Melkein kaikesta on kauan

- Ihmisen elämä on kuin uni, tapasi tätini sanoa haikealla äänellä.
Olin nuori ja monet tuollaiset lausahdukset tuntuivat klisheiltä, samoin valitukset selän kolottamisesta sun muusta.
Nuo klisheet ja valitukset ovat totista totta tänä päivänä!

Niinpä todella tuntuu että ihmisen elämä on kuin unta vaan.

Olen katsellut vanhoja super 8-filmejä nyt kun niitä siirretään DVD:lle ja katsellut mm vanhempiani ja ajatellut: Hyvänen aika, äiti on tuossakin nuorempi kuin mitä minä olen nyt!
Kun sitten tekee ajassa kymmenenkin vuoden loikkauksen ja katsoo taas jotakin filmin pätkää niin alkaa huomata muutoksen.

Aika tekee tehtävänsä. Ja mikä tuo ajan tehtävä sitten lienee?
Antaa meille viisautta kokemuksen kautta, ennenkuin on aika jättää kaikki?
Miksi meillä ei voisi olla viisautta jo silloin kun olemme nuoria, vahvoja ja kauniita?
Meistä monet ovat saaneet oppia paljon asioita "kantapään kautta".

Eräästä lapsuudessa tehdystä omenahakureissusta.
Tämä on yksi osa lapsuden muistelmistani.

Äiti lainasi joltain naapurilta ruuhen, ja sillä sitten soutelimme yli tuon kauniin Halila järven, joka oli melko pieni, ainakin kapea, ehkä kilometrin levyinen. Oli se muuten mitä ihanin reissu. Hiljaiset laineet lauloivat ja soittelivat omaa liplattavaa säveltään molemmin puolen ruuhen vierustoilla.

Järven selkä kimmelteli ja hohteli timanttien lailla, auringon luodessa omia kultaisia säteitään.

Jossain kukahteli joku vähän ajastaan myöhässä oleva käkikin omaa toistuvaa ”kukkuu, kukkuu”, toivotteluaan. Laineitten vain loiskahtaessa, hyppelivät kalaparvet ylös ja alas järven pintaa mukavasti rikkoen. Se kaikki oli niitä lapsuuden onnen aikoja ja nautintoja joita vieläkin kaipaillen muistelee.

Ja entäs ne omenat sitten. Mitä lähemmäksi toista rantaa lähestyimme, sitä maukkaimpia mielikuviteltuja makuja alkoi jo suuhun tunkeutua.

Vaikka emme siellä käyneetkään , emme ainakaan usein, niin ei kuitenkaan sieltä omenat kokonaan olleet hävinneet, jos yhtään. Ja siellähän ne nytkin oksistoissa killuivat, komeina killuivatkin, pyöreät posket pullottaen vihreyttään. Olivat näes vihreää laatua, luultavasti valkeaa kuulasta, nyt näin perästä päin ajatellen. Mutta paljon niitä oli, monta säkillistä me ruuheen kannoimme pois lähtiessämme.

Eihän siihen käyntiimme omenan haussa olisi pitkääkään aikaa muuten kulunut, mutta äidillä taisi mennä entisissä hänen lapsuuden aikaisissa muisteloissaan jokunen hetkinen, koska oli jo illan sinisyyttä ilmassa pois lähtiessämme. Muistan sieluni silmillä vieläkin tuon lämpimän, auringon laskun kultaaman järvenselän sinertävää vihreyttään loistavana suurena timantin hohtoisena täysin siloisena vedenpintana. Nuo maisemat ja niitten puhdas huuma, ne eivät elämän aikana koskaan mielestä katoa.

Kotiin tullessamme omenat laitettiin säkkeineen yhteen monista komeroista, joita talossa oli. Ja aina sen komeron ohi kulkiessani tunsin tuon makealta maistuvan tuoksun, joka noista herkullisista ”himonaiheuttajista” ilmoille lähti. Mutta niitä saatiin syödä vain säästellen eikä hotkien.

Niin että kyllä kaikesta on kauan, tästäkin 65 vuotta.

On kummallista, että ennen tuntui, että sitä kuului aina nuorimpien joukkoon ja nyt, kas kummaa, ollaan vanhinta sukupolvea, joka entisen nuoren minän mielestä oli ikivanhaa.

Siinä välissä oli aika, jolloin kuului ikärakenteen kannalta enemmistöön ja se oli jotenkin luontevaa, siihen ei mitenkään reagoinut. Sitä vaan oli!

Kaksikymmentä vuotta taaksepäin tuntuu kuluneen hetkessä, ja kun nyt ajattelee kahtakymmentä vuotta eteenpäin, huomaa, että on parasta olla ajattelematta!