Olen lukemassa mielenkiintoista kirjaa, Stanton Peele: "Näin voitat riippuvuudet". Kirjassa kyseenalaistetaan perinteinen terapia- ja vertaisryhmähoito (AA)riippuvuuksista (alko, tupakka, syömishimo jne). Tuodaan esille esim. se, että AA:ssa ei oma tahto ja sen lujuus kasva, vaan tukeudutaan ryhmään ja korkeampaan voimaan ja samalla alistutaan. Tämä alistuneisuus sekä tietty häpeillen retkahduksen tunnustaminen kirjan mukaan ruokkii samalla yhä uudelleen retkahtamista. Kirjassa väitetään myös, ettei alkoholismi kuten mikään muukaan addiktio ole varsinainen sairaus, ja siitä on tutkimusten mukaan pystytty vapautumaan eniten itsenäisesti, omin voimin, ilman vertaisryhmiä tai terapiaa. Kaiken a ja o olisi siis vahvistaa mm. omia arvoja, opetella ilmaisemaan tunteensa perinpohjin perheenjäsenilleen, keksiä terveitä harrastuksia ja kasvattaa itseään retkahdusten ennakkotilanteiden varalle. Kirja antaa hyviä ohjeita tähän.
Tämä kirja iski toisaalta minuun. Itse olen kokenut AA:n jollain tavalla "sairastamispaikkana" ja juuri sellaisena alistumisena omaan kohtaloonsa, ja istunnoissa olen liikaa märehtinyt ja murehtinut menneitä, kun taas kirjan mukaan pitäisi unohtaa ja kuitata menneet pahatkin kokemukset ja valaa uskoa siihen että jotain hyvää on jäljellä ja edessä. Itse en ole AA:ssa onnistunut pysymään kahta kuukautta pidempään yhtäjaksoisesti raittiina; pian on aina iskenyt mieleen AA:n viesti omasta voimattomuudesta ja näin olen sitten "antanut viinan taas viedä".
Se, mitä toisaalta edelleen AA:ssa kaipaan, on sosiaalisuus, se että näkee muita ihmisiä. En jotensakin pysty kuvittelemaan itseäni keksimään sellaista sosiaalista muuta harrastusta, jossa näkisi muita ihmisiä. Lienee siis omalta kohdaltani tehtävä se, että otan AA:sta sosiaalisuuden ja tietyt hyvät puolet sen ohjelmasta, ja toisaalta poimin tuosta kirjasta hyvät ohjeet. Toivottavasti tästä syntyy jatkossa toimiva soppa....
Tämä kirja iski toisaalta minuun. Itse olen kokenut AA:n jollain tavalla "sairastamispaikkana" ja juuri sellaisena alistumisena omaan kohtaloonsa, ja istunnoissa olen liikaa märehtinyt ja murehtinut menneitä, kun taas kirjan mukaan pitäisi unohtaa ja kuitata menneet pahatkin kokemukset ja valaa uskoa siihen että jotain hyvää on jäljellä ja edessä. Itse en ole AA:ssa onnistunut pysymään kahta kuukautta pidempään yhtäjaksoisesti raittiina; pian on aina iskenyt mieleen AA:n viesti omasta voimattomuudesta ja näin olen sitten "antanut viinan taas viedä".
Se, mitä toisaalta edelleen AA:ssa kaipaan, on sosiaalisuus, se että näkee muita ihmisiä. En jotensakin pysty kuvittelemaan itseäni keksimään sellaista sosiaalista muuta harrastusta, jossa näkisi muita ihmisiä. Lienee siis omalta kohdaltani tehtävä se, että otan AA:sta sosiaalisuuden ja tietyt hyvät puolet sen ohjelmasta, ja toisaalta poimin tuosta kirjasta hyvät ohjeet. Toivottavasti tästä syntyy jatkossa toimiva soppa....
Vastaukset 5
Vanhimmat
olet kokenut AA-ryhmät sairastamispaikkana. Valitettavasti sellaisia ryhmiä edelleen on, joissa keskitytään juomiskokemuksiin ja raittiina elämisen huonoihin puoliin. Yhä enemmän alkaa onneksi olla kuitenkin niitä ryhmiä, joissa eletään todeksi Ison Kirjan sanomaa "Me emme ole synkkää joukkoa..."
Olin kuulemassa Stanton Peeleä, kun hän kävi Helsingissä markkinoimassa kirjaansa, ja luin sen pian sen jälkeen. Mitään mullistavaa en itse siitä löytänyt, mutta hyvä jos koet itse sen apua antavaksi. AA:han ei väitäkään olevansa vastaus kaikkeen tai sopivansa kaikille Itse kokeilin mm. Naistenkartanon Novat-ryhmiä AA:n ohessa pari vuotta sitten.
Jos kuitenkin haluat poimia myös AA:sta ne parhaat palat niin kokeile uusia ryhmiä, sellaisia joissa kuulee toipumistarinoita ja selviytymiskeinoja. Käytä AA-ohjelmaa, se sanoo selkeästi ettei tarkoitus ole märehtiä menneitä; ne käydään läpi kummin kanssa ja jätetään sen jälkeen historiaan. Siitä eteenpäin keskitytään elämään antoisaa elämää päivä kerrallaan 10.-11. askeleen avulla (ja 12. jos on halua ja tilaisuuksia sanomansaattoon).
Tätä vertaistuki ideaa on käytetty muunneltuna hyvin monissa eri riippuvuuksissa. Viimeksi näin ohjelman tv:stä juuri syömishäiriöistä. Siinä syömishäiriöön sairastuneet avoimesti kertoivat heidän ohjelmansa perustuvan AA:n ohjelmaan.
Sanoin sairastuneet, koska sairaudestahan tässä minun käsitykseni mukaan on kyse.
Itse olen kokenut, että oma lujuuteni on kasvanut juuri ryhmän avulla. Itse tukea saaneena ja toisia tukien.
Kokemuksia jakamalla vaikeatkin asiat voidaan kääntää vahvuudeksi, miten selvitä, jos minulle tulee vastaavanlainen tilanne. Olen jo valmistautunut ennalta siihen tilanteeseen, jolloin osaan suhtautua siihen aikuisen järkevyydellä. Kokemusten vaihto jos mikä vahvistaa arvojani ja itsetuntoani.
AA-ohjelma antaa hyvät työkalut selviytyä jokapäiväisessä elämässä, ilman alkoholia.
Mutta ohjelmaa on toteutettava myös "siviili elämässäkin". Itselläni on ollut suuri vaikeus puhua asioista, mikä on hyvin tyypillistä suomalaiselle miehelle. Kun aikoinaan raitistuin, en ollut silloin vielä edes AA:ssa, oli katsottava totuutta silmiin. Otin ongelmani esille perhepiirissä, käytiin läpi, mitkä ovat omat jatkosuunnitelmani (mahdolliset hoidot ym) ja mitä tukea tarvitsen perheeltäni, selviytyäkseni tilanteesta.
Se kannatti. Ensin heivasin elämästäni kaikki vanhat juomakaverit. Alkuun en edes hakeutunut tilanteisiin, missä on mahdollisuus retkahtaa. (Voi olla että olisin selvinnyt tilanteesta, mutta en halunnut ottaa sitä riskiä) Menin hoitoon ja hakeuduin AA:han. Löysin mieleiseni ryhmän johon liityin. Sieltä olen saanut uusia ystäviä, enkä haikaile vanhojen kamujeni perään. Tapailen toki heitä edelleen ja ystäviähän ne vieläkin ovat, mutta en vietä enää heidän kanssaan aikaa, kuten ennen.
Raittius voidaan saavuttaa muunkin kuin AA:n kautta. Siskoni on ollut raittiina toistakymmentä vuotta ilman AA:ta, hän on keksinyt luontaishoidot, se sopii taas hänelle, mutta ei ole minun juttuni. Toiset liittyvät kirkon piireihin. Onhan näitä. Yksi sopii yhdelle toinen toiselle. Minulle sopii kuitenkin AA.
Lopuksi noista harrasteista, itselläni ei mikään muu vanha harrasteeni ole jäänyt pois, paitsi juominen. Olen sen sijaan saanut paljon uusia harrasteita, joita en ennen edes olisi pystynyt toteuttamaan.
Onko kyse samasta kirjasta, josta oli juttu vähän aikaa sitten Anna-lehdessä. Kihahdin vähän professorin väitteestä, että alkoholismi on vain mielen heikkoutta. Samasta jutusta tuohtui myös joku Nyt-liitteen toimittaja.
Ei Al-Anon-vertaisryhmäkään sovi kaikille alkoholistien läheisille. Hyvin harva myöntää tarvitsevansa ryhmän tukea. Apua haetaan sitten mitä ihmeellisimmistä paikoista.
Arvot, tunteista puhuminen ja hyvät harrastukset.
Seura tekee kaltaisekseen.
Meissä alkoholistien läheisissä on varmasti paljon yhteisiä piirteitä. Minä kamppailen myös erilaisten riippuvuuksien kanssa. Olen kova puhua pulputtamaan, kirjoittamaan, roikkumaan netissä, olen liian hyväuskoinen ja lähden liian helposti juttuihin mukaan. Mutta ei ryhmissä jaksa loputtomiin käydä eikä harrastaa loputonta itsetutkiskelua. Välistä pitää elää ja tehdä myös virheitä. Viinasta pysyn täysin erossa. Lopetin vähäisenkin viinin nauttimisen, kun exäni jutut avioliittoaikoina olivat niin tyhmiä.
Jouduin aikoinaan istumaan täysin selvinpäin pubeissä, ravintoloissa ym. Kun raitistutte, niin huomaatte millainen kärsimys seuralaiselle on kuunnella kakofoniaa juottoloissa.
Ehkä Steelen kirjassa on paljon totuutta.
Jokainen alkoholisti on erilainen. Viisauden jyvää saadaan etsiä vielä melko pitkään.
Jouduin ikävuosieni takaan terveystarkastukseen.
Yksityiskohtaisessa terveyskyselyssä oli kohta "onko sisaruksilla tai vanhemmilla alkoholismia". Kysyin terveydenhoitajalta, miksi tuohon kohtaan ei ole laitettu mainintaa "puoliso". Sain selityksen, että alkoholismi on perinnöllinen sairaus eli geeneissä. Sanoin siihen, että puolison sairaus vaikuttaa myös läheisen työkykyyn. Eikö tällä asialla ole tarpeeksi painoarvoa tyky-arviossa? Onko läheisen tyhmyyttä pilata terveyttään sairaan puolisona? Paljon olisi vielä korjattavaa, kirjoitettavaa ja herätettävä keskustelua. En minä kaikkeen ehdi enkä jaksa.
Olen nolannut jo itseäni tarpeeksi vuosien saatossa perhetragiamme takia. Lasten isä voi jo hyvin ja on saanut raittiudesta otteen. Usko siirtää vuoria. Olen varma, että jokaisella sairastuneella on toivoa. Elämä on ihana asia. Selvinpäin sen huomaa kaikista parhaiten.
Olisiko kysymyksessä "valaistuminen" samaan tapaan kuin uskoon tulemisessa,jossa voimakas tunne-elämys ja läsnäolevaisuuden tunne avaa mielen yhä uusiin pyrkimyksiin korvaten viinanhimon terveellisimmillä addiktioilla.
Puhe terapiasta apua?Mulla se ainakin autto.Ajatukset pistettiin ikäänkuin uuteen järjestykseen.Tässä yksi linkki mistä voit lukea kyseisestä terapiasta.
http://www.nuortenkriisipiste.com/?sid=58