Vaikea olla välillä yksin.

Eli ollut kavereita joskus nuorena teininä, kiusattu erilaisuuden ujouden takia. Mulle on todettu kehityshäiriö ja tuntuu et olen niin erikoinen, en ole myöskää koskaa tehnyt kunnolla töitä. Pahalle tuntuu kun jatkuvasti yksin on kokojan.

Hiljasta tuntuu olevan, eikö oikeesti ketään kiinnosta? Helppo niiden on sanoa joilla on elämä töitä ja opiskelua ja kavereita, kaikilla ei ole niin!

Minäkin olen liian paljon yksi kotona. Kun lähden ovesta ulos niin heti löytyy kavereita. Olen fyysisesti huonossa kunnossa ja se rajoittaa osallistumistani erilaisiin rientoihin, niin kiva kun on/olisi ihmisiä nähdäkin. Olen sosiaalinen ihminen ja aina ennen ollut menossa joka paikassa ja nyt kun tilanne on tämä että oon jumissa kotona niin ei ole yhtään kivaa. Ihmettelen ihan yleisesti että ennen vanhaan porukat kävi toistensa luona kylässä, kahvilla ja juttelemassa. Mikä on muuttunut. Monet tapaavat baareissa, kahviloissa, harrastuksissa jne. Minulla kaikki tutut jos menevät toisten luo kylään niin menevät vain ryyppäämään. Enhän voi laittaa kenellekkään narua kaulaan kadulla ja taluttaa häntä kotiini. Monet tututkin kuitenkin sanovat että tulevat joskus käymään, mutta kun se joskus ei ikinä tule. Hankala tilanne. Mahdollisimman paljon yritän kuitenkin liikkua koska välillä on pakko nähdä muita ihmisiä. Tulisin lopullisesti hulluksi jos en näkisi muita. Olisi eri asia jos omasta valinnasta haluaisi olla yksin, mutta kun tämä ei ole itsestä kiinni. Juuri se tekee asian ikäväksi.

Minun ei ole vaikea olla yksin, mutta kyllä tuota seuraa tosiaan välillä kaipaa. On todellakin ero siinä, voiko olla yksin ja yksinäisyyden tunteella. Tuntiessaan olevansa yksinäinen, ihminen nimenomaan kaipaa samanhenkistä seuraa. Olen ollut elämässäni niin paljon yksin monessa mielessä, etten enää oikein osaa olla toisten kanssa. Silloinkin kun saan vieraita, sukulaisista tms. odotan vain lähinnä heidän poistumistaan ja tunnen helpotusta, kun taas pääsen omaan rauhaan. En ole totaaliyksinäinen, minulla on lapsi ja liikun päivittäin jossain ihmisten ilmoilla. Missään riennoissa en ole käynyt vuosikausiin. Silloin kun vielä kävin, niin tunsin itseni niissä vielä enemmän yksinäiseksi. On kyllä hyvä jos löytää itselleen sopivia ja mielekkäitä harrastuksia.

Deittipalstat on erikseen

Minä eristäydyin isän kuoleman jälkeen. Tosin eristäytyminen alkoi 2016, isä nukkui pois 2010 (sisko 2004).Löysin oman tieni ja sillä olen. Luin teologista kirjallisuutta (ortodoksien) ja sieltä avautui uusi elämä.

se on kylläkin totta, että ajoittain lähes turhauttavaa, vaan niinhän sitä parisuhteessakin, - kaikki päivät ei voi olla "hyviä", - että valintahan se on: olla yksin/tai kaksin ???
Aina "jonkun" löytää, vaan kun ikää jo enemmän kuin "20 v", niin toivoisihan sitä, että löytäisi sikäli kiinnostavan, jotenkin elämän arvot, arkielämisen kiinnostukset, tavat, keskusteluyhteys, jne.
Itselleni ei riitä "joku", vaan molemmin puolinen kiinnostus, kunnioitus, tms.