Siitä on jo aivan liian

Aika kerää pölyn muiston päälle.

Kyllä mäkin mietin monesti mikä järkytys mulle oli kun vuonna 2014 läheinen miespuolinen ystäväni teki itsemurhan. En ensimmäiseen vuoteen varmaan meinannu tunnetasolla uskoa että se tosiaan teki sen. Olin varma että se laittaa kohta viestiä ja mulle selviää että koko juttu oli joku erehdys.

Tärisin kuukausia paniikkikohtaukisssa ja sain hallitsemattomia itkukohtauksia aivan missä sattuu. Alkoholin käyttöä vähensin silloin rajusti, kun laskuhumalassa aloin saamaan niin järkyttäviä ahdistuneisuuskohtauksia ja itkua en saanut hillittyä. Kaikki sisälleni padottu suru vaan vyöry laskuhumalassa niin järjettömällä paineella ulos etten kyennyt hallitsemaan sitä. Selvänä pystyn sääteleen tunnepurkauksiani vaikka olisin kuinka järkyttynyt, mutta humalassa en silloin pystynyt.


Näin kuukausien ajan tolkuttomia painajaisia ruumiista, Mulla oli aivan hirveitä syyllisyyden tunteita, syytin itseäni, syytin muita, jossittelin ja mietin olisinko voinut estää sen ja miksi en tajunnut vaikka olin niin läheinen sen kanssa, että olisi pitänyt nähdä ja tunnistaa mitä se aikoo.


elin 2015-2016 vuodet mustan verhon takaa elämääni katsellen. Oloni oli synkkä. Itku tuli yhtäkkiä aina jostain... Luulin etten pysty jatkamaan itse enää elämääni eteenpäin... pelkäsin lisä kuolemia ja sitten kun äitini kuoli 2017 olin kauhuissani että se sama painajainen edessä jälleen.


Mutta niin se vaan menee että suuriakin tunteita nostattaneet asiat painuu ajan kuluessa unohduksiin ja ne muuttuu enää haaleiksi muistoiksi. Muistelen edelleen näitä vainajia toisinaan, mutta itku on loppunut. Kuolemien käsittely on tehty. Se ei enää tunnu. En enää tunne.