Huomasin tämän tossa about vuosi sitten kun alkoi päänsisäinen hurrikaani helpottaa ekaa kertaa kunnolla . Aiemmin koko elämä ollut vaan kaaosta, kaikki pläänit menneet päin helvettiä syystä tai toisesta, olen valinnut lähipiirin huonosti ja olen itse ollut kävelevä vihanhallintaongelma.
Nyt kun on rauhottunut, on opiskelut, oon tehny henkilökohtaset rajat ja on selkeä arki, lähimmäiset,ym. Kaiken pitäisi olla hyvin ja tiedän itekkin että nyt olisi aihetta oikeasti nauttia elämästä ja tehdä asioita, osallistua. Tuntuu melkein konkreettisesti että mulla on vuoron perään, päässä ja jossain sisällä joku tyhjä tila tai toinen persoona joka vetää vessasta alas kaikki hyvät fiilikset ja lapioi pään täyteen paskaa. Vaikka ois ollut miten hyvä päivä niin saattaa tulla ihan yhtäkkiä niin paha olo että tekisi mieli potkia seinät alas ja huutaa.
Tuntuu jotenkin että oon oppinut ammentamaan raivosta, pelontunteesta ja kiukusta niin pitkään energiaa että positiiviset kokemukset tuntuu jotenkin alienilta, en osaa suhtautua tai tulee jotenkin kulman takaa. Viha ja katkeruus tuntuu tutulta ja turvalliselta. Niiden kanssa oon tullut tutuksi ja osasin tosi tehokkaasti tehdä myös muiden elämästä helvettiä. Sillä sai myös jotain huomiota. Se oli tosi pitkään iso osa omaa persoonaa.
Nyt mulla on paljon läheisemmät välit ihmisiin ympärillä, avoimesti puhuminen, vastavuoroinen psyykkaaminen, ihan perus juubailu,ym. on tullut tärkeimmäksi asiaksi arkea tällä hetkellä. Tota varjostaa se jossain takaraivossa asuva kusipää joka huutaa kokoajan muiden päälle. Välillä tuntuu kirjaimellisesti, vaikka yritän ja haluan kuunnella mitä toinen kertoo ja haluaa jakaa mun kanssa, että joku runttaisi sumutorvea korvan juuressa samaan aikaan. Kaikki ympäröivä puhe hukkuu sinne. Jos joku kertoo mulle että päivä on mennyt päin persettä ja heräisi omat myötäfiilikset, kuiskaa se psyko mun pään sisällä että ei tosta tyypistä ole mihinkään ja voisi hypätä.....
Noi ajatukset ahdistaa ihan hemmetisti kun niitä tulee ihmisistä joista oikeasti välitän tosi paljon ja tiedän etten todellakaan tunne niin kun päässä huutaa ja etten ikinä voisi ainakaan ääneen sanoa mitään niistä. Vähän kun kuulisi jonkun toisen tyypin ajatuksia ja raivon sekaista sekamelskaa. Eka ajattelen että kyllä se siitä, kuunnellaan kun kaverilla on oikeasti vaikeaa sitten tulee entä jos ja sitten lähtee ajatus pyörimään. Joku kaverin kertoma, ihan mikä vaan asia saattaa varsinkin himassa itekseni pohtiessa vääntyä maailmaa mullistavaksi asiaksi kun sekotan siihen epäilyn ihmiskunnan motiiveista, kaksinaismoralismista, ym. huonoista kokemuksista.
Ja kun nyt pitäisi mennä hyvin. Olen periaateessa löytäny sen oikean reitin, käyn juttelemassa noista, saan jeesiä, Itelläkin pääosin olo että eteenpäin menevä reitti olisi nyt varsin hyvän näkönen, ei pitäisi olla pahemmin muuta negatiivista jarrua, päin vastoin ihmisiä jotka oikeasti haluu kannustaa ja jeesata mua eteenpäin. Ja mullakin olo pitkästä aikaa että ois halua toimia vastavuorosesti heitä kohtaan. Sitten puskee päälle noi psyko-olot.
Jos jollakin on kokemuksia niin voisiko saada jeesiä. millä ton pyörityksen saa loppumaan?
Nyt kun on rauhottunut, on opiskelut, oon tehny henkilökohtaset rajat ja on selkeä arki, lähimmäiset,ym. Kaiken pitäisi olla hyvin ja tiedän itekkin että nyt olisi aihetta oikeasti nauttia elämästä ja tehdä asioita, osallistua. Tuntuu melkein konkreettisesti että mulla on vuoron perään, päässä ja jossain sisällä joku tyhjä tila tai toinen persoona joka vetää vessasta alas kaikki hyvät fiilikset ja lapioi pään täyteen paskaa. Vaikka ois ollut miten hyvä päivä niin saattaa tulla ihan yhtäkkiä niin paha olo että tekisi mieli potkia seinät alas ja huutaa.
Tuntuu jotenkin että oon oppinut ammentamaan raivosta, pelontunteesta ja kiukusta niin pitkään energiaa että positiiviset kokemukset tuntuu jotenkin alienilta, en osaa suhtautua tai tulee jotenkin kulman takaa. Viha ja katkeruus tuntuu tutulta ja turvalliselta. Niiden kanssa oon tullut tutuksi ja osasin tosi tehokkaasti tehdä myös muiden elämästä helvettiä. Sillä sai myös jotain huomiota. Se oli tosi pitkään iso osa omaa persoonaa.
Nyt mulla on paljon läheisemmät välit ihmisiin ympärillä, avoimesti puhuminen, vastavuoroinen psyykkaaminen, ihan perus juubailu,ym. on tullut tärkeimmäksi asiaksi arkea tällä hetkellä. Tota varjostaa se jossain takaraivossa asuva kusipää joka huutaa kokoajan muiden päälle. Välillä tuntuu kirjaimellisesti, vaikka yritän ja haluan kuunnella mitä toinen kertoo ja haluaa jakaa mun kanssa, että joku runttaisi sumutorvea korvan juuressa samaan aikaan. Kaikki ympäröivä puhe hukkuu sinne. Jos joku kertoo mulle että päivä on mennyt päin persettä ja heräisi omat myötäfiilikset, kuiskaa se psyko mun pään sisällä että ei tosta tyypistä ole mihinkään ja voisi hypätä.....
Noi ajatukset ahdistaa ihan hemmetisti kun niitä tulee ihmisistä joista oikeasti välitän tosi paljon ja tiedän etten todellakaan tunne niin kun päässä huutaa ja etten ikinä voisi ainakaan ääneen sanoa mitään niistä. Vähän kun kuulisi jonkun toisen tyypin ajatuksia ja raivon sekaista sekamelskaa. Eka ajattelen että kyllä se siitä, kuunnellaan kun kaverilla on oikeasti vaikeaa sitten tulee entä jos ja sitten lähtee ajatus pyörimään. Joku kaverin kertoma, ihan mikä vaan asia saattaa varsinkin himassa itekseni pohtiessa vääntyä maailmaa mullistavaksi asiaksi kun sekotan siihen epäilyn ihmiskunnan motiiveista, kaksinaismoralismista, ym. huonoista kokemuksista.
Ja kun nyt pitäisi mennä hyvin. Olen periaateessa löytäny sen oikean reitin, käyn juttelemassa noista, saan jeesiä, Itelläkin pääosin olo että eteenpäin menevä reitti olisi nyt varsin hyvän näkönen, ei pitäisi olla pahemmin muuta negatiivista jarrua, päin vastoin ihmisiä jotka oikeasti haluu kannustaa ja jeesata mua eteenpäin. Ja mullakin olo pitkästä aikaa että ois halua toimia vastavuorosesti heitä kohtaan. Sitten puskee päälle noi psyko-olot.
Jos jollakin on kokemuksia niin voisiko saada jeesiä. millä ton pyörityksen saa loppumaan?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Älä välitä, määkin oon välillä kunkku tai kerjäläinen!
Se la vie!
Hallittu kaaos on todellista elämää!
Sånt är livet!
Elämme kaoottisessa maailmassa ja voimme siis olla kaoottisia!