Moikka!
Ponnistamisesta haluaisin saada kokemuksia..
Itseäni kammottaa tilanne, ettei lapsi tule vaikka missä asennossa työntää? Kokemuksia? Sattuuko ponnistaminen? Mitkä parhaita asentoja?
Kiitos jo etukäteen=)!
Ponnistamisesta haluaisin saada kokemuksia..
Itseäni kammottaa tilanne, ettei lapsi tule vaikka missä asennossa työntää? Kokemuksia? Sattuuko ponnistaminen? Mitkä parhaita asentoja?
Kiitos jo etukäteen=)!
Vastaukset 15
Vanhimmat
Haluaisin kokemuksia myös äänenkäytöstä ponniestaessa? Ilkeääkö huutaa?
Ilkeää todella huutaa jos siltä tuntuu.
Minä, joka olen erittäin rauhallinen ja tyyni ihminen, huusin toisessa synnytyksessä varmaan kaikki kirosanat mitä maailmassa tiesin. En olisi ikinä uskonut itsestäni sellaista ja ensimmäisen kiroilun jälkeen pyysin kätilöltä anteeksi kielenkäyttöäni. Hänestä se oli enemmänkin huvittavaa ja sanoi, että täällä kyllä saa ihan vapaasti...ponnistaminen tuntui siltä, että halkeaisin. Puudutukset oli pielessä. Ensimmäisessä synnytyksessä ponnistuksessa ei ollut mitään kipuja enkä olisi jaksanut ponnistaa millään, en kyllä huutanutkaan yhtään. Asennoista vielä; ensimmäisessä kätilö laittoi minut makaamaan selälleni ja käsillä piti pitää reisien takaa. Todella hankala asento. Toisessa olin puoli-istuvassa asennossa ja jalat koukussa pedillä. Se oli paljon helpompaa. Itse pitää se asento etsiä mikä on paras.
Ite huusin avautumis vaiheessa vokaaleja. Käytyäni mammajoogassa sain sieltä vinkkejä käyttää vokaaleja uloshengityksen aikana. Kun äänihuulet on löysällä, niin myös kohdun suu rentoutuu ja avautuu paremmin. Aaaaaaaaa auttaa myös kipuun kun saa huutaa. Ponnistusvaiheessa taas ei kannata tuhlata ponnistuksen voimaa huutoon, vaan pitää suu kiinni ja kohdistaa voima itse työntämiseen.
Asentoa on sen mahan ja kivun takia aika mahdotonta/hankalaa vaihdella. Sinä olet, mihin ensin rojahdat. Ponnistaminen ei satu, itsehän siinä vain työntää, mutta tilanne sattuu. Supistukset on karmeita ja aina tämän tuskaisen supistuksen alkaessa pitää myös ponnistaa. Tosin se tuntui helpottavan supistuskipua, tuo ponnistaminen. Siinä vaiheessa, kun vauvan pää on venyttänyt äitinsä äärimmilleeen ja ylikin, on kyllä aika sattuva olo. Mutta äkkiä uusi ponnistus ja pikkuisen pää pois siitä suuaukolta venyttämästä. Loppu vauva solahkaakin sitten aika "helposti" ulos.
Jos "lapsi ei tule, vaikka missä asennossa ponnistaa", niin sitten otetaan avuksi imukuppi. Ensimmäiseni syntyi imukupin avulla. Toisella kerralla pelkäsin sitä niin paljon, että ponnistin niin "prkleesti", ettei varmasti imukuppia tarvittaisi. No ei tarvittu.
Hei! Itse synnytin esikoiseni tasan viikko sitten ja voin kyllä ihan reilusti sanoa että ponnistuvaihe oli ehdottomasti avautumisvaihetta helpompi! Supistukset olivat ainakin mulla ne pahimmat ja kipeimmät..
Minä pystyin ja sain kokeilla paria asentoa, onneksi kokeilin sillä sitten löytyi sellainen mikä minulle (ja vauvalle :) ) sopi parhaiten. Ja siinä sitä sitten mentiin...10 minuuttia aktiivista ponnistusta. Oli kuulemma ensisynnyttäjälle nopea mutta teinkin kyllä tosissaan töitä...kamalalla sisulla! :D Ja pari pientä nirhaumaa ehti siinä vain tulla, ei edes mitään isompia repeämiä. Eikä tarvinnu leikata mitään. Että voi se olla helppoakin...TSEMPPIÄ!!!!!
Mulla myös kesti ensisynnyttäjänä ponnistusvaihe vain 6 minuuttia. Mitään ei leikattu, ja pieni repeämä tuli. Kätilö oli kannustava ja kehui reippaaksi, ja minähän pinnistin ja ponnistin. :-)
...sanoa että vauva oli nelikiloinen.
avautumisvaiheen jälkeen mulle ei tullutkaan työntämisen tarvetta.niinpä kätilö sanoi, että nyt alat vain ponnistaa aina kun tulee supistus. aluksi kyljellään. sit siirryttiin siihen puoli-istuvaan, jossa piti tarttua itseä reisien takaa ja vetää itseä kohti. ja pitää leuka samalla rinnassa. käskettiin työntää niinku isoa kakkaa ;). hommaa kesti yli puoli tuntia ja aika rankkaa se oli. kipeetä ponnistaminen ei käynyt. supistus helpottui kun sai ponnistaa. avautumisvaiheen supparit oli tosiaan kivuliaampia kuin nuo ponnistuksen aikaiset. mut kunnon päälle kyllä otti. yksinkertaisesti väsyin. lopussa ei ois millään jaksanut vetää jalkoja ylös itseenpäin. onneksi mies piteli toista jalkaa. tärisivätkin jo pahasti väsymyksestä. mulla kipein vaihe oli pään tulon jälkeen.. vauvalla oli kait leveät hartiat tai muuten suuri kroppa. venytyskipu oli siinä vaiheessa paha ja vaikken ollut juurikaan äännellyt synnytyksen aikana, niin tuossa hetkessä kurkusta pääsi vaistomaisesti parahdus.mielettömiä traumoja ei kuitenkaan jäänyt.voisin siis synnyttää toistekin :)
Olen samaa mieltä mitä eräs sulle kirjoittikin, ettei ponnistus itsessään satu ainakaan enempää kuin supistukset.
1. lapseni syntyi ajassa 14h ponnistus 42min.
Eli ponnistelin sen 42minuuttia :o
Alkoi jo usko loppumaan, mutta kätilö sanoi että hienosti menee pikkasen kovempaa vain, näkyy tumma tukkakin jo :)
Siittä sain voimaa lisää ja kätilö lisäsi, että huutaakin saa kaikki on sallittua.
Silloin huusin pari kertaa ponnistuksen yhteydessä ja ehdin sanoa miehelleni että viho viimeinen kerta ku tässä jamassa olen mutta sitten jo vauva putkahtikin.
Kätilö sanoi, että hienosti tuli niinkuin leijonan karjaisulla :D sanoin että olenkin leijona horoskoopissa niin naureskeltiin sitten että leijonan sisulla ettei periksi anneta.
Supistukset oli tosi kovia vaikka sain epiduraalin, mutta en tiiä taisin toivoa kivut kokonaan pois ettei niitä tuntiskaan...
Mutta kuulemma hyvä että tuntee supistukset silloin tietää milloin pitää ponnistaa!
Ja se ponnistaminen tulee kyllä ihan luontojaan sieltä.
2. lapseni syntyi ajassa 4h 7min. ponnistusta.
Silloin ei niin kauheesti sattunut vaikka edellisestä oli jo vajaa 5vuotta aikaa:)
Sain vain kohdunkaulan puudutuksen ja loppu meni kuin suksilla vai miten sen voi sanoa :D
Niin asennoista...
1. kerralla koitin ponnistella kontallaan, kyljellään ja lopulta syntyi lähes selällään.
Silloin tuntui että oisin tarvinnut jostain jalkoihin enämpi tukea vaikka jalat oli vasten kätilön kylkeä ja toinen jalka miehessäni :D
2. syntyi perinne asennossa? siis jalat telineellä vai mitkä ne on ja puoli istuvassa asennossa.
Neuvoivat että sukan varresta pitää kiinni mutta tarrasin aina ylhäällä olevaan kapulaan joka roikkui yläpuolellani. Kätilö kyllä kielsi pitämästä siitä kiinni että muka huonommin saa ponnistettua, mutta enpä uskonu häntä :)
Muistan kun ennen lupaa saatuani ponnistaa tuijotin kattoa jossa oli pieniä reikiä niin musta tuntui, että sukellan siittä reiästä sisään, niin keskityin hallitsemaan kipua.
Se auttoi kummasti.
1. kerralla tuntui näin jälkikäteen etten osannut hallita kipuja ollenkaan vaan oli kiire päästä pois tilanteesta, semmosta "hätäilyä".
Kolmatta lasta vielä haaveilen ja en pelkää ollenkaan synnytystä vaikka tämän toisen synnytyksessä tarvittiinkin imukuppia kun vauvan sydänäänet hävisi. Se kyllä säikäytti.
En pelännyt aiempiakaan synnytyksiä ollenkaan vaikka ehdinkin sanoa ekalla kerralla etten toiste tee samaa, mutta ne kivut unohtuu yleensä jo saman päivän aikana! Onneksi!
Jos tässä joskus vielä synnytän niin haluaisin roikkua jostai köydestä sillain että jalat maassa
niinkuin kyykky asennossa.
Jotenkin tuntui silloin kapulasta roikkuessa että tällaisesta asennosta saisin heti voimia ponnistukseen.
Jokatapuksessa vauvan kun saa syliin niin tuntuu, että se kaikki oli sen väärti!
No tulipa tässä sitten kerrottua koko synnytyskerta, mutta kaikki vähän riippuu ihan siittäkin minkä kokoinen vauva on.
Mulla 1. oli 2980g 48cm ja 2. 3675g 50,5cm.
Jälkimmäisen ulos tulossa tunsin vauvan isomman koon kuin 1. kerralla.
Itse olen pieni kokoinen n. 160cm.
Kiitos kun jaksoit lukea loppuun :) Onnea synnytykseen!
Tuli vielä mieleen että ainahan voi pyytää ultraamaan vauvan koon jos pelkää ettei se mahtuisi alateitse.
Kyllä se sieltä jotenkin tulee ja yleensä ponnistusvaihe on se mikä helpottaa oloa, kun tietää että nyt se tulee ja kaikki on kohta ohitse.
Itse olen 165cm ja kaksi lasta synnyttänyt.
Esikoinen oli 3780g ja 51cm, synnytys kesti 14h 31min. Toinen oli 3180g ja 48cm, synnytys kesti 15h alle minuutin. =)
Eli avautumiseni on aina ollut todella pitkä ja kivulias, mutta varsinkin tällä jälkimmäisellä ponnistusvaihe yllätti iloisesti. Yksi ainut supistus ja vauva solahti ulos.
Se voi olla helppoakin! =)
Tosi kiva lukea että ponnistusvaihe voi olla myös helppo!
Minulla se oli pitkän ja vaikean supistusvaiheen (17 h) pitkä ja vaikea loppuhuipennus (59 min). Kaikki epiduraaliannokset oli aikaa sitten käytetty, voimat oli ihan lopussa, kätilö pakotti sänkyyn ja niihin kaameisiin jalkatelineisiin. En erottanut supistuksia kovinkaan hyvin, koska koko ajan sattui niin paljon. Supistusvaiheen aikana oli kuitenkin ollut ne lepotauot välissä.
Hikoilin ja lihakset tärisi, kovaa hommaahan se on ihan lihastyönäkin. Huusin joka ponnistuksella. Minun on vaikea samaistua niihin kirjoittajiin, jotka sanovat, että ponnistusvaihe sattuu vähemmän kuin supistukset. Minusta se kauhea venyttävä kipu vain tuli niiden supistusten lisäksi. Ajattelin vain, että nyt olen tässä tilanteessa yksin eikä kukaan voi auttaa. Muuten tästä ei pääse kuin työntämällä tuon lapsen ulos vaikka se sattuukin aivan kamalasti.
Tunti siinä tosiaan meni ja kauhukseni myös imukuppia käytettiin. Mutta lopputuloshan ratkaisee eli terve vauva sieltä tuli ulos. Pahin kipu tietenkin helpottaa heti kun vauva on ulkona, mutta jäähän siihen ne kohdun painelut kun istukkaa työnnetään ulos ja muutaman viikon jälkikivut vielä.
Tavallaan hyvä kuulla, etten ole valittanut turhasta, ponnistus tosiaan olisi voinut olla helpompi!
Toivon ja uskon, että 20 vuoden päästä on keksitty keinot, miten lääketieteellisesti voidaan ponnistusvaiheen kipujakin hoitaa.
Mun synnytys jouduttiin käynnistään, kun ei alkanut tulla itsestään...
kokonaisuudesta jäi se fiilis, et oli kyllä aika rankka kokemus.
tippaa alettiin laittaan viiden maissa illalla.noin seittemältä alko supistukset, jotka koveni tosi nopeasti oikein rajuiksi ja tuskaisiksi.sain onneks epiduraalin siinä kahdeksan aikaan.
puoli kymmenen jälkeen alkoi ponnistuttaan ihan kamalasti ja siinä sitä tosiaan työnnettiin ja työnnettiin ja työnnettiin...ei ollut helppoa avautumisvaiheessakaan, mutta ihan yhtä kipeää ja tuskallista oli ponnistaminenkin. vaikka kuinka ponnistin ja työnsin ei vaan tule ulos. jälkeenpäin naurattaa ku oli silmälasit päässä(en antanut miehen ottaa niitä milta pois, jostain syystä:))niin ne oli ihan huurussa, kun olin niin hikinen.
lopulta vähän auttoivat imukupilla. mutta kyllä siinä repesinkin sitten ihan reippaasti. oli niin kipeä olo seuraavat muutamat viikot alapäässä et huh huh. mut varmaan se etupäässä teki sen, kun joutuivat katetroimaan multa pissan siinä yheksän korvilla, kun en kyennyt enää pöntölle. niin oli niin kauhea kirvelykin niiden tikkien lisäksi.
mut kyllä siitä ONNEKSI HENGISSÄ SELVIÄÄ JA KIVUTKIN LÄHTEE JA ALAPÄÄ AIKA NOPEASTI PARANEE KUITENKIN.!
et lapsi syntyi siis 10.56, eli noin reippaan tunnin mäkin ponnistelin...ajattelin siinä ku oli jo aika epätoivoinen ja sippi olo, et kyllä se tulee, eihän se ole kellään sisällekään jäänyt:)
mulla kans pelotti tuo ponnistusvaihe eniten synnytksessä. avautumisvaihe ei ollut läheskään niin paha kuin tuo ponnistaminen.
koko synnytys mulla kesti melkein 28h ja ponnistusvaihe 1h 16min. vauva vaan ei alkanut tulemaan vaikka kuinka työnsin. vauva autettiinkiin maailmaan imukupin avulla! se oli helpotus kun kätilö lähti hakemaan lääkäriä imukuppisynnytystä varten. itse työnsin mukana niin lujaa kuin ikinä vaan pystyin ja vauva putkahti ulos. en onneksi edes revennyt joka on aika tavallista imukuppisynnytyksessä.
no kaiken tuskan ja kivunhan unohtaa heti kun vauva on syntynyt ja saa sen syliin! onnelllisempaa hetkeä ei voi ollakkaan!
Mulla on periaatteessa vain hyviä kokemuksia ponnistamisesta. Mulla ei ole ollut koskaan vaikeutta kohdistaa ponnistusta oikeaan paikkaan ja siksi varmaan kaikki neljä alateitse syntynyttä lasta onkin tulleet maailmaan lyhyillä ponnistuksilla. Pisin aika taisi olla 5 min ja kolme viimeistä on tullut minuutissa. Ainoa ikävä hetki on se kun alkaa ponnistuttamaan ja eikä kohdunsuu olekaan ihan vielä auki tarpeeksi tai kohdunkaulaa on vielä hieman jäljellä. Näin kävi viimeisessä synnytyksessäni (kotona nyt 7 päivän ikäinen pienokainen).Mutta kun kätilö sai hierottua kaulan pois tuli vauva maailmaan kahdella ponnistuksella. Minun kohdallani ponnistaminen on kaikista kivuttomin hetki koska silloin kaikki voimat kohdistuu lapsen ulos saamiseen ja kun tuntee miten pää työntyy ulos on se mahtava tunne. Rohkeasti vaan ponnistamaan kyllä se varmasti sujuu kunhan ei ala sitä etukäteen pelkäämään.