Uskomatonta kyllä, mutta en olisi ikinä uskonut että omalle kohdalle käy näin....
Ihmiset tulevat ja menevät, eikös niin.Niinkuin myös suhteet onneineen ja epäonneineen.Nyt on käynny niin että minä joka olin vielä 5 vuotta sitten hyvinkin lämminsydäminen ja empaattinen,olen todella joutunut myöntämään että minusta on tullut kylmä bitch.Se on pakko myöntää, koska suhteet ei enää onnistu ja nyt myös rakas ystäväni sen minulle kertoi. Annan kovan kuvan itsestäni,olen kyllä sosiaalinen ja iloinen, mutta lähelle en laske.
Jokaista meitä on varmasti joskus loukattu, mutta silti minä olen aina ajatellut että liiallinen kyynisyys ja turha katkeroituminen ei voi johtaa mihinkään ja missäpä tilanteessa olen itse nyt?
Hirveää myöntää että minä olen huomaamattani alkanut käyttäytyä kuin ne ns. "siat",jotka ovat omalle kohdalleni joskus sattuneet.
En ota ketään jätkää enää kovinkaan tosissani, itse-asiassa puolustusmekanismini kääntää asiat heti koko juttua vastaan, että jos ollaan punkattu tai vain muuten treffattu teen hyvin pian selväksi että äläpä luule että jään suhun kiinni."Ei ole pelkoa mun kanssa!"-meininki.Minä joka yli kaiken toivoisin saavani perheen ja tulevani jo äidiksi ja on sanottu että tulen olemaan taatusti hyvä sellainen.En esitä kovanaamaa tahallani, en koe olevani diiva joka haluaa olla "vaikeasti tavoiteltava",siis tolkku siinäkin.Mutta tää koko touhu on kääntynyt niin hulluksi, ylipäätänsä koko maailman meno,että eihän nykypäivänä enää edes tunnu siltä että ihmiset alkaisivat seurustelemaan luonnollisesti ilman sitä hillitöntä kissa-hiiri leikkiä.Ja saatikka jos hiljaa mielessään toivoisi sen kehkeytyvän joksikin niin jopa siitä vedetään johtopäätöksiä että naiset alkaa heti ahistamaan..huhhuh!Mut elämä on....Nyt oon tavannu aika makean kundin, jonka kanssa kaikki toistaiseksi hyvin, mutta jälleen pikkuhiljaa mun luottamuskammo alkaa nostaa päätään, ja mä käytökselläni alan vaikuttaa ahistuneelta.Tiedän että pitäis rehellisesti puhua fiiliksistä toiselle niin sekin varmaan tajuais paremmin mua,mutta minkäs teet kun et uskalla.Ja sit mua väitetään vahvaksi ihmiseksi,prkele,koiran rohkeutta.
Jos jollain(taatusti)joskus ollu samoja fiiliksiä ja pienintäkään apua tai mielipidettä kiitos otan mielelläni vastaan. Haluan kuulla erilaisia kokemuksia, punnita niitä, ja luultavasti toivon myös tukea yleisestä mielipiteestä ja toki valmis myös negatiivisiin mielipiteisiin. katsotaan sitten mihin se kuppi kallistuu...:)Jatkoja!
Ihmiset tulevat ja menevät, eikös niin.Niinkuin myös suhteet onneineen ja epäonneineen.Nyt on käynny niin että minä joka olin vielä 5 vuotta sitten hyvinkin lämminsydäminen ja empaattinen,olen todella joutunut myöntämään että minusta on tullut kylmä bitch.Se on pakko myöntää, koska suhteet ei enää onnistu ja nyt myös rakas ystäväni sen minulle kertoi. Annan kovan kuvan itsestäni,olen kyllä sosiaalinen ja iloinen, mutta lähelle en laske.
Jokaista meitä on varmasti joskus loukattu, mutta silti minä olen aina ajatellut että liiallinen kyynisyys ja turha katkeroituminen ei voi johtaa mihinkään ja missäpä tilanteessa olen itse nyt?
Hirveää myöntää että minä olen huomaamattani alkanut käyttäytyä kuin ne ns. "siat",jotka ovat omalle kohdalleni joskus sattuneet.
En ota ketään jätkää enää kovinkaan tosissani, itse-asiassa puolustusmekanismini kääntää asiat heti koko juttua vastaan, että jos ollaan punkattu tai vain muuten treffattu teen hyvin pian selväksi että äläpä luule että jään suhun kiinni."Ei ole pelkoa mun kanssa!"-meininki.Minä joka yli kaiken toivoisin saavani perheen ja tulevani jo äidiksi ja on sanottu että tulen olemaan taatusti hyvä sellainen.En esitä kovanaamaa tahallani, en koe olevani diiva joka haluaa olla "vaikeasti tavoiteltava",siis tolkku siinäkin.Mutta tää koko touhu on kääntynyt niin hulluksi, ylipäätänsä koko maailman meno,että eihän nykypäivänä enää edes tunnu siltä että ihmiset alkaisivat seurustelemaan luonnollisesti ilman sitä hillitöntä kissa-hiiri leikkiä.Ja saatikka jos hiljaa mielessään toivoisi sen kehkeytyvän joksikin niin jopa siitä vedetään johtopäätöksiä että naiset alkaa heti ahistamaan..huhhuh!Mut elämä on....Nyt oon tavannu aika makean kundin, jonka kanssa kaikki toistaiseksi hyvin, mutta jälleen pikkuhiljaa mun luottamuskammo alkaa nostaa päätään, ja mä käytökselläni alan vaikuttaa ahistuneelta.Tiedän että pitäis rehellisesti puhua fiiliksistä toiselle niin sekin varmaan tajuais paremmin mua,mutta minkäs teet kun et uskalla.Ja sit mua väitetään vahvaksi ihmiseksi,prkele,koiran rohkeutta.
Jos jollain(taatusti)joskus ollu samoja fiiliksiä ja pienintäkään apua tai mielipidettä kiitos otan mielelläni vastaan. Haluan kuulla erilaisia kokemuksia, punnita niitä, ja luultavasti toivon myös tukea yleisestä mielipiteestä ja toki valmis myös negatiivisiin mielipiteisiin. katsotaan sitten mihin se kuppi kallistuu...:)Jatkoja!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olen samanikäinen kuin sinä. Olen ollut aina lämmin, kiva mukava ja uskonut parisuhteeseen. Sitten kohdalle sattuu pari pettävää sikaa ja minä alan kostaa kaikille miehille. Rakastun vain niihin joista tiedän ettei tule mitään. Satutan itseäni aivan tietoisesti. Ja minua on alettu pitää kylmänä ja v-mäisen akkana. Nytkin aloitin 'suhteen' miehen kanssa joka on tunnettu pettämisestä. Ja kun hän vannoo muuttuvansa (mitä jos olikin tosissaan) minä nauran paskaisesti ja menen sänkyyn hänen kanssaan. Aamulla kun mies ehkä haluaisikin jutella kivasti, minä v****ilen ja lähden kotiin. Sydämeen sattuu.. Ei minusta pitänyt tulla tällainen.
Haluaisin vain kivan, normaalin elämän, kodin, perheen, rakastavan miehen. Tällä menolla se on ikuinen haave.
Te molemmat kuulostatte siltä, että ette ole vielä päässeet edellisistä suhteistanne ylitse.
Katkeroituminen ja viha osuvat vain ja ainoasaan omaan nilkkaanne! Olisikohan jo aika antaa mielessänne anteeksi niille "sioille"? Ja muistella miltä tuntui kun joskus 18vuotiaana rakastui tulisesti. Ja herätellä sensuuntaisia tuntemuksia uudelleen eloon...
OK. helpompi sanoa kuin tehdä. Mutta tiedän mistä puhun. Katkeruus loppui, ja tuli hyvä olo kun viimein pystyin antamaan anteeksi muutamille tytöille (ja ymmärtämään myös heidän näkökantansa)
Olisinpa vain tehnyt sen jo aikaisemmin. Aikaa kului yli 10 vuotta!
10 vuoden ajan tuntui välillä siltä, että sydämessä oli musta aukko, sellainen jotenkin ontto olo.. Jotenkin kovetti ja teki tunteettomammaksi. Kun lopulta tajusin, että ainut joka siitä kärsi olin minä, päätin tehdä asialle jotain.. Pyörittelin asioita mielessäni pari kuukautta, ja lopulta keksin ratkaisun. Täytyi anaa anteeksi, ja palautaa uskoa elämään ja ihmisiin.
Siitä lähtien olen ollut positiivisempi, itsevarmempi ja iloisempi. Jo yli vuoden ajan.. taitaa olla pysyvä tunne. Tuntuu mukavalta!