"Taistelu" syöpää vastaan?

se on 50/50 pranemis prosessissa...!
"henkinen/tahto " on se tärkempi syöpä taistelussa...!!
lääkeet vain auttavassa muodossa...
t. kokemusta!

Eräässä amerikkalaisesta terveydenhoidosta kertovassa ohjelmassa muuan nainen kertoi veljensä taistelevan sairastamaansa syöpää vastaan. Toimittaja kysyi miten hän taistelee. Hetken mietittyäään nainen vastasi: hän ottaa hoidot vastaan.
Käsitteenä "taistelu syöpää vastaan" on hankala ja jokaisella on oma mielipiteensä.

Minulla todettiin syöpä muutama kuukausi sitten, ei tule parantumaan, hoito antaa muutaman kuukauden lisäaikaa ja parantaa elämänlaatua.
En tiedä miten taistella sairauttani vastaan. Ei tiedä kukaan muukaan.
Taistelukehoituksia olen saanut ja periksi ei kuulemma saa antaa.
Vain minä tiedän oman mielentilani ja sairauteni aiheuttamat muutokset siihen.
Useimmille neuvoille en anna minkäänlaista arvoa.
Eräs kaveri esitti surunvalittelut. Hän oli ensimmäinen asiaa oikeasti ajatteleva.
Halattiin ja itkettiin hetki. Mieliala koheni.

Ainoa mitä voi luonnehtia taisteluksi on mahdollisimman normaalin elämän eläminen, ei siis paniikkia ja epätoivoon vaipumista.

Suomalainen terveydenhoito on syöpätautien osalta maailman huippuluokkaa.
Aina tarvittaessa voi turvautua alan asiantuntijoihin myös muussa kuin varsinaisessa sairaudessa.

Laitoin viestini tähän sen kummemmin miettimättä, sen mikä mieleen juolahti.
Hieman ajateltuani voisin olla jotain muuta mieltä.

Minne ne kaikki selätetyt menee muuten...

Musta tuo "taisteleminen" syöpää vastaan on hirveän loukkaavaa niitä kohtaan, jotka lopulta kuitenkin kuolevat hoidoista huolimatta. Ikäänkuin he olisivat jotenkin huonompia, eivät olisi "taistelleet" tarpeeksi lujaa tai osanneet tsempata itseään terveeksi.
On suorastaan törkeää väittää oman tahdonvoiman kaikkivoipaisuuteen ja siten laittaa ihmiset eriarvoiseen asemaan sen mukaan, mikä lopputulos on.
Totuus on kuitenkin niin, ettei kaikkia syöpään ja paranemiseen vaikuttavia tekijöitä täysin tunneta ja vaikka kuina yrittäisi ("taistelisi"), jos hoidot eivät tehoa, peli on menetetty.

Minä ajattelen tuon taistelemisen siltä kannalta että tarkoitetaan henkisen voinnin ylläpitoa mahdollisimman hyvänä ja jaksaisi henkisesti kestää sairautta. Ei se tarkoita sitä että millään taistelulla saataisiin itse sairaus taltutettua.

Kun itse sairastuin joitakin vuosia sitten, niin muistaakseni ei kukaan komentanut taistelemaan tai muuta hölmöä. Jatkoin elämääni entiseen malliin osallistumatta mihinkään taisteluun tai muuhun ylimääräisen ponnisteluun asian vuoksi.

Kaikkein idioottimaisimpia ovat ne, jotka kuultuaan taudista alkavat kertoa, kuinka "se ja sekin" sairastui samaan ja on nykyään ihan terve! Hohhoijaa! Minäkin näytän terveeltä eikä ulkonäöstäni voi päätellä mitään sairautta. Jokainen tapaus on yksilöllinen, eikä se että joku tuttavan kaveri elää vielä lohduta sairastunutta tipantippaa.
Itse voin kaikille lohdutukseksi tämän perusteella kertoa, että olen kolme vuotta sairastanut ja vielä hengissä. Kuka voi saada näistä sanoistani itselleen lohtua? Eipä kukaan.
Tosin useampi sairastunut tuttavani on jo samaan aikaan kuollut.

Niin se varmaan on...henkistä tsemppaamista lähtökohtasesti....

Mutta kun ollaan siinä pisteessä,että mitään ei ole tehtävissä...taistelu otsikot ja viestit,tuntuu kaikkien viestien joukossa kaikista loukkaavimilta,....halu elää,nuori....mutta ei auta,jos hoidot ei tepsi....

Kaikesta huolimatta,meitä on monia....läheiset mukaan lukien.

Yks monista....monien joukossa

Ei mitään taistelua vaan fatalistinen asenne elämiseen.
On turha puristella kiveksiään sellaisen asian kanssa mille ei mahda mitään.
Parasta terapiaa ( taistelua ) on elää tavallista elämää syövän asettamien rajoitusten puitteissa ajattelematta sitä lainkaan.

Kolmesti leikattu paksusuolen syöpäni jälkimainingit muistuvat mieleeni aina kun vedän jalkaani vaipoitetut kalsarit ulos kähtiessäni.
Nukkumaan mennessä kiskon alapäähän vaippahousut.
Erittäin harvoin tulee tuhrua mutta 8 vuotta sitten tehty ensimmäinen leikkaus teki ukon varovaiseksi.
Ei haittaa minua. Hoidan arkiset askareet. Treeenaan salia ja punttia 6krt/vko.
Punttivyötä en pysty käyttämään.
Olemme syöpäläisvaimoni kanssa matkoilla 12 - 16 viikkoa / vuosi.

Vaimoni parantamaton verisyöpä havaittiin 18 vuotta sitten. Hänen kontrollinsa 4 - 6:n viikon välein rytmittävät elämäämme.
Ensimmäinen vuosi oli vaikea. Tauti, ja sen ehdottomuus tuli yllättäen ja sytostatti piikitykset määrittivät viikkorutiinit mutta silloinkin teimme alle viikon matkoja.

Emme taistele vaan elämme normaalia eläkeläisten elämää.