Olen lajitellut mielessäni ruokia hyviin ja pahoihin jo niin kauan kuin jaksan muistaa -ainakin 6-vuotiaasta asti. Syitä luokittelulle löytyi ja yhä löytyy monia: sisältää maitoa, liikaa rasvaa, mausteita, jänteitä, outo haju, outo maku jne. Nyt, 21-vuotiaana, olen tilanteessa johon en koskaan kuitenkaan kuvitellut joutuvani.
Olen jo pitkää ollut 'kiinnostunut' syömishäiriöistä ja jollain tavalla kadehtinut (kuulostaa kamalalta) oikeasti syömishäiriöihin sairastuneita. Olen lukenut kirjoja, hankkinut tietoa netistä ja katsonut monia dokumentteja aiheesta. Usein jään miettimään mikä saa ihmisen sairastumaan syömishäiriöön ja nyt... kun itsekin ilmeisesti olen syömishäiriöinen, en osaa tähän vastata.
Ruoalla leikkiminen ehkä kuvaa parhaiten suhtautumistani ruokaan nyt. Itse en osaa sanoa olisiko minulla mahdollisesti anoreksia vai bulimia, vaan epäilenkin ainakin näiden 2 sekoitusta. Välillä paastoan, sitten taas syön enkä meinaa pystyä lopettamaan syömistäni. Punnitsen itseni ainakin 2 kertaa päivässä toivoen vaa'an näyttävän joka kerralla vähemmän. Palelu on jatkuvaa ja sitä on vaikea pitää salassa. Tiedän mitkä ruoat sisältävät vähän kaloreita ja suosin niitä.
Ruokailutapani tiedetään, mutta vasta muutama päivä sitten, minulle sanottiin ensimmäisen kerran, että minun pitäisi syödä enemmän. Tiedän etten ole vielä niin laiha, että siitä oltaisiin oikeasti huolissaan (165/52,5). Niinpä toivon vielä pudottavani painoani ainakin muutamalla kilolla.
Välillä tuntuu siltä, että haluaisin kertoa tästä jollekkin. On uuvuttavaa pohtia näitä ajatuksia itsekseen joka päivä ja samalla salaa toivoa, että joku huomaisi. Otettaisiinko minut edes tosissaan, jos kertoisin, että minulla on syömishäiriö kun en ole koskaan edes käynyt lääkärissä virallisesti asiaa toteamassa. Millä oikeudella sanon sairastavani syömishäiriötä?
En jaksa itse uskoa kuinka monta kertaa olen kuullut töissä kuluneen vuoden aikana siitä, että "olet nuori, kyllä sinä jaksat töitä tehdä". Kukaan ei kuitenkaan tiedä mitä mielessäni oikeasti liikkuu, etten tahdo jaksaa. Haluaisin kertoa...kenelle kertoisin ja mitä sanoisin?
Haluaisin nyt kuulla teidän mielipiteitänne. Onko siellä ketään, jolla mahdollisesti on sama tilanne tai on joskus aikaisemmin ollut? Olisin kiitollinen kaikenlaisesta palautteesta ja vastailen kysymyksiin myös.
Olen jo pitkää ollut 'kiinnostunut' syömishäiriöistä ja jollain tavalla kadehtinut (kuulostaa kamalalta) oikeasti syömishäiriöihin sairastuneita. Olen lukenut kirjoja, hankkinut tietoa netistä ja katsonut monia dokumentteja aiheesta. Usein jään miettimään mikä saa ihmisen sairastumaan syömishäiriöön ja nyt... kun itsekin ilmeisesti olen syömishäiriöinen, en osaa tähän vastata.
Ruoalla leikkiminen ehkä kuvaa parhaiten suhtautumistani ruokaan nyt. Itse en osaa sanoa olisiko minulla mahdollisesti anoreksia vai bulimia, vaan epäilenkin ainakin näiden 2 sekoitusta. Välillä paastoan, sitten taas syön enkä meinaa pystyä lopettamaan syömistäni. Punnitsen itseni ainakin 2 kertaa päivässä toivoen vaa'an näyttävän joka kerralla vähemmän. Palelu on jatkuvaa ja sitä on vaikea pitää salassa. Tiedän mitkä ruoat sisältävät vähän kaloreita ja suosin niitä.
Ruokailutapani tiedetään, mutta vasta muutama päivä sitten, minulle sanottiin ensimmäisen kerran, että minun pitäisi syödä enemmän. Tiedän etten ole vielä niin laiha, että siitä oltaisiin oikeasti huolissaan (165/52,5). Niinpä toivon vielä pudottavani painoani ainakin muutamalla kilolla.
Välillä tuntuu siltä, että haluaisin kertoa tästä jollekkin. On uuvuttavaa pohtia näitä ajatuksia itsekseen joka päivä ja samalla salaa toivoa, että joku huomaisi. Otettaisiinko minut edes tosissaan, jos kertoisin, että minulla on syömishäiriö kun en ole koskaan edes käynyt lääkärissä virallisesti asiaa toteamassa. Millä oikeudella sanon sairastavani syömishäiriötä?
En jaksa itse uskoa kuinka monta kertaa olen kuullut töissä kuluneen vuoden aikana siitä, että "olet nuori, kyllä sinä jaksat töitä tehdä". Kukaan ei kuitenkaan tiedä mitä mielessäni oikeasti liikkuu, etten tahdo jaksaa. Haluaisin kertoa...kenelle kertoisin ja mitä sanoisin?
Haluaisin nyt kuulla teidän mielipiteitänne. Onko siellä ketään, jolla mahdollisesti on sama tilanne tai on joskus aikaisemmin ollut? Olisin kiitollinen kaikenlaisesta palautteesta ja vastailen kysymyksiin myös.
Vastaukset 10
Vanhimmat
musta sä olet syömishäiriöinen.mulla on itselläni ollut(on vieläkin,nyt ns."terve" vaihe) sama homma.olen sanonu tästä mun siskoille mutta ei ne taida pitää tätä niin vakavana.mun paino kävi suunnilleen noissa samoissa lukemissa mutta olen sua pari senttiä lyhempi eli painoindeksi mulla siis oli normaali.mä en kerenny laihduttaa kun vähän niin heti sain kuulla että olen liian laiha.ite mä en omasta mielestäni koskaan ole kuitenkaan ollu laiha tms.
Syömishäiriöiseks sua sanoisin, kyllä. Itsekin olen aina jotenkin kadehtinut anorektikkoja. tiedän että se kuulostaa hirveältä. sairaalta. väärältä. mutta sellainen kai mie olen. väärä, hirveä ja ennen kaikkea sairas. itsekään en tosin ole vielä tarpeeksi laihoissa mitoissa, jotta edes uskoisin että kukaan ottaisi minut tosissaan jos törmäisin terkkarille ja pamauttaisin että olen syömishäiriöinen. olen laihtunut neljä kiloa, mutta eihän se riitä, eihän se edes näy missään. olen sua parisen senttiä pitempi ja painan kilon enemmän. ihmiset huomauttelevat syömistottumuksestani (tyyliin muut syö "oikeaa ruokaa" ja mie syön porkkanasalaattia ja vettä. tai en mitään) ja sanovat vitsillä, jos satun syömään jotain tukevampaa, että "nyt se menee äkkiä vessaan ja työntää sormet kurkkuun" ja nauran heidän kanssaan tälle mahtavalle vitsille. mutta kun se ei ole vitsi. oksennan päivittäin.
en ole kertonut kellekään. tavallaan ehkä huvittaisi. mutten halua huolestuttaa läheisiäni, sillä enhän minä tähän kuole. varmaan laihdun vaan vähän. en laske tätä vakavaksi, sillä minusta ei tässä maailmassa voi tulla anorektisen laihaa. en usko. jos jollekin kertoisin, hankkisivat vain mulle hoitoa. mutta kun en halua parantua. en ennen kuin olen laiha.
Mulle tuli kyyneleet silmiin kun juttuasi luin, aivan kuin omasta suustani
olisin tekstiä sivaltanut. Mulla on noi kaikki samat fiilikset "hyvät ja huonot ruoat", "kertoa jollekin asiasta",
"kiinnostus anorektisia juttuja kohtaan" IHAN KAIKKI!!
Mä toivotan sulle voimia...
todellakin, olen itsekin 21-vuotias ja nuo samat merkit ilmassa. Itse sairastin bulimiaa kolme vuotta ja kadehdin (edelleen) laihoja ihmisià. Aina ajattelen, ett jos olisin laiha, kaikki olisi paremmin. mutta eihàn se ole totta, kyl sen tien. tiedàn, mutten usko. anoreksiaa kadehdin myos, ihailen anorektikkojen tahdonvoimaa. Mulla on 'terve' vaihe menossa, oli vuoden verran, ja sitten taas...sormet kurkkuun. en voi kertoa kellekààn -eivàthàn ne mua uskoisi, kun oon kuitenkin normaalipainoinen. Tiedan tunteen rakkaat, sanoja samasta kieroutuneest mielest ja minàkuvasta.
Haluaisin kiittää kaikkia teitä, jotka olette juttuni lukeneet ja kirjoittaneet omia viestejänne. On itseasiassa helpottavaa tietää, että muillakin on samanlaisia ongelmia.
Olen itsekin nyt jonkinlaisessa 'terveemmässä' vaiheessa hiukan rankemman jakson jälkeen. Nyt tästä asiasta puhuminen tuntuu vieläkin tyhmemmältä, koska olen saanut vähän painoa lisää enkä ehkä enää näytä niin rangolta muiden mielestä. Omasta mielestänihän en koskaan ole ollut laiha. Mutta nyt toiset eivät ainakaan ole kokoajan huomauttelemassa.
En kuitenkaan voi lopettaa ruoan ajattelemista ja kilojen pudottamista. Uskon, että tämä vaihe ei kestä enää kauaa... kohta alan taas paastoamaan ja kierre jatkuu.
Jos tästä jollekin kertoo, niin mitä se voi muuttaa? Mitä se toinen voi sanoa, että itsekin alkaa tajuta tilannetta? Olisi mukava kuulla mielipiteitä niiltä, jotka ovat pystyneet kertomaan ongelmastaan toisille. Onko kertomisesta ollut mitään hyötyä?
Kiitos taas ja jaksamista kaikille kohtalontovereille.
Hei!
Aloin saada bulimiaani pikkuhiljaa kuriin, kun kerroin opiskelijakaverilleni sairaudestani. Sain hyvän aasinsillan, kun huomasin yhteisen kaverimme sairastavan samaa tautia (sen vain näkee toisen syömätavoista, kun osaa katsoa:-).
Teimme sopimuksen. Lupasin yrittää noudattaa sitä. Hän onnistui aika hyvin estämään minua oksentamasta ihan juttelemalla kanssani, pitämällä välillä pieniä saarnojakin ja olemalla siinä, tukemassa ja läsnä. Siitä toisen kanssa juttelemisesta se oma toipuminen lähti. Pikkuhiljaa. Pari kertaa kävin opiskelijapsykologin kanssa juttelemassa, mutta enemmän oli hyötyä siitä, että joku ystävä tiesi asiasta!
"Tiedän etten ole vielä niin laiha, että siitä oltaisiin oikeasti huolissaan"
"Otettaisiinko minut edes tosissaan, jos kertoisin, että minulla on syömishäiriö kun en ole koskaan edes käynyt lääkärissä virallisesti asiaa toteamassa. Millä oikeudella sanon sairastavani syömishäiriötä?"
En tietenkään voi olla varma, mitä sisälläsi tunnet, mutta minusta vaikuttaa siltä että haluat muiden huolestuvat sinusta, ja sen takia haluat laihtua. Ja kun se syömishäiriön toteaminen ei riipu välttämättä siitä, paljonko painat, vaan nimenomaan siitä että pään sisällä ei ole kaikki kunnossa. Syömishäiriö on hyvin, hyvin paljolti psyykkinen sairaus, joka ilmenee joillakin fyysisesti. (esim. juuri laihtumisella)
Se väärentää todellisuuden. En minäkään pitänyt itseäni viime syksynä liian laihana, vaikka huomasinkin vaa'an näyttävän aina vain vähemmän. 'Miten niin luuni näkyvät? Miten niin syön liian vähän? Miten niin silmänaluseni ovat mustat ja luisevat?'. Tuollaisia kysymyksiä toistin mielessäni, aina kun joku huomautti minulle laihtumisestani.
Sitten, eräänä joulukuun aamuna äitini sanoi minulle, että minun pitäisi ottaa yhteys terveydenhoitajaan tai lääkäriin, koska minulle ei tullut menkkojakaan enää. Kävin molempien vastaanotoilla ja aloitin lihotuskuurin. Nyt olen syönyt reippaasti, kuntoillut samalla ja näin saanut mukavemman näköisen vartalon. Kun muistelen, miltä näytin viime syksynä, alkaa etomaan. Nyt vasta sen näkee miten hirveältä silloin näytti. Ja miten vähän jaksoi edes ajatella tai keskittyä koulunkäyntiin. Ja miten ihmissuhteet kärsivät.
Minä en tiedä mitä sinulle sanoisin, jotta näkisit todellisuuden sellaisena kuin se on, etkä syömishäiriön läpi. En osaa muuta sanoa, kuin sellaisen omakohtaisen tuntemuksen, että toivon hartaasti ettei viime syksyä olisi ollut olemassakaan. Lapsettomuus uhkaa vieläkin, vaikka lihotuskuurilla olenkin. En halua, että käyt läpi niitä ajatuksia... Älä odota niin kauaa, että sinut on vietävä väkisin sairaalaan. Ongelma on pääsi sisällä, voit puhua siitä lääkäreille. Kyllä he ymmärtävät. Sinun ei tarvitse antaa kroppasi romuttua rumaksi.
bulimia
Anteeks kun vastaan näin myöhään, mutta löysin viestin vasta nyt. Mä oon nyt 15 ja olen sairastunut bulimiaan. Rakastan ruokaa, mutta haluan laihtua (olen 158-159/56), joten syön ja oksennan. Mulla liittyy tähän myös masennusta. Olen huono oksentamaan, joten liikun monta tuntia päivittäin ja nyt yritän lopettaa syömisen. Yrittäkää jaksaa! Ainiin, mä kerroin parille kaverille, ne käski hakee apua. Äiti tietää, mut ei osaa auttaa. En ees halua apua. Kunhan laihdun tarpeeks, musta välitetään. Terkkarille sanoin mut ei pitäny vakavana. Sano vaan et ei oo kauheen vaarallista ahmia, mut älä oksenna.
Kirjoitit: "Kunhan laihdun tarpeeks, musta välitetään." Eikö sinusta nyt välitetä? Ovathan kaverisi ja äitisi huolissaan sinusta. Millä tavalla toivoisit ihmisten osoittavan välittämistään?
Rakasta itseäsi sen verran, että haet apua, ennen kuin pilaat elimistösi peruuttamattomasti :-(