Välillä tuntuu etten jaksa. Olen ollut mielisairaalassa nyt jo 9 vuotta, aina 16-vuotiaasta asti Pitkäniemen sairaalan EVA-yksiköstä alkaen vuonna 2010. Olen nyt 25-vuotias.
Minulla on viisi eri diagnoosia, joista kaksi ovat hyvin harvinaisia; hypofosfatemia (XLH), arnold chiari malformaatio 1 (CM1), epilepsia, skitsofrenia ja Aspergerin syndrooma. Itsemurhaa olen yirtellyt silloin tällöin hyppien alas porraskuiluja (ei mitään seurauksia, ei eded luunmurtumia etc.), meinasin romahtaa täysin äitini kuoltua äkilliseen sairauteen jokunen vuosi sitten... Mietin vaan, mitä minusta oikein tulee muuta kuin työkyvyttmyyseläkeläinen?
Onhan mulla ollut unelma-ammatteja, muunmuassa röntgethoitaja tai eläintenhoitaja, mutta en usko että minusta on mihinkään. Työkykyni saattaa romahtaa sekunnissa ihan kesken kaiken työterapiassa. Kuulen ääniä (uhkaavia ja haukkuvia, lähinnä englanninkielisiä). Minulla on myös eräs ystävä, jonka vain minä aistin.
Mielenterveyteni romahti 2008 ollessani 14-v. Jouduin lastenkirurgian osastolle TAYSiin kuukaudeksi kipupumppuun CRPS-nimisen hermokipuoireyhtymän takia... Kun sitten pääsin sairaalasta ja omille jaloilleni pyörätuolista, aloin liikkua. Liikaa. Ja siitä sitten seurasi anoreksia. Laihduin 70 kilosta huhtikuusta 2008 saman vuoden joulukuuhun 39 kiloon. Mutta sekä anoreksiasta että CRPSstä olen molemmista toipunut. Hieman vielä ahdistaa ja päässä pyörii kalorit päivittäin, mutta syön kuitenkin normaalisti ja liikun terveellisesti, ehkäpä hieman vähemmänkin kuin suositellaan.
Varsinainen psykoottisuus alkoi minulla jonossa EVA-yksikköön (Erityisen Vaikeahoitoiset Alaikäiset -yksikkö), ja siellä se riistäytyi käsistä sen kahden vuoden aikana, jonka siellä vietin. Siellä minulla todettiin vaikea-asteinen skitsofrenia. Olin usein joko huone-eristyksissä tai lepositeissä... Minulla aloitettiin Leponex-lääkitys.
Minut siirrettiin Helmiuussa 2012 valtion sairaalaan, ja täällähän minä yhä majailen. Vointini on toki kohentunut, ja olen saanut ystäviä sekä potilaista että hoitajista... Eniten minua vain huolestuttaa, että se jokin kaunis päivä, kun minut pistetään omilleni... mitä tapahtuu? Leikkaanko kurkkuni auki keittiöveitsellä? Vedänkö viisi pulloa lääkkeitä? Entä kuin isäni ja mummuni kuolevat? Jään aivan yksin.
Kannattaako tätä paskaa pitkittää? Ihan tosi. Elämäni on ollut täynnä XLHn aiheuttamia fyysisiä kipuja, leikkauksia, pyörätuoleja... Koulukiusaamista... mielisairaalaa ja omaisten kuolemia... Mitä helvettiä. Helppoahan mun olisi päättää päiväni vaikka en täällä sairaalassa pääse missään nimessä käsiksi lääkepurkkeihin saati keittiöveitsiin. Kävelisin vain sairaalan ulkopuolelle ja hyppäisin auton alle. Nii. Siinä vaan on se uhka, etten kuolisikaan, vaan vammautuisin loppuiäksi, mitä kaikista vähiten haluan...
Olen ansassa. Mitä teen?
Minulla on viisi eri diagnoosia, joista kaksi ovat hyvin harvinaisia; hypofosfatemia (XLH), arnold chiari malformaatio 1 (CM1), epilepsia, skitsofrenia ja Aspergerin syndrooma. Itsemurhaa olen yirtellyt silloin tällöin hyppien alas porraskuiluja (ei mitään seurauksia, ei eded luunmurtumia etc.), meinasin romahtaa täysin äitini kuoltua äkilliseen sairauteen jokunen vuosi sitten... Mietin vaan, mitä minusta oikein tulee muuta kuin työkyvyttmyyseläkeläinen?
Onhan mulla ollut unelma-ammatteja, muunmuassa röntgethoitaja tai eläintenhoitaja, mutta en usko että minusta on mihinkään. Työkykyni saattaa romahtaa sekunnissa ihan kesken kaiken työterapiassa. Kuulen ääniä (uhkaavia ja haukkuvia, lähinnä englanninkielisiä). Minulla on myös eräs ystävä, jonka vain minä aistin.
Mielenterveyteni romahti 2008 ollessani 14-v. Jouduin lastenkirurgian osastolle TAYSiin kuukaudeksi kipupumppuun CRPS-nimisen hermokipuoireyhtymän takia... Kun sitten pääsin sairaalasta ja omille jaloilleni pyörätuolista, aloin liikkua. Liikaa. Ja siitä sitten seurasi anoreksia. Laihduin 70 kilosta huhtikuusta 2008 saman vuoden joulukuuhun 39 kiloon. Mutta sekä anoreksiasta että CRPSstä olen molemmista toipunut. Hieman vielä ahdistaa ja päässä pyörii kalorit päivittäin, mutta syön kuitenkin normaalisti ja liikun terveellisesti, ehkäpä hieman vähemmänkin kuin suositellaan.
Varsinainen psykoottisuus alkoi minulla jonossa EVA-yksikköön (Erityisen Vaikeahoitoiset Alaikäiset -yksikkö), ja siellä se riistäytyi käsistä sen kahden vuoden aikana, jonka siellä vietin. Siellä minulla todettiin vaikea-asteinen skitsofrenia. Olin usein joko huone-eristyksissä tai lepositeissä... Minulla aloitettiin Leponex-lääkitys.
Minut siirrettiin Helmiuussa 2012 valtion sairaalaan, ja täällähän minä yhä majailen. Vointini on toki kohentunut, ja olen saanut ystäviä sekä potilaista että hoitajista... Eniten minua vain huolestuttaa, että se jokin kaunis päivä, kun minut pistetään omilleni... mitä tapahtuu? Leikkaanko kurkkuni auki keittiöveitsellä? Vedänkö viisi pulloa lääkkeitä? Entä kuin isäni ja mummuni kuolevat? Jään aivan yksin.
Kannattaako tätä paskaa pitkittää? Ihan tosi. Elämäni on ollut täynnä XLHn aiheuttamia fyysisiä kipuja, leikkauksia, pyörätuoleja... Koulukiusaamista... mielisairaalaa ja omaisten kuolemia... Mitä helvettiä. Helppoahan mun olisi päättää päiväni vaikka en täällä sairaalassa pääse missään nimessä käsiksi lääkepurkkeihin saati keittiöveitsiin. Kävelisin vain sairaalan ulkopuolelle ja hyppäisin auton alle. Nii. Siinä vaan on se uhka, etten kuolisikaan, vaan vammautuisin loppuiäksi, mitä kaikista vähiten haluan...
Olen ansassa. Mitä teen?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kirjoituksestasi päätellen osaat aivan loogisesti kertoa tilanteestasi ja olet selvillä mikä sinua vaivaa tai on vaivannut. Oletkohan itse vain päättänyt mielessäsi ettei sinusta muka ole mihinkään tai et jostain syystä tykkää itsestäsi. Sinulla on ollut toiveammattejakin, mikä estää yrittämästä toteuttaa toiveita. Olet nuoreen ikään nähden kokenut paljon ikäviä asioita, mikä ei varmasti tee mistään helppoa. Voisit yrittää käyttää nuoruuttasi positiivisena voimavarana. Yritä ajatella että : olen niin paljosta selvinnyt, niin mikään ei voi estää pärjäämästä tulevaisuudesta. Vaatii sisua mutta suurin osa kaikista asioista riippuu suurimmaksi osaksi omasta itsestä ja jos oikeasti päättää ja haluaa pärjätä edes jotenkuten se on täysin mahdollista. Menneet ovat kuitenkin menneitä, eikä niitä ole pakko unohtaa. Niiden kanssa on vain opeteltava elämään. Itse pyörin nuoren aikuisuuteni mielisairaaloissa ja psykiatrisilla osastoilla. Tosin silloin vielä minulla ei ollut fyysisiä ongelmia. Fysiikka meni huonoksi vasta kun olin jo pääni saanut parempaan kuntoon, ja onneksi niin koska olisi ollut henkisesti paljon vaikeampaa pärjätä liikuntarajoitteisena. Ei tämä elämä ole mitään helppoa ja mielialat vaihtelevat edestakaisin, sekin on aika normaalia niin kauan kun ei mene liiallisuuksiin. Sen voin sanoa että mistään asiasta ei pääse yli jos sen eteen ei työskentele, enkä nyt tarkoita fyysistä työtä. Vaikutat sen verran fiksulta minun mielestäni että sinulla on vielä tulevaisuus edessäsi ja siitä tulevaisuudesta tulee sellainen minkälaiseksi itse sen haluat tehdä. En tiedä oliko kirjoitelmastani mitään apua tai hyötyä mutta ehkä tää jotain ajatuksia saattaa kuitenkin herättää. Itse asiassa ihminen tulee vahvemmaksi heikkouksien kautta. Eli silloin kun paljon sattuu ja tapahtuu niin koko ajan oppii jotain jos haluaa oppia. Toivon sinulle kaikkea hyvää. Moni asia voi kääntyä parempaan suuntaan, siihen täytyy vain uskoa. Monien vaikeuksien jälkeen olen itsekin suhtkoht tyytyväinen nykyiseen pärjäämiseen, ainakin menee paremmin kuin ennen.
Ei oo elämä sulle helppoja kortteja laittanut, ja olen pahoillani mitä kaikkea olet joutunut kestämään! vaikutat kirjoituksesi perusteella sitkeältä selviytyjäluonteelta, joka on taistellut paljon ongelmien kanssa. Älä luovuta, yritä uskoa että asiat menee parempaan suuntaan. Helpommin sanottu kuin tehty, mut kannattaa keskittyä niihin positiivisiin asioihin mitä pieniäkin juttuja sulla on elämäsä, pieniin asioihin jotka antaa voimaa, iloa ja auttaa jaksaan, ihan arjen pieniin asioihin. Ei miettiä miten asioiden tulisi olla ollaksesi onnellinen vaan keskittyä nykyhetkeen. Olet hyvä ja arvokas sellaisena kuin olet, vaikka olisitkin työkyvytön. Jos joskus löydät jonkun jutun mistä pidät ja mitä teet vaikka työksesi, niin hienoa, mut ei kannata tehdä siitä itseisarvoisen tärkeää. Joskus on ok vaan keskittyä siihen että elää päivän kerrallaan.
Tuntuu välillä että elämä kohtelee epäoikeudenmukaisesti ja liian rankasti joitakin :( Toisaalta elämä harvoin on kuin ruusulla tanssimista, joillekin vähän helpompaa kuin toisille.
Toivon sinulle kaikkea hyvää.
Hyvät vastaukset sait jo kahdelta, joten mulla on vain lisäys. Nuo lääkkeet, esim. Leponex ei ehkä ole hyväksi ainakaan pitemmän päälle. Sellainen diagnoosi kuin skitsofrenia ei ole mitään oikeaa tiedettäkään. Ehkä sulle olisi näistä sivuista hyötyä:
https://madinfinland.org/3828-2/
Ja voimia!:)
Hyvät vastaukset sait jo kahdelta, joten mulla on vain lisäys. Nuo lääkkeet, esim. Leponex ei ehkä ole hyväksi ainakaan pitemmän päälle. Sellainen diagnoosi kuin skitsofrenia ei ole mitään oikeaa tiedettäkään. Ehkä sulle olisi näistä sivuista hyötyä:
https://madinfinland.org/3828-2/
Ja voimia!:)