Kohdattiin yllättäin elokuun aurinkoisena keskiviikkoaamuna, kun kävelin työpaikkani ovesta ulos. Seisoit siinä autosi vieressä, katseemme kohtasivat, hymyilit ihanasti, niin ihana oli myös pilke silmäkulmassasi. Ensimmäistä kertaa elämässäni koin, että se oli rakkautta ensisilmäyksellä ja kenties molemminpuolisesti.
Olin lähdössä autollani, joka oli osittain rekkasi keulan takana. Yritin peruuttaa ja moneen kertaan. Ei siitä mitään tullut, kirosin itselleni ääneen. Kohta näin sinut sivupeilistä ja nousin autosta ulos. Sanoin olevani surkea kuski, joka ajaa eteenpäin, mutta peruuttaminen on jo haasteellisempaa. Kysyit, saatko auttaa ja niin teit, kiitin leveästi hymyillen.
Palasin puolen tunnin päästä, näin että rekassasi istuit, sitä tyhjennettiin edelleen. Ja minä onneton kävelin vain ohitse, en katsettani nostanut, kävelin työpaikkani ovesta sisään, en perääni vilkaissutkaan. Sitä olen nyt kohta kolme viikkoa itkenyt, en ole voinut sua unohtaa. Olen tehnyt jälkiä löytääkseni edes jotain johtolankoja, mutta niitä ei ole. Tuoreena uusiosinkkutyttönä en osannut bongata mitään yksityiskohtia ja kun en todellakaan uskonut, että asia jäisi minua näin järkyttävästi painamaan.
Olen yrittänyt jatkaa elämääni ja ajatella, ettet kenties ollut sinkku kuitenkaan, vaikka minusta tuntui, että katsoitkin minun vasenta nimetöntäni. Olen myös ajatellut, että olit kenties kauempaa, liian kaukaa. Ehkä vilahdit minun elämässäni kuin kertomassa, että ensi kerralla minun on oltava rohkeampi, tartuttava hetkeen, ainakin selvitettävä missä mennään. Toivon sinulle turvallista matkaa. Elämä tuskin tarjoaa sellaista ihmettä, että tiemme enää kohtaisivat. Toivon, että joku jonakin päivänä katsoisi minua niinkuin sinä katsoit ja minä katsoisin häntä, kuten sinua katsoin. Vielä ei ollut sen aika... Terkuin murheen murtama tyttönen, ei kuitenkaan enää niin pieni tyttönen
Olin lähdössä autollani, joka oli osittain rekkasi keulan takana. Yritin peruuttaa ja moneen kertaan. Ei siitä mitään tullut, kirosin itselleni ääneen. Kohta näin sinut sivupeilistä ja nousin autosta ulos. Sanoin olevani surkea kuski, joka ajaa eteenpäin, mutta peruuttaminen on jo haasteellisempaa. Kysyit, saatko auttaa ja niin teit, kiitin leveästi hymyillen.
Palasin puolen tunnin päästä, näin että rekassasi istuit, sitä tyhjennettiin edelleen. Ja minä onneton kävelin vain ohitse, en katsettani nostanut, kävelin työpaikkani ovesta sisään, en perääni vilkaissutkaan. Sitä olen nyt kohta kolme viikkoa itkenyt, en ole voinut sua unohtaa. Olen tehnyt jälkiä löytääkseni edes jotain johtolankoja, mutta niitä ei ole. Tuoreena uusiosinkkutyttönä en osannut bongata mitään yksityiskohtia ja kun en todellakaan uskonut, että asia jäisi minua näin järkyttävästi painamaan.
Olen yrittänyt jatkaa elämääni ja ajatella, ettet kenties ollut sinkku kuitenkaan, vaikka minusta tuntui, että katsoitkin minun vasenta nimetöntäni. Olen myös ajatellut, että olit kenties kauempaa, liian kaukaa. Ehkä vilahdit minun elämässäni kuin kertomassa, että ensi kerralla minun on oltava rohkeampi, tartuttava hetkeen, ainakin selvitettävä missä mennään. Toivon sinulle turvallista matkaa. Elämä tuskin tarjoaa sellaista ihmettä, että tiemme enää kohtaisivat. Toivon, että joku jonakin päivänä katsoisi minua niinkuin sinä katsoit ja minä katsoisin häntä, kuten sinua katsoin. Vielä ei ollut sen aika... Terkuin murheen murtama tyttönen, ei kuitenkaan enää niin pieni tyttönen
Vastaukset 1
Vanhimmat
Liian laaja skaala lähteä arpomaan kari-matista juiceen...