Millainen olisi ihanteellinen suhde?

Suhde joka antaisi molemmille enemmän iloa kuin surua. Suhde, jossa molemmat voisi toiseen tukeutua ja olla omana itsenään hyvine ja huonoine puolineen. Suhde, joka tuo hyvän mielen, jossa viihtyy paremmin suhteessa kuin suhteen ulkopuolella. Saisi kokea myös antamisen iloa ja olla toiselle hyödyksi.

Minä ja yksi vaimo, aina yhdessä. Kaikki muu on arvotonta ja merkityksetöntä parisuhde mielessä minulle.

Rakkaussuhde tietenkin. Paita ja perse.

Sellainen jossa elämänperiaatteet kohtaa. Asiat keskustellaan auki. Mies on turvallinen ja sylinsä suojapaikka sulkeutua iltasella nautiskelemaan.

En haaveile olen naimisissa.

Kaikki haluaa suhteen jossa ollaan uskollisia sekä rehellisiä ja toiseen voi luottaa. Sitä minäkin haluan. Tasa-arvoinen pitäisi suhteen olla myöskin. Tarpeeksi kypsiä molemmat jotta ei kilpailla toisiamme vastaan vaan tajutaan että jos kummatkin haluaa että suhde onnistuu ja jatkuu, niin meidän täytyy olla samaa joukuetta ei eri puolilla toisiaan vastaan kilpaillen. Se pitää kummankin tajuta että parisuhde ei onnistu jos suhteen kaksi osapuolta jotka se suhde ovat joista se suhde rakentuu eivät taistele yhteisen hyvän puolesta vaan toisiaan vastaan. Silloin jos se sooloilu on kivempi kuin halu olla me-hengellä niin ehkäpä se suhde ei ole kovinkaan ajankohtainen asia vielä. Aika on vielä sinkkuilla jotta saa toteuttaa sitä haluaan sooloiluun ja vain itsensä ajatteluun.

turvallinen ja sellainen suhde jossa voi olla oma itsensä. Mulla on kokemusta sellaisestakin suhteesta jossa piti näytellä olevansa joku aivan muu kuin on, koska siitä mitä mieltä asioista olin ja millaisia ajatuksia ja mieltymyksiä minulla oli ei ollut toisen mieleen vaan aiheutti raivokohtauksia. Minulla on aika värikäs ja kaksimielinen huumorintaju jossa toisinaan oli paljonkin sellaista itseironiaa ja mustempaa huumoria mukana.. Sekin oli toisesta väärin. Jouduin tukahduttaan aivan järjettömän ison osan persoonallisuuttani jottei toinen jatkuvasti saisi raivareita.

Olin nuori joten en tajunnut edes pitää puoliani. Nykyisin multa tulisi vastalause heti että: " painu vittuun jos se kuka olen ei ole mieleisesi. et ole silloin ihastunut minuun siis siihen kuka olen. Koska ethän pidä suurimmasta osasta siitä kuka olen, vaan yrität muuttaa minut aivan toiseksi!"

Minulle muistui tässä mieleen eräs tilanne tästä lähiajoilta. Eräs mies vaahtosi vähän ivalliseen sävyyn eräästä sen ajan työkaveristani. Kyseli että kimittääkö se ja muuta. Mä yritin pitää pokkaani aika huonosti, sillä en halunnut revetä nauruun koska tämä mies ei tuntenut vielä mua kovinkaan hyvin eikä välttämättä olisi tajunnut mun huumoria ja tapaa ajatella sekä käsitellä asioita.

Tuskin ko. mies henkilö tajusi mitä päässäni ajattelin, Jos en olisi niin yrittänyt ajatella hänen tunteitaan ettei hän ota asiaa väärin ja loukkaannu mun reaktiosta, niin olisin todennäköisesti revennyt ihan totaalisesti nauraan ja kikatellut hetken sen tunteella tulevalla selvästi mustasukkaiselle puheelle jossa dissaa toista miestä ja naurun seasta halannut sitä ja sanonut " ei vittu sä oot kyllä pöljä kun oot niin tunteella mustis aivan turhaan"


Haluaisin siis että asioita voisi ottaa kevyemmin ja huumorinkin kautta käsitellen.. sillä ei hänen josta tässä nyt kerroin vaan erään vuosia vuosia takaperin olleen seurustelukumppanini kanssa näitä asioita ei voinut tällä tavoin käsitellä. Hänen kanssa käytiin 2 viikon mittainen raivokas tappelu. Sit oteltiin kurkkusuorana kaksi viikkoa huutaen yötä päivää. Ei kiva.


Ehkä ihanteellisen suhteen paras puoli on se että jostain syystä huomaa ajattelevansa että "voi helvetti kuinka raivostuttava toi ton tapa on, mutta miksi mä tunnen niin hirveää hellyyttä sitäkin puolta kohtaan enkä haluaisi sen muuttavan tota itsessään vaikka se ärsyttää?"


Jotenkin se ihminen ei olisi se ihminen jos se ärsyttävä puoli lähtisi pois. Koska se on sitä ihmistä ja kun toista oikeasti rakastaa niin rakastaa sitä ärsyttävyyttäkin.


Tässä taannoin huvituin kun erään käytöksen osasin ennustaa ulkoa ja tiesin ennen kuin sille kerroin että mitä se sit tekee. Uhmasin oikein sitä kunnolla!

Se on hänessä aina ollut yksi rakastettavimpia piirteitä ja hänen luonteen yksi tunnusominaisuuksia jotka hallitsee hänessä. Hänelle kun antaa kritiikkiä, vaikka se olisikin ihan aiheellistakin ja hän tietäisi sen että tähän hän on syyllistynyt, niin hänelle tulee aina ensin sellainen huvittava lannistus ja masennuksen hetki, sitten sellainen ärsyyntyminen ja itsepäisyyskohtaus jossa hän vaatii hyvitystä väärinkohtelusta vaikka todellisuudessa hän itsekin tietää että hänelle tullut kritiikki on aiheellista ja hän on mokannut. Sen jälkeen tulee vaihe jossa hän hyvitystä vaatiessa sanoo tahtonsa käänteisesti eli sanoo sen mitä ei oikeasti tahdo. Kun tämä vaihe on ohitettu, hänelle nousee järjetön raivari sillä hänen lausumien sanojen takia kaikki on mennyt aivan päin vittua koska hän oikeasti halusi sitä käänteistä siitä mitä nyt sai aikaan. Sitten on vuosien harmitus ja häpeä... sekä nolostelu sekä taas se miettiminen että mites nää taas näin solmussa on.


Vaikka siis hänhän käytöksellään saa mut oikeasti ärsyyntyyn todella pahasti, koska en voi tajuta miten ihminen voi pystyä toimimaan itseään kohtaan noin vahingollisesti toistuvasti, mutta toisaalta hän saa samalla mut huvittuneeksi sillä vain hän voi onnistua tossa. Se on hänessä yksi yhtä aikaa niin raivostuttava, huvittava ja rakastettava piirre.


Ihanteellisessa suhteessa ei siis halua muuttaa toisesta mitään ja suhtautuu toisen negoihinkin piirteisiin lempeällä asenteella.

En haaveile suhteesta ollenkaan. Jos joskus kohdalle sattuu ikäiseni mies, joka tuntuisi sopivan kaveriksi niin sitten alan harkita.