Olen huomioinut että epämääräinen ahdistus nostaa päätään mitä vanhemmaksi tulen.
Olen aina ollut kiltti ja tunnollinen. Lapsuudesta muistan sen että usein annoin omastani toisille. Nuoruudessa olin ajoittain aika pahasti allapäin ja se näkyi uppoutumisena kirjoihin ja omaan huoneeseen. Vanhemmillani oli aika rankkaa ja tunteista harvoin puhuttiin.
Kasvoin aikuiseksi ja sain oman perheen. Olen aina ollut työelämässä ja onnellinen perheeni kanssa. Ajoittain kuitenkin ahdistus nostaa päätään ja tuntuu siltä että on huono olla itsensä kanssa. En oikein tiedä mistä tämä johtuu kun kaikki ulkoiset asiat ovat hyvin.
Puolisoni mielestä olen liian vaatimaton ja itsetuntoani pitäisi saada nostettua. Tunnen suurta ahdistusta jos joudun "olla esillä". Puolisoni on sosiaalinen ja menevä. Joskus hän saa huomiota naisilta ja tunnen surua ja ahdistusta tästä, sillä pelkään menettäväni hänet, vaikka tiedän järjellä ettei pelkoni ole oikea. Olemme puhuneet tästä.
Olen kokenut lapsuudessani monia itselle traumaattisia asioita. Mietin niitä edelleen ajoittain vaikka asiat olisi pitänyt jo pystyä unohtamaan. Olen huomannut että suoritan paljon asioita ja tunnen ajoittain yksinäisyyttä ja surua, yhteydettömyyttä esim. työkavereihin. Olen myös huomannut että ihmiset harvoin kyselevät kuulumisiani ja tämä tekee oloni entistä surullisemmaksi. Järjellä asiaa ajatellessani ymmärrän että pärjäävä olemukseni varmasti jollain tasolla vähentää kyselyjä.
Ahdistus on ajoittain olematonta ja ajoittain/yllättäen suurta. En osaa analysoida itseäni ja löytää syytä olooni ja se ahdistaa lisää. Olisiko kenelläkään antaa vinkkiä tai kertoa omasta kokemuksestaan? Olisin kiitollinen kaikesta keskustelu avusta.
Olen aina ollut kiltti ja tunnollinen. Lapsuudesta muistan sen että usein annoin omastani toisille. Nuoruudessa olin ajoittain aika pahasti allapäin ja se näkyi uppoutumisena kirjoihin ja omaan huoneeseen. Vanhemmillani oli aika rankkaa ja tunteista harvoin puhuttiin.
Kasvoin aikuiseksi ja sain oman perheen. Olen aina ollut työelämässä ja onnellinen perheeni kanssa. Ajoittain kuitenkin ahdistus nostaa päätään ja tuntuu siltä että on huono olla itsensä kanssa. En oikein tiedä mistä tämä johtuu kun kaikki ulkoiset asiat ovat hyvin.
Puolisoni mielestä olen liian vaatimaton ja itsetuntoani pitäisi saada nostettua. Tunnen suurta ahdistusta jos joudun "olla esillä". Puolisoni on sosiaalinen ja menevä. Joskus hän saa huomiota naisilta ja tunnen surua ja ahdistusta tästä, sillä pelkään menettäväni hänet, vaikka tiedän järjellä ettei pelkoni ole oikea. Olemme puhuneet tästä.
Olen kokenut lapsuudessani monia itselle traumaattisia asioita. Mietin niitä edelleen ajoittain vaikka asiat olisi pitänyt jo pystyä unohtamaan. Olen huomannut että suoritan paljon asioita ja tunnen ajoittain yksinäisyyttä ja surua, yhteydettömyyttä esim. työkavereihin. Olen myös huomannut että ihmiset harvoin kyselevät kuulumisiani ja tämä tekee oloni entistä surullisemmaksi. Järjellä asiaa ajatellessani ymmärrän että pärjäävä olemukseni varmasti jollain tasolla vähentää kyselyjä.
Ahdistus on ajoittain olematonta ja ajoittain/yllättäen suurta. En osaa analysoida itseäni ja löytää syytä olooni ja se ahdistaa lisää. Olisiko kenelläkään antaa vinkkiä tai kertoa omasta kokemuksestaan? Olisin kiitollinen kaikesta keskustelu avusta.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Koeta hakeutua kuntoutuspsykoterapiaan. Siitä olisi varmasti sulle hyötyä. Itselleni oli.
https://www.kela.fi/kuntoutuspsykoterapia