaa täysin tunneköyhä ihminen.

Anonyymi kirjoitti:

Kuulun siihen ryhmään, joka ei päse surustaan irti vaikka 5-60 vuoden steellä.
Siinä olet väärässä, kun kirjoiti että aika parantaa haavat. Jollakin pinnallisilla ihmisillä näin voi käydä, mutta jos sydämestään raakastaa jota kuta, niin se ei unohdu koskaaan.

Lue lisää

Liioittelet!kannattaa ehkä jutella jonkun terapeutin kanssa.

Anonyymi kirjoitti:

Samoin minä vaihdoin ensi kerran rotua kun edellisen sakun lopetuksesta oli puoli vuotta. Meinasin masentua täysin, en käynyt ulkona enkä tehnyt juuri mitään tuon puolen vuoden aikana.

Olin ajatellut että poismennyt sakuni olisi viimeinen koira mutta kuoli liian nuoren, alle 4 vuotiaana.

Oman mielenterveyteni vuoksi ja myös oman fyysisen kunnon vuoksi päädyin pieneen koiraan. En uskaltanut enää sakua joka oli ollut meidän rotumme yli 40 vuotta.

Sitten tein sen mitä kaikki sanovat ettei saa. Ostin Virosta Suomeen tuodun pennun mistä ei tiedä rotua, ei vanhempia, ei mitään.
Joka aamu pelkäsin silmät avatessani onko pentu hengissä. Sieltä se aina tuli sängyn alta (paras nukkumapaikka edelleen) häntä vispaten.

Rodusta nyt kun se täyttää juuri 2 vuotta on löytynyt Havannan koiran ilmeilyä, istuu yläkroppa pystyssä ja heiluttaa etutassujaan ylös-alas sillä tahdilla mikä on asia. Sitä ei ole opetettu. Tämän sain tietää kun tavavattiin viimee viikolla koira joka ensin leikki koirani kanssa ja rupesi sitten "vilkuttamaan". Ei ollut opetettu ja hän kertoi että Havannalla on paljon ilmeitä ja tällaisia juttuja.
Muutenkin Havannan luonnemääritelmä on täysin yksiin omani kanssa. Mm. tulee hyvin toimeen lajitovereidensa kanssa eikä ole agressiiivinen.
Toiseksi roduksi veikkaan Länsiylämaan terrieriä, terriä löytyy kyllä varmasti koska sen negatiivisin luonteenpiirre on itsepäisyys kun sattuu sille tuulelle.

On ollut terve kuin pukki, yksi lievähkö ripuli keväällä. Se hoitui ruoan sekaan laitettavalla Tehobaktilla.

Nyt vain toivon että koiramme olisi vielä vuosia. Omasta terveydestä ei tässä iässä tiedä eli on nyt taatusti viimeinen koira.
Toisaalta tällaisen pienen koiran saa sijoitettua sukulaisille paremmin kuin vaativamman sakun.
Paljon on muistoja kaikista sakuistamme ja paljon kuvia. Muistelen niitä usein ja kyyneleet tulevat vieläkin herkästi kun ajattelen niitä.
Silti parempaa pikkukoiraa en olisi voinut saada. Sen ulkomuotokin ihastuttaa ihmisiä paljon. Kysytään mikä rotu, kehutaan söpö jne.

Näin on hyvä nyt. Toivon että Jesse saa olla terve.

Lue lisää

Minäkin olisin ottanut Havannan koiran, mutta ajattelin,että sen karvassa on liian suuri työ minulle ja otin lk chihun, joka on älykkyyden huipentuma.

Anonyymi kirjoitti:

Tiedätkö, minusta nyt kirjoittaa täysin tunneköyhä ihminen.

Voi kunpa olisikin niin.

Anonyymi kirjoitti:

Kuulun siihen ryhmään, joka ei päse surustaan irti vaikka 5-60 vuoden steellä.
Siinä olet väärässä, kun kirjoiti että aika parantaa haavat. Jollakin pinnallisilla ihmisillä näin voi käydä, mutta jos sydämestään raakastaa jota kuta, niin se ei unohdu koskaaan.

Lue lisää

Sinulta ei ole koskaan kuollut läheinen ihminen, kun puhut koirasta tuohon tapaan.

Oma lapsi tai puoliso kuolee niin silloin vasta tietää menettäneensä jotain.

Tunneköyhä ihminen siirtää kiintymyksensä eläimeen. En vähättele sinun menetystä mutta omasta mielestäni vain ihmiseen voi todella kiintyä.

Anonyymi kirjoitti:

Sinulta ei ole koskaan kuollut läheinen ihminen, kun puhut koirasta tuohon tapaan.

Oma lapsi tai puoliso kuolee niin silloin vasta tietää menettäneensä jotain.

Tunneköyhä ihminen siirtää kiintymyksensä eläimeen. En vähättele sinun menetystä mutta omasta mielestäni vain ihmiseen voi todella kiintyä.

Lue lisää

Isäni, äitini ja mieheni ovat kuolleet. UNOHTAMATTA PARASTA YSTVÄÄNI.

Anonyymi kirjoitti:

Sinulta ei ole koskaan kuollut läheinen ihminen, kun puhut koirasta tuohon tapaan.

Oma lapsi tai puoliso kuolee niin silloin vasta tietää menettäneensä jotain.

Tunneköyhä ihminen siirtää kiintymyksensä eläimeen. En vähättele sinun menetystä mutta omasta mielestäni vain ihmiseen voi todella kiintyä.

Lue lisää

Ei, minun koirarakkaus on suuri. Menetin nuoremman poikani 4/2017. Siltikään se ei suhdettani koiraan muuttanut eikä muuta miksikään. Poikani kuollessa jäi koira taka-alalle joksikin aikaa. Siltikään se ei kärsinyt millään lailla kaikesta mitä siihen liittyi.

Olin menettänyt poikani- mies parhaassa iässä. Nyt kun tiedän taas että hän ei takaisin tule niin ajattelen häntä paljon, muistelen viimeistä jouluamme ennen kuolemaansa.

Kaikki tämä rakkaus on mutta yhtäpaljon saa minun mikä-lie koirani.
Toivon sille enemmän ikää kuin edellisen sakumme 3 vuotta 4 kuukautta.

Anonyymi kirjoitti:

Sinulta ei ole koskaan kuollut läheinen ihminen, kun puhut koirasta tuohon tapaan.

Oma lapsi tai puoliso kuolee niin silloin vasta tietää menettäneensä jotain.

Tunneköyhä ihminen siirtää kiintymyksensä eläimeen. En vähättele sinun menetystä mutta omasta mielestäni vain ihmiseen voi todella kiintyä.

Lue lisää

Kerron,
minulta ovat rakkaimmat, vanhemmat poismenneet!! Tiedän mitä se on.
Äitini ja isäni rakastivat koiriani, kahta, eikä koskaan nähneet kolmatta. Kaikki olivat kultaisianoutajia, Coldenpoikia!

Et varmaankaan ole kuullut sanaa " empaattinen "?

Säälin sinua!!

ps. on kaksi vuotta kohta kun jouduin luopumaan Davysta, edelliset olivat Dingo ja Teddy. Vielä otan" pisteen iin päälle".

Rakkain terveisin, Liisa

taruolento kirjoitti:

Ei, minun koirarakkaus on suuri. Menetin nuoremman poikani 4/2017. Siltikään se ei suhdettani koiraan muuttanut eikä muuta miksikään. Poikani kuollessa jäi koira taka-alalle joksikin aikaa. Siltikään se ei kärsinyt millään lailla kaikesta mitä siihen liittyi.

Olin menettänyt poikani- mies parhaassa iässä. Nyt kun tiedän taas että hän ei takaisin tule niin ajattelen häntä paljon, muistelen viimeistä jouluamme ennen kuolemaansa.

Kaikki tämä rakkaus on mutta yhtäpaljon saa minun mikä-lie koirani.
Toivon sille enemmän ikää kuin edellisen sakumme 3 vuotta 4 kuukautta.

Lue lisää

Onko rakki jo kahdeksan vuotta vai vanhempikin? Kerrohan.

Anonyymi kirjoitti:

Isäni, äitini ja mieheni ovat kuolleet. UNOHTAMATTA PARASTA YSTVÄÄNI.

Raqq

Anonyymi kirjoitti:

Kuulun siihen ryhmään, joka ei päse surustaan irti vaikka 5-60 vuoden steellä.
Siinä olet väärässä, kun kirjoiti että aika parantaa haavat. Jollakin pinnallisilla ihmisillä näin voi käydä, mutta jos sydämestään raakastaa jota kuta, niin se ei unohdu koskaaan.

Lue lisää

Ouououou ououou

Löööööv