haluan kertoa todistukseni, näin...

haluan kertua myös majavasta mikä kaluaa...
majavan lahkosta.....
hajoan maahan, unohrus kohrallani.....
eikö mitään, ei niin....:)

hajoan, minua ei hallita hutsu, ei kutsuta.... hyvästi nilkki.
ikuisesti.
https://www.youtube.com/watch?v=ao-Sahfy7Hg

Ai oot pedofiili ? No eipä tullut yllätyksenä hyi helvetti!

Lainaan sua: kuten kirjoitettu on.
Kuka kuurot tekee kuuleviksi ja mykät puhuviksi?

Ei tuosta mitään ymmärrä.

Usko, toivo ja huijaus. Lukekaa se kirja.

Eroakirkostafi.

T h r j

Ateistin näkökulma.

UUTISET
UutisetKotimaan uutiset
Miksi lestadiolaiset vaikenevat yhä hyväksikäytöistä? - ”On eri asia ottaa salaa tikkari tai raiskata lapsi”
25.05.2017 klo 6:58
Teologian tohtori Johannes Alaranta vieraili IL-TV:n Sensuroimaton Päivärinta -ohjelmassa.

Maijan tarina – Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö yksilön ja yhteisön traumana
Maija syntyi 1970-luvun puolivälissä vanhoillislestadiolaisen suurperheen kuopuksena. Hänen lapsuutensa särkyi jo varhain, sillä 7-vuotiaasta lähtien hän joutui toistuvan, vuosia jatkuneen seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Hyväksikäyttäjät olivat perheen lähipiiriä, muun muassa siskojen poikaystäviä ja myöhemmin aviomiehiä.
Teologi Mari Leppäsen ja lastensuojelun tutkijan Johanna Hurtigin toimittama kirja Maijan tarina kertoo koskettavan elämänkohtalon herätysliikkeen piirissä tapahtuneesta vakavasta hyväksikäyttötapauksesta. Lisäksi teos avaa laajemmin näkyville uskonnollisen yhteisön toimintamekanismeja puolustuskyvyttömään lapseen kohdistuneen rikoksen ja yksilöä, perhettä ja koko yhteisöä vahingoittaneen, traumaattisen kokemuksen käsittelyn yhteydessä.

Kirjan tekijät saivat Vuoden kristillisen kirjan palkinnon 2012. Valinnan teki ortodoksisen kirkon arkkipiispa Leo.

Maijan tarina on peräisin Johanna Hurtigin tutkimusaineistosta. Maija itse halusi kirjoittaa kirjan kokemuksistaan. Mari Leppänen auttoi häntä kirjoittamisessa ja viimeisteli kertomuksen kirjaan.

– Kirjassa Maijan nimi on muutettu, paikkakuntaa tai perhettä ei voi tunnistaa. Toivomme että kirja toisi uhrin kokemukset ja näkökulman esiin, Mari Leppänen sanoo.

Kirjassa kerrotaan Maijan tarina hänen itsensä kertomana ja käsitellään seksuaalista väkivaltaa niin yhteiskunnallisena ilmiönä kuin yksilön ja perheen salaisuutena.

Vahva puhujainstituutio rikosten peittelyn taustavoimana
Kirja sisältää myös kristillisen etiikan tutkijan, pastori Heikki Nenosen artikkelin, jossa hän tarkastelee vanhoillislestadiolaisuuden omintakeista anteeksipyytämisen ja -antamisen oppia osana hyväksikäyttörikosten peittelyä. Lapseen kohdistunut vuosia kestänyt hyväksikäyttö ja raiskaaminen hoidettiin liikkeen sisällä syntinä ”jotta asiat voitaisiin sopia niin kuin uskovaiset tekevät”, eikä rikoksena yhteiskunnallisen lainsäädännön mukaan.

Vaikka vanhoillislestadiolaisuudessa on aina korostettu kuuliaisuutta esivallalle, Nenonen kehottaa liikettä pohtimaan, mikä on liikkeen opetuksen suhde maalliseen tuomioistuimeen, kun kyseessä on niin kutsuttu ”armoalttari”, eli tilanne, jossa ihminen saa synninpäästön kertoessaan katuvansa rikosta ja pyytäessään sitä anteeksi. Maijankin asia piti sopia liikkeen saarnaajien edessä, ettei häneen vuosikausia kohdistunut seksuaalinen väkivalta vain joutuisi poliisin käsittelyyn.

Nenonen kirjoittaa:

Tapahtuneen rikoksen selvittäminen rauhanyhdistyksellä ja sen käsittäminen anteeksiannettavaksi synniksi voidaan nähdä siis vaihtoehtoisena ja jopa parempana toimintatapana kuin asian käsitteleminen maallisessa tuomioistuimessa. Tapahtumien selvittelyhetkellä asia tosin oli jo rikosoikeudellisesti vanhentunut, mutta muualla tekstissä tulee vahvasti esille toive, että asia voidaan hoitaa ilman poliisia: ”Siellä puheenjohtaja oli tullut pyytämään hänet [Maijan miehen] sivuun ja sanonut, että nyt on asiat sovittava pian, muuten asiat menevät poliisille.” Johtopäätös on jälleen samantyyppinen: koska kaikki moraaliset vääryydet ovat ensisijaisesti uskonelämän virheitä, niiden hoitaminen uskonnollisella synninpäästöllä on paras mahdollinen tapa, ja kun näin on toimittu, eivät muut, toissijaiset selvittelyt ole enää välttämättömiä.

Maijan tarina osoittaa mielenkiintoisen ristiriidan. Toisaalta vanhoillislestadiolaisuus on profiloitunut hyvin esivaltauskollisena liikkeenä, jossa ihanteita ovat lakien noudattaminen, kansalaisvelvollisuuksien täyttäminen, aktiivinen yhteiskunnallinen osallistuminen ja nuhteeton elämä. Toisaalta kuitenkin oikeuslaitoksen legitimiteetti voidaan kyseenalaistaa tilanteessa, jossa sen toiminta on ristiriidassa vanhoillislestadiolaisuuden ”sisäisen oikeuslaitoksen” eli asioiden uskonnollisen selvittelyn kanssa.”

Heikki Nenonen osoittaa analyysissaan, että ydinongelma vanhoillislestadioalisuuden suhtautumisessa lasten hyväksikäyttöön on yksilöllisen uskon ja etiikan sekoittaminen yhteen ja vieläpä niin, että yksilön menettelyjä säätelee ensi sijassa yhteisön kollektiivinen valta, liikkeen erittäin vahva puhujainstituutio.

Aikuiset ihmiset, suuren perheen vanhemmat, jotka ovat vastuussa lapsistaan, saattavat todellakin ulkoistaa oman vastuunsa ja siirtää sen puhujille! Nämä taas eivät ole omalta kohdaltaan tästä eettisestä ja moraalisesta vastuusta piitanneet. Silloin kaikkein heikoimmalle, eli lapselle, on käynyt erittäin huonosti.

Näin Nenonen:

Maijan tarinassa tulee muutenkin esille liikkeen vahva, voimakkaan institutionaalisia piirteitä saanut puhujan tehtävä: läpi koko kolmannen ja neljännen luvun viittaillaan puhujien mukanaoloon asian selvittelyssä. Maija itsekin toimii saamansa mallin mukaisesti ja hakee asioihinsa ratkaisuja puhujilta. Jos joku puhuja olisi hyväksynnällään siunannut rikosilmoituksen tekemisen tai suorastaan kehottanut siihen, Maijan vanhemmat olisivat saaneet päätökselle todellisen moraalisen subjektin, ra