En kirjoita tätä siksi että olisin harmissani siitä kuka minusta lopulta tuli. Olen hyvilläni siitä että minäkin lopulta menetin järkeni. Nyt pystyy katsomaan maailmaa juuri sellaisessa paskuudessaan kuin se on aina ollut ja nauraa sille päin naamaa. Olen vapaa kaikesta paskasta. Nyt katson entistä tunteellista itseäni väheksyen koska aloin ymmärtää että juuri se teki minulle henkistä kipua. Kun paska elämän polkuni vauvasta 24-vuotiaaksi nujersi ja hakkasi minua maan rakoon kerta kierron päälle niin nousin aina ylös. Lopulta huomasin että tuskaa voi sietää. Siihen voi tottua. Lopulta minusta tuli joku muu. Vanha minä on poissa. Se tunteellinen ja ihmismäinen osa minussa kuoli. Nyt jäljellä olen vain minä joka ei juuri koskaan tunne mitään.
Kaikki alkoi kun olin 4-vuotias. Sain silloin kohtauksen. Minut jouduttiin elvyttämään mutta en ollut herännyt neljään minuuttiin. Oli aiottu luovuttaa mutta silloin olin tullut tajuihini. Olin kysynyt heti että missä olen. Noh olin tietty sairaalassa. Oli suorastaan hämmästyttävää etten ollut saanut minkäänlaista aivovauriota lähes kuolleena olemisesta. Söin lapsuuden epilepsiaan lääkkeitä 9-vuotiaaksi asti. Sitten lääke purettiin ja olin kasvanut sairaudesta irti. Olin hyvilläni kun ei joutunut syömään enää mitään vahvoja lääkkeitä. Mutta sitten sairastuin jälleen. En kuitenkaan epilepsiaan vaan kivuliaaseen ihottumasairauteen. Kukaan ei tiennyt mikä ihottuma oli tai mitä se voisi etäisesti muistuttaa. 11-vuotiaasta 22-vuotiaaksi ihottumasairaus oli akuutti ja eteni. Kun olin 15-vuotias ihottuma teki kävelystäni kömpelöä ja vaikeaa. Sitten 18-vuotiaana olin kirjaimellisesti sänkypotilas. Ihottumat täyttivät koko kehoni ja se kipu oli niin sietämätöntä että lähes kiljuin tuskissani vuorokausi vuorokauden perään. Epätoivoinen leskeksi jäänyt äitini vain vilkaisi minua toisinaan katkerasti ja sanoi katuvansa sitä että synnytti minut kärsimään. Äiti yritti kun olin noin 14-vuotias tuoda minulle epätoivoisesti mitä hyvänsä toivoa josta pitää kiinni. Hän sanoi että voisin koittaa rukoilla jumalaa. Silloin olin valmis kokeilemaan kaikkea. Ihan sama oliko ajatus hullu vai naiivi. Muutaman vuoden rukoilin aktiivisesti ja anella anteeksi antoa jumalalta vaikka en edes täysin kyennyt uskomaan minkään korkeamman olemassa oloon. Sekä minä että äitimme lopetimme lopulta turhan rukoilun ja anelun. Meni turhaa rahaa lääkäriin. Kaikki mitä yritimme oli aina lopulta aivan yhdentekevää. En voinut koskaan muuta kuin hävitä. Teki niin tai näin lopputulos oli aina sama. Valtaosa ihmisistä vain nauroivat ja pilkkasivat. Toiset olivat ylenkatseellisia ja sanoivat vain että olin ruma. Jotkut käskivät mennä näyttämään ihottumaani lääkärille. Kuinka huvittavaa. Missäköhän olen juossut tauotta koko elämäni? No lääkärissä tietenkin. Koin ihottuman rumuuden vuoksi aina niin henkistä kuin fyysistä väkivaltaa. Jos minua ei nälvitty niin sitten heitettiin maahan ja alettiin potkimaan maassa makavaa oikein isolle porukalla. Ikinä kukaan ei sitäkään ottanut tosissaan. Opettaja sanoi minulle aina että koska näytin erillaiselta ihottuman vuoksi niin minun tulisi vain hyväksyä osani sillä olin kuulemma ansainnut sen. Alkuun olin ahdistunut, sitten surullinen ja siitä muutuin masentuneeksi. Sitten kyyneleet vaihtuivat leiskuvaan raivoon ja katkeruuteen. Mutta sitten se hiipui osittain mutta jäi silti olemaan. Viha jäi olemaan kun surullisuus ja masentuneisuus vaihtuivat kyynisyyteen ja ironiaan. Alkuun nauroin vain omille ongelmilleni. Sitten aloin hihittää ja nauraa kaikille asioille ja ongelmille maailmassa olivat ne sitten kuinka vakavia, murheellisia tai kamalia hyvänsä. Mitkään asiat eivät saaneet minulle enää ihmismäistä reaktiota. Hihitin jopa kun luin netin kautta että serkkuni poikaystävä oli kuollut äkillisesti. En ollut iloinen hänen kuolemastaan mutten myöskään surullinen. En vain tuntenut mitään. Se että joku oli kuollut ei enää tuntunut mitenkään kummoiselta uutiselta. Vihani kasvoi mukanani vuosia ja kyti hiljaa kylmäksi suorastaan hillittömäksi hiljaa haudotuksi vihaksi. Pikkuhiljaa aloin miettiä ihmisiä jotka olivat rikkoneet minut ja saaneet minut alkamaan päästää sisäistä pimeyttäni ja hulluuttani valloilleen. Aloin janota kostoa. Pitkään ajattelin että jos joskus paranisin niin minä tuhoaisin heidät kaikki henkisesti kuten he tekivät minulle. Ajatus niiden kärsimyksestä oli suorastaan kuin jokin huume. Kuvittelin usein miten heidänkin ihmisyytensä pikkuhiljaa hajoaisi sirpaleina ja miten heistä tulisi epäihmisiä kuten minusta. Sitten äitini varasi erään kotikäyntejä tekevän lääkärin tulemaan käymään meillä. Tämä lääkäri alkoi epäillä allergiaa. Hassua. Miksei kukaan koskaan älynnyt? Testit tehtiin ja sain huippulukemat siitä että olin äärimmäisen allerginen heinille ja puiden siitepölylle. Kun aloin käyttää allergialääkkeitä niin aloin parantua. Paranin fyysisesti mutta pahin/paras oli jo tapahtunut. Olin jo vinksahtanut. Onneksi se on helpompaa. Ihmisyys ärsyttävän valtava riesa.
Kaikki alkoi kun olin 4-vuotias. Sain silloin kohtauksen. Minut jouduttiin elvyttämään mutta en ollut herännyt neljään minuuttiin. Oli aiottu luovuttaa mutta silloin olin tullut tajuihini. Olin kysynyt heti että missä olen. Noh olin tietty sairaalassa. Oli suorastaan hämmästyttävää etten ollut saanut minkäänlaista aivovauriota lähes kuolleena olemisesta. Söin lapsuuden epilepsiaan lääkkeitä 9-vuotiaaksi asti. Sitten lääke purettiin ja olin kasvanut sairaudesta irti. Olin hyvilläni kun ei joutunut syömään enää mitään vahvoja lääkkeitä. Mutta sitten sairastuin jälleen. En kuitenkaan epilepsiaan vaan kivuliaaseen ihottumasairauteen. Kukaan ei tiennyt mikä ihottuma oli tai mitä se voisi etäisesti muistuttaa. 11-vuotiaasta 22-vuotiaaksi ihottumasairaus oli akuutti ja eteni. Kun olin 15-vuotias ihottuma teki kävelystäni kömpelöä ja vaikeaa. Sitten 18-vuotiaana olin kirjaimellisesti sänkypotilas. Ihottumat täyttivät koko kehoni ja se kipu oli niin sietämätöntä että lähes kiljuin tuskissani vuorokausi vuorokauden perään. Epätoivoinen leskeksi jäänyt äitini vain vilkaisi minua toisinaan katkerasti ja sanoi katuvansa sitä että synnytti minut kärsimään. Äiti yritti kun olin noin 14-vuotias tuoda minulle epätoivoisesti mitä hyvänsä toivoa josta pitää kiinni. Hän sanoi että voisin koittaa rukoilla jumalaa. Silloin olin valmis kokeilemaan kaikkea. Ihan sama oliko ajatus hullu vai naiivi. Muutaman vuoden rukoilin aktiivisesti ja anella anteeksi antoa jumalalta vaikka en edes täysin kyennyt uskomaan minkään korkeamman olemassa oloon. Sekä minä että äitimme lopetimme lopulta turhan rukoilun ja anelun. Meni turhaa rahaa lääkäriin. Kaikki mitä yritimme oli aina lopulta aivan yhdentekevää. En voinut koskaan muuta kuin hävitä. Teki niin tai näin lopputulos oli aina sama. Valtaosa ihmisistä vain nauroivat ja pilkkasivat. Toiset olivat ylenkatseellisia ja sanoivat vain että olin ruma. Jotkut käskivät mennä näyttämään ihottumaani lääkärille. Kuinka huvittavaa. Missäköhän olen juossut tauotta koko elämäni? No lääkärissä tietenkin. Koin ihottuman rumuuden vuoksi aina niin henkistä kuin fyysistä väkivaltaa. Jos minua ei nälvitty niin sitten heitettiin maahan ja alettiin potkimaan maassa makavaa oikein isolle porukalla. Ikinä kukaan ei sitäkään ottanut tosissaan. Opettaja sanoi minulle aina että koska näytin erillaiselta ihottuman vuoksi niin minun tulisi vain hyväksyä osani sillä olin kuulemma ansainnut sen. Alkuun olin ahdistunut, sitten surullinen ja siitä muutuin masentuneeksi. Sitten kyyneleet vaihtuivat leiskuvaan raivoon ja katkeruuteen. Mutta sitten se hiipui osittain mutta jäi silti olemaan. Viha jäi olemaan kun surullisuus ja masentuneisuus vaihtuivat kyynisyyteen ja ironiaan. Alkuun nauroin vain omille ongelmilleni. Sitten aloin hihittää ja nauraa kaikille asioille ja ongelmille maailmassa olivat ne sitten kuinka vakavia, murheellisia tai kamalia hyvänsä. Mitkään asiat eivät saaneet minulle enää ihmismäistä reaktiota. Hihitin jopa kun luin netin kautta että serkkuni poikaystävä oli kuollut äkillisesti. En ollut iloinen hänen kuolemastaan mutten myöskään surullinen. En vain tuntenut mitään. Se että joku oli kuollut ei enää tuntunut mitenkään kummoiselta uutiselta. Vihani kasvoi mukanani vuosia ja kyti hiljaa kylmäksi suorastaan hillittömäksi hiljaa haudotuksi vihaksi. Pikkuhiljaa aloin miettiä ihmisiä jotka olivat rikkoneet minut ja saaneet minut alkamaan päästää sisäistä pimeyttäni ja hulluuttani valloilleen. Aloin janota kostoa. Pitkään ajattelin että jos joskus paranisin niin minä tuhoaisin heidät kaikki henkisesti kuten he tekivät minulle. Ajatus niiden kärsimyksestä oli suorastaan kuin jokin huume. Kuvittelin usein miten heidänkin ihmisyytensä pikkuhiljaa hajoaisi sirpaleina ja miten heistä tulisi epäihmisiä kuten minusta. Sitten äitini varasi erään kotikäyntejä tekevän lääkärin tulemaan käymään meillä. Tämä lääkäri alkoi epäillä allergiaa. Hassua. Miksei kukaan koskaan älynnyt? Testit tehtiin ja sain huippulukemat siitä että olin äärimmäisen allerginen heinille ja puiden siitepölylle. Kun aloin käyttää allergialääkkeitä niin aloin parantua. Paranin fyysisesti mutta pahin/paras oli jo tapahtunut. Olin jo vinksahtanut. Onneksi se on helpompaa. Ihmisyys ärsyttävän valtava riesa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Vain elää. Kasvamista. Ei sen enempää.
Näin se menee monilla.
Ei millään pahalla, mutta koko tarina kuulostaa huonolta lääkemainokselta.
Antihistamiinit eivät ole niinkään harmittomia kuin annetaan ymmärtää. Etenkin pitkäaikaikäytössä ja lääkitystä lopetettaessa saattaa tulla pahoja yllätyksiä.