mutta ne "tunteet" sotkivat kyllä koko elämän vuosiksi. Jotenkin luulin, että ne tunteet eivät koskaan katoa, mutta palettuani kunnolla loppuun elämässä, niin oikeastaan kiinnostus kaikkea kohtaan katosi.
Kai se "tunne" on vielä jossain syvässä sisimmässä nukkumassa, ja ehkä herää jos hänet vielä elämässä kohtaa.
Toisaalta ehkä on parempi sosiaalisesti vammaisena toivoa, että kohtaamista ei enää tapahdu. Koska sitä ei saa mitään aikaan, vaikka toivoisi suuresti saavansa. Lopputulos on paha mieli ja ikuisen jossittelijan osa.
Olen vain Onnellinen, jos hän on löytänyt aikoja sitten elämäänsä Onnen.
Kai se "tunne" on vielä jossain syvässä sisimmässä nukkumassa, ja ehkä herää jos hänet vielä elämässä kohtaa.
Toisaalta ehkä on parempi sosiaalisesti vammaisena toivoa, että kohtaamista ei enää tapahdu. Koska sitä ei saa mitään aikaan, vaikka toivoisi suuresti saavansa. Lopputulos on paha mieli ja ikuisen jossittelijan osa.
Olen vain Onnellinen, jos hän on löytänyt aikoja sitten elämäänsä Onnen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Olet nähnyt hänet.🥰
Komppaan tätä täysin.
Kun on kerran kohdattu jonkun erityisen, ei sitä täysin voi muihin ihastua. Hän on aina taustalla, mielessä päivittäin, vaikka ei olla vuosiin enää nähty.
Vetää surulliseksi välillä, ettei meistä tullut mitään. Oma vikahan se oli, en osannut suhtautua hänen lähestymiseen oikein. Huono elämäntilanne päällä, tunteiden kaaos sisällä ja pam, siinä hän oli.
Tilanne oli ohi ennen kun mitään tajusin.
Toivottavasti löysi onnen elämäänsä 🧡
Tässä on meille kaikille mietittävää! Kun huomaa tuntevansa,ja toinen tekee aloitteen, ja kun tietää haluavansa on helppo sanoa kyllä ja kun ei halua pitää sanoa ei. Jos on hämmentynyt eikä tiedä mitä sanoa, niin eikö senkin voi sanoa? Esim. annatko vähän aikaa (kohtuullisesti), olen nyt niin hämmentynyt, että minun on kelattava tämä asia rauhassa.
Joskus voi olla hyvä hetki ajatella. Itse jouduin pohtimaan paljon omaa moraalia ja mitä haluan elämältä kun kohtasin hänet, ja rakastuin syvästi, Mietinnän jälkeen tajusin, että yli 10v ikäero, työkaveruus, riski nolata itsensä aloitteella tai erilaiset elämäntilanteet eivät ole mitenkään merkitystä sen rinnalla, että on se oikea ihminen on osunut kohdalle. Tähän tarvittiin yli 40v. 😂♥️
Myös moraalinen keskustelu itseni kanssa heitti volttia. Olen aina ollut uskollinen, enkä hyväksy pettämistä. Olen jo omat velvoitteeni purkanut, enkä pettänyt tälläkään kertaa, mutta tiedän tilanteen sattuessa kohdalle hänen kanssa olisin sen varmaan tehnyt. Oma liittoni oli rakkaudeton, selibaattia ja ilman kosketusta (lähtöisin miehestä), ymmärrän kyllä miksi olin altis rakastumaan. Myös hän on (oli?) varattu on-off suhteessa (vaikken sitä tiennytkään).
Mietin itse, että jos oikean ihmisen kohtaaminen kestää reilu 40v, niin edes periaatteidensa rikkominen ei voi olla esteenä. Jos tilanteen antaa mennä ohi edes yrittämättä, luultavasti seuraavaa 10v menee surkutellessa elämätöntä elämää.
Kun kohtaa syvän suuren rakkauden joutuu miettimään elämänsä uusiksi. Silloin rakkaus syntyy jo ennen suhdetta tai kosketusta. Toisen kanssa olo on superhyvä ja rauhoittava. Toinen tuntuu tutulta ja ollaan samalla aaltopituudella. Uskaltaisin sanoa, että tämä on aika lähelle ’kerran elämässä’-mahdollisuuksia. Mikä olisi riittävä syy antaa suuren rakkauden mennä ohitse yrittämättä tavoitella sitä?
Mikä pakko se on ajatella hänen kanssaan seksiä?
Ajatelkaa olevansa ystävä hänen kanssaan.
Sit ei pelota.
Ystävyys voi olla pelottavampaa kuin rakkaus, jos ei tunnista tunteitaan ja keikkuu siinä rajalla <3