Keskustan ja Kokoomuksen hankkeet tuesta jommankumman ehdokkaalle (sillä ei kai yhteistä?) toisella kierroksella presidentti Halosta vastaan ovat kyllä mielenkiintoisia ja tuovat politiikkaan uutta värinää. Tällaisissa hankkeissa voi olla kuitenkin oma riskinsä. Epäilenpä, että ns. porvariyhteistyö on lähtenyt tälläkin kertaa yli-innokkaasti ja yli-innokkaiden toimesta käyntiin ilman harkintaa tuollaisen yhteistyön seurauksista.
Puolueet tuntuvat jossain määrin unohtavan, ettei tällaisellä yhteistyöllä voida suuressa määrin ohjailla kansaa. Voi olla niin, että Anna- ja Seura-lehdissä ehdokaista kerrotulla on henkilövaalissa paljon enemmän vaikutusta kuin puolueiden suosituksilla.
Kokoomus ja Keskusta ovat asettumassa erilleen ikään kuin samaan rintamaan SDP:stä poispäin. Tämä on hyvin ymmärrettävää Kokoomuksen kannalta. Kokoomuksessa tiedetään, että puolueesta tulee maan toiseksi suurin puolue ja SDP:n vastavoima. Kokoomuksen politiikka on hyvin selvästi nyt Jyrki Kataisen johdolla erottautumassa SDP-yhteistyöstä. Sinipunahallitukset ovat entistä epätodennäköisempiä, jopa entistä epätoivotumpia, koska yhteustyölle ei ole samoja edellytyksiä kuin Lipposen-Niinistön kaudella.
Mutta siinä Kokoomus ei ole kyllä kovin paljon oppinut viime vaalista, että Keskustan ehdokkaan taakse meneminen ei ole välttämättä järkevää. Voi käydä niin, että omat rivit repeilevät pahasti kuten kävi viime kierroksella, jolloin Kokoomuksen naispoliitikot ja City-kokoomuslaiset puna-Benin johdolla ryhmittyivät näkyvästi Halosen taakse. Kokoomus ottaa siis sen riskin, että se joutuu kansan silmissä naurunalaiseksi, jos omat rivit jälleen repeävät. Viimeksi se ei joutunut nauranlaiseksi, koska ei ennalta puolueena sitoutunut muiden puolueiden ehdokkaiden taakse.
Kokoomukset riskit tässä ovat kuitenkin pienemmät kuin Keskustan. Keskustan näkyvä sitoutuminen yhteispeliin Kokoomuksen kanssa vidaan tulkita SDP:ssä uhitteluksi, joka tekee punamultayhteistyöstä hankalamman. Punamultayhteistyö on taas ollut Keskustalle selvästi mieluisin vaihtoehto budjettipolitiikan onnistumisen takia. Kokoomus ei voi missään nimessä lähteä mukaan löysään keskustalaiseen budjettipolitiikkaan pettämättä äänestäjille antamiaan vaalilupauksia. Sehän tarkoittaisi silloin verojen noston suosimista ja markkinataloudellisen tehokkuusajattelun hylkäämistä.
SDP:llä ei ole tilanteessa mitään riskejä, koska se ei voi sinällään vaikuttaa siihen, mille tielle Keskusta ja Kokoomus lähtevät. Seuraukasena on vain se, että SDSP tulee entistä tiukkaehtoisemmin harkitsemaan yhteistyötä kummankään em. puolueen kanssa. SDP:n vastavoimaksi asettuvalle Kokoomukselle tämä kyllä pitkällä tähtäimellä sopii, mutta Keskustalle tilanne tulee olemaan erittäin ristiriitainen. SDP:n kanssa Keskustan tulonjakopolitiikka onnistuu, mutta Kokoomus on aina sellaiseen nihkeämpi. Sen vuoksi on hyvin kummallista, jos Keskusta alkaa nyt viestittää siihen suuntaan, että se on valmiinpi yhteistyöhön Kokoomuksen kanssa.
Presidentinvaalin osalta Kokoomus ja Keskusta ottavat myös sen riskin, että ne tästä yhteistyöstä huolimatta häviävät vaalin. Tästä ei ole silloin kaukana johtopäätös, että kansa haluaa nimenomaan sosialistisen presidentin, jonka vastaisuutta ne lähtevät ajamaan. Puolueiden logiikalla tämä voisi samalla viestittää sitä, että kansan keskuudessa SDP:n osallistuminen vastuunkantoon politiikassa on ylipäätään toivottavaa.
Puolueet tuntuvat jossain määrin unohtavan, ettei tällaisellä yhteistyöllä voida suuressa määrin ohjailla kansaa. Voi olla niin, että Anna- ja Seura-lehdissä ehdokaista kerrotulla on henkilövaalissa paljon enemmän vaikutusta kuin puolueiden suosituksilla.
Kokoomus ja Keskusta ovat asettumassa erilleen ikään kuin samaan rintamaan SDP:stä poispäin. Tämä on hyvin ymmärrettävää Kokoomuksen kannalta. Kokoomuksessa tiedetään, että puolueesta tulee maan toiseksi suurin puolue ja SDP:n vastavoima. Kokoomuksen politiikka on hyvin selvästi nyt Jyrki Kataisen johdolla erottautumassa SDP-yhteistyöstä. Sinipunahallitukset ovat entistä epätodennäköisempiä, jopa entistä epätoivotumpia, koska yhteustyölle ei ole samoja edellytyksiä kuin Lipposen-Niinistön kaudella.
Mutta siinä Kokoomus ei ole kyllä kovin paljon oppinut viime vaalista, että Keskustan ehdokkaan taakse meneminen ei ole välttämättä järkevää. Voi käydä niin, että omat rivit repeilevät pahasti kuten kävi viime kierroksella, jolloin Kokoomuksen naispoliitikot ja City-kokoomuslaiset puna-Benin johdolla ryhmittyivät näkyvästi Halosen taakse. Kokoomus ottaa siis sen riskin, että se joutuu kansan silmissä naurunalaiseksi, jos omat rivit jälleen repeävät. Viimeksi se ei joutunut nauranlaiseksi, koska ei ennalta puolueena sitoutunut muiden puolueiden ehdokkaiden taakse.
Kokoomukset riskit tässä ovat kuitenkin pienemmät kuin Keskustan. Keskustan näkyvä sitoutuminen yhteispeliin Kokoomuksen kanssa vidaan tulkita SDP:ssä uhitteluksi, joka tekee punamultayhteistyöstä hankalamman. Punamultayhteistyö on taas ollut Keskustalle selvästi mieluisin vaihtoehto budjettipolitiikan onnistumisen takia. Kokoomus ei voi missään nimessä lähteä mukaan löysään keskustalaiseen budjettipolitiikkaan pettämättä äänestäjille antamiaan vaalilupauksia. Sehän tarkoittaisi silloin verojen noston suosimista ja markkinataloudellisen tehokkuusajattelun hylkäämistä.
SDP:llä ei ole tilanteessa mitään riskejä, koska se ei voi sinällään vaikuttaa siihen, mille tielle Keskusta ja Kokoomus lähtevät. Seuraukasena on vain se, että SDSP tulee entistä tiukkaehtoisemmin harkitsemaan yhteistyötä kummankään em. puolueen kanssa. SDP:n vastavoimaksi asettuvalle Kokoomukselle tämä kyllä pitkällä tähtäimellä sopii, mutta Keskustalle tilanne tulee olemaan erittäin ristiriitainen. SDP:n kanssa Keskustan tulonjakopolitiikka onnistuu, mutta Kokoomus on aina sellaiseen nihkeämpi. Sen vuoksi on hyvin kummallista, jos Keskusta alkaa nyt viestittää siihen suuntaan, että se on valmiinpi yhteistyöhön Kokoomuksen kanssa.
Presidentinvaalin osalta Kokoomus ja Keskusta ottavat myös sen riskin, että ne tästä yhteistyöstä huolimatta häviävät vaalin. Tästä ei ole silloin kaukana johtopäätös, että kansa haluaa nimenomaan sosialistisen presidentin, jonka vastaisuutta ne lähtevät ajamaan. Puolueiden logiikalla tämä voisi samalla viestittää sitä, että kansan keskuudessa SDP:n osallistuminen vastuunkantoon politiikassa on ylipäätään toivottavaa.
Vastaukset 15
Vanhimmat
...
Muutama päivä sitten julkituotu kysely kertoi, että presidentin valtaoikeuksien kaventamista vastustetaan eniten vasemmistoliiton kannattajien taholta. Pitää miettiä miksi näin on. Yhdellä tasollahan voisi ajatella että pitäisi olla päinvastoin: vasemmistolaisuuden luulisi merkitsevän parlamentaarisen demokratian ihanteiden tunnustamista ja auktoritaarisen johtajuuden kammoamista.
Yhden lähtökohdan selitykselle tarjoaa se että vallan olemusta analysoidaan arendtilaisittain. Demokratian sisin olemus liittyy yhteiskunnassa alhaalta ylöspäin "annettuun" valtaan, ja meidän poliittisessa historiassamme on vahvoja johtajia, jotka ovat nauttineet tällaista annetua valtaa. Paasikivi ja Kekkonen siis. Koivisto vielä virkaan astuessaan nautti Kekkosen perintöä - mutta osoittautui sitten kaikkea muuta kuin perinnön arvoiseksi vahvaksi johtajaksi. Kuitenkin ihmiset yhä vieläkun kaipaavat sellaista vahvaa poliittista johtajaa, joka päivänpoliittisen kärhämöinnin yläpuolelle nousten ojentaisi rivipoliitikkoja ja panisi asiat järjestykseen.
Tältä kannalta siis vahvan johtajan kaipuu voisi olla ominaista nimenomaan vasemmistolaisesti tunteville ihmisille. Viime vuosikymmenien politiikka ei ole heille tuonut mitään etua - heidät on päin vastoin "epädemokraattisen" vahvan johtajan Paavo Lipposen taholta aktiivisesti unohdettu. Lipposen hallitusten aikana on absoluuttisesti köyhien määrä maassa noussut 3%sta 10%iin. Se on kamala suoritus työväenliikettä muka edustavalta pääministeriltä.
Sitten on myös yleisempi perusta, joka tekee laitavasemmistosta tulevan vahvan johtajan ihannoinnin ymmärrettäväksi. Presidentin poliittiset valtaoikeudet halutaan säilyttää siksi, että niiden vastakohtanma presidentistä tulisi pelkkä edustuksellinen mallinukke - ja tämä malli edustaisi nimenomaan hyvinvointi-ihmisten statusarvoja. Jos presidentti ei olisi poliittinen henkilö vaan edustuksellinen, hän edustaisi kaikkea sitä mitä kokoomuslaisten keskuudessa pidetään hienona. Hän olisi ulkoisesti komea tai kaunis, pukeutuisi univormuihin tai laittautuisi prinsessaleninkeihin, kantaisi joulukuusen tapaan mitalikoristeita rintapielessään tai helminauhoja kaula-aukossaan. Hän puhuisi sulavin sanakääntein ja osaisi etiketit. Hänen vanhenemistaan vastaan taisteltaisiin tieteen viimeisin keinoin: hän olisi hyvässä trimmissä kuin jarisarasvuo ja hänen kasvonryppynsä poistettaisiin aikajoin kirurginveitsellä hänen lomaillessaan jossain ilmoittamattomassa kohteessa.
Kun kauhukuvana on tällainen presidentti, on jotenkin selvää, että nimenomaan vasemmistolaiset kannattavat toisenlaista henkilökuvaa. Vahva poliittinen johtaja tarjoaa sisältöä siinä missä edustuspresidentti tarjoaa vain kokoomuslaisen elämänmuodon ulkokuoria.
En ihan vastaanpanetta usko tähän esittämääsi teoriaan alhaalta ylöspäin annettuun valtaan ja sen mukaiseen vahvan johtajan kaipuuseen. Jotkut ovat toki voineet kuvitella tai tuntea, että Kekkonen pani ja panee heidän asiansa kuntoon ohi ja yli päivänpolitiikan. Silti juuri Kekkosen aikana oli vähintään yhtä paljon niitä, jotka vastustivat Kekkosta juuri sen vuoksi, että hän ajaa epäparlementaarisesti joidenkin etuja.
Ei Kekkoselle valtaa annettu, hän otti sen itse erilaisia vippaskonsteja hyväksikäyttäen. Jos on köyhyys Lipposen aikana lisääntynyt, edelleen on lyömätön se unohdetun kansan määrä, joka joukkovoimalla päätti lähteä vuosina 1968, 1970 ja 1971 riisumaan Kekkosta ja ns. K-linjaa vallasta. Tämä oli sen ajan köyhälistöä, joka täyttyy kyllä tämän nyt mainitsemasi köyhälistön tunnusmerkit, mutta oli määrältään moninkertainen, kun otetaan huomioon vielä se joukko, joka pakeni Ruotsiin.
Ainoa kerta kun Kekkonen sai valtansa alhaalta ylös ilman suurempia kommervenkkejä oli vuosi 1956, yhden äänen erolla. Sen jälkeen äänestäjiä piti opastaa äänestämään oikeaa ehdokasta ja siinä prosessissa yritettiin kaikki temput, että ainoa oikea ehdokas olisi Kekkonen. Heti kun kansalle tuli mahdollisuus edes vähäiseen protestiin, protestoitiin kuten vuonna 1968 ja 1970.
Vahvan presidentin kannatus voi olla suurta vasemmella äärilaidalla, mutta niin se on usein myös oikealla äärilaidalla. Vahvaa presidenttiä kannatetaan vähiten sivistyneistön ja tasa-arvoa kunnioittavien keskuudessa. Minä liittäisinkin ennemmin vahvan presidentin kannatuksen sivistymättömyyteen ja valtapolitiikkaan. En oikein usko, että sivistyksen paremmin sisäistäneissä Ruotsissa ja Englannissa haikaillaan vahvan presidentin puoleen. Kuninkaat on siellä riisuttu vallasta ja tehty heistä mainitsemiasi koristenukkeja. Ymmärtääkseni näissä maissa kansan enemmistö puoluekantaan katsomatta haluaa pitää nämä koristukset.
Ongelma on minusta se, että päivänpolitiikka on liian etäällä kansalaisista. He eivät koe kansanedustajia edustajikseen, vaan puolueiden edustajiksi. Jos parlamentarismia onnistuttaisiin kehittämään niin toimivaksi, että siihen todella kuuluisi poliittinen vastuu itsestään selvänä seurauksena huonoksi koetusta toiminnasta, parlamentarismiin opittaisiin. Nyt ihmiset ovat paljon paremmin perillä Suomen jääkiekkomaajoukkueen pelistrategioista kuin parlamnetarismin peruskuvioista. Sivistystason nostossa on siis edelleen paljon työtä.
Parlamentarismiin suhtautuminen on arvokysymys. Sen takana olevat arvot ovat tasavertaisuus ja oikeus päättää omista ja yhteisistä asioista. Kun ihmiset mieltävät tämän ja ovat kiinnostuneita omista ja yhteisistä asioista, vahvoja presidenttejä eikä muitakaan isä- ja äitihahmoja tarvita. Sellaisia tarvitsee vain huonolla itsetunnolla varustettu kansa, joka tietämättömyyden ja tyhmyyden pimeässä vaeltaa.
Vahvat johtajat ovat historian valossa usein myös vaarallisia johtajia. Kun valta annetaan, siitä myös pidetään kiinni ja sitä käytetään vallan hallussapitäjän haluamalla tavalla. Mitä lähemmäs vahva johtaja liukuu kohti diktatuuria, sen kauheammat voivat olla seuraukset. Demokratia on sitä vastoin tehotonta ja hidasliikkeistä diktatuureihin verrattuna, mutta ulkoisen ja sisäisen rauhan kannalta tämä hidastempoisuus on ollut yleensä verraton etu.
...
Instituutiot itsessään ovat varsin vähäarvoisia politiikassa. Paljon merkittävämpää on valta, joka niiden kautta saavutetaan. Esimerkiksi sosialidemokraatit vastustivat vahvaa presidentti-instituutiota 1900-luvun alussa, koska aivan oikein laskivat, etteivät kovinkaan suurella todennäköisyydellä voi saada edustajaansa presidentiksi. Yhtenäinen porvaririntamahan esti tehokkaasti Tannerin presidenttipyrkimykset kolmesti.
Ehkäpä vasemmistoliittolaiset kannattavat presidentin laajoja valtaoikeuksia siksi, että he kokevat Halosen arvojen vastaavan omiaan. Vasemmistoliitolla on nykyään erittäin vähän valtaa Suomessa, ja he kokevat Halosen ehkä ainoaksi merkittäväksi kanavaksi, jonka kautta heidän tavoitteensa voivat edes jollain tavoin toteutua. Presidentin valtaoikeuksien kaventaminen hallituksen hyväksi vähentäisi ainakin lyhyellä tähtäimellä vasemmiston painoarvoa poliittisessa päätöksenteossa. Harvoin äänestäjät kovin pitkälle tulevaisuuteen katsovat, ainakaan niin että instituutioiden valtasuhdekysymykset henkilökysymyksistä "puhtaina" olisivat tällaisissa kyselyissä kovinkaan merkittävässä osassa.
Olen ihan varma siitä, että jos meillä olisi kovia oikestolaisia arvoja edustava presidentti, vasemmistoliittolaiset olisivat ensimmäisinä rajaamassa presidentin valtaoikeuksia, ja kokoomuslaiset vastustaisivat sitä.
En oikein usko minäkään siihen, että kepun ja kokoomuksen keskinäisillä sopimuksilla komennellaan äänestäjiä äänestämään Halosta vastaan, jos ja kun se hetki tulee.
Nyt julkisuudessa olleen sävyinen "vastaehdokas"-asettelu vain vie huomion ulkopolitiikan linja- ja asiakysymyksistä henkilöihin, puolueisiin ja tarpeettoman vanhanaikaisiin vastakkainasetteluihin oikeisto-vasemmisto -akselilla, jolla on enää painavaa merkitystä vain vasemmiston ja oikeiston ääripäille.
Minäkään en nimittäin usko, että kokoomus pystyisi komentelemaan eduskunta-, EU- ja kunnallisvaalien kannattajiaan äänestämään Matti Vanhasta ja viuelä vähemmän uskon siihen, että keskusta saisi omat kannattajansa äänestämään esim. Sauli Niinistöä, jos tästä nyt ylkeensä koskaan kokoomuksen presidenttiehdokasta tulee.
Kepun ja kokoomuksen yhteistyöstä jauhaminen varmistaa Halosen voiton, eli toimii sitä tavoitetta - porvaripresidenttiä - vastaan, mitä puolueiden edustajat nyt suureen ääneen julistavat.
Koko asiassa on kyse aivan muusta kuin seuraavasta presidentistä. Tämä on Kepun lopun alkua. Kokeneista poliitikoista huolimatta puolueen johto on lähtemässä kokoomuksen vedätykseen. Se on Kepun tuhon tie! Ihmettelen Lankian lapsenuskoisuutta!
...
...
Minusta tuntuu, että kepu vedättää kokoomusta kauemmaksi punamullasta, ettei sinipunaa syntyisi sillä, että kokoomus Vanhasen tukijana leimataan tällä kertaa enemmän SDP:n vastustajaksi kuin viimeksi.
...mieluummin selkokieltä, pliis.
...
Eipä olisi selvinnyt ilman suomennosta. ;-)
Tosiasiassa tässä Kokoomus on jo saanut Keskustan lähtemään opposition kelkkaan omaa hallituskumppaniaan vastaan. Se ei tiedä hyvää Keskustalle vastaisuudessa.
Koko touhu on molempien puolueiden kannalta vaarallista peliä, koska pressanvaali ratkeaa jo ensimmäisellä kierroksella. Kyseessä on henkilövaali, jossa ihmiset äänestävät oman halunsa mukaan. Kun normaalisti Keskustaa tai Kokoomusta äänestävä liikkuva äänestäjä äänestää näissä vaaleissa Halosta, on hänen helpompi antaa ääni demareille myös eduskuntavaaleissa.
Näissä keskesteluissa hämää paljon se, että puolueet toimivat niin kuin niillä olisi äänestysprosenttien mukaan äänestäjiä. Kuitenkin suurin äänestäjäryhmä on täysin puolueisiin sitoutumatonta ja sitoutuneistakin vain murto-osa on puolueen jäseniä. Onkin naurettavaa, että esimerkiksi täällä kiistellään mikä puolue ratkaisi edelliset pressanvaalin, kun sen ratkaisi vapaat äänestäjät.
kanssasi, mutta jotenkin vaan tulee mieleen, että kuka ensimmäisenä ehtii leimata tulevat pressavaalit eduskuntavaaleiksi? Päinvastoinhan tehtiin edellisellä kerralla, kun Anneli lipsahti pääministeriksi. Onneksi vain 63 vrk.
Ensin kuitenkin vanha kansa äänestää puoluetta (=puolueen hätäpäiten itselleen valitsemaa "kuningasta") ja vasta sitten toisella kertaa katsotaan kahdesta henkilöstä kenties sopivampaa.
Mutta kyllä ihme olisi, jos esim Oiva äänestäisi demaria, vaikka ei muita olisi. Pressanvaalit on yhdistelmä henkilö- ja puoluevaalia, oli pressalla oikeuksia jatkossa tai ei.