Mitä minä tein väärin? Olinko liian ankara vai liian salliva? Oliko kotimme henki oikea? Osasinko antaa hyvän esimerkin uskovaisen elämästä? Näin miettivät äiti ja isä, kun lapsi on ilmoittanut, ettei jaksa enää uskoa ja elää Jumalan valtakunnan matkasaatossa.
Muistan työvuosiltani nuoren, joka jäi kiinni rahan varastamisesta. Pitkien keskustelujen jälkeen hän myönsi teon. Hänestä näkyi katumus. Itkien hän kysyi, mitä hänen pitää nyt tehdä. Kun kysyttiin, mitä kotona on opetettu tekemään samassa tilanteessa, hän ei tiennyt.
Kasvatusvastuu on kodilla. Kun Jumala lahjoittaa perheeseen lapsen, hän antaa myös tehtävän. Tähän tehtävään vanhemmat pyytävät avukseen kummeja. Uskovaiset vanhemmat, isovanhemmat ja kummit pyytävät Jumalalta taitoa, ymmärrystä ja voimaa ohjata lapsia elämään Jumalan sanan neuvojen mukaan.
Kasvattajat haluavat viedä lapsia pyhäkouluun, päiväkerhoon, raamattuluokkaan ja seuroihin, koska niissä puhutaan Jumalan sanaa ja opetetaan elämään sen mukaan. Siltikin lopullinen vastuu jää kodille ja vanhemmille.
Psalmissa 78 opetetaan, että tuleville sukupolville tulee kertoa ”Herran voimasta, Herran teoista, ihmeistä, joita hän on tehnyt”. Näin tulee tehdä, että tuleva polvi oppisi tuntemaan ne ja kertoisi ne taas omille lapsilleen, jotta kaikki osaisivat turvautua Jumalaan.
Muistan vanhan puhujan, jolla oli tapana mainita ”uskonelämän aakkosista”. Hän kuvasi uskovaisen elämää, että ”olemme aina ensimmäisellä osastolla” eli ”ekaluokalla”. Sitä kuvastaa myös uskovaisesta Raamatussa käytetty nimitys ”Jumalan lapsi”. Apostoli Johannes kirjoitti: ”Katsokaa, kuinka suurta rakkautta Isä on meille osoittanut: me olemme saaneet Jumalan lapsen nimen, ja hänen lapsiaan me myös olemme” (1. Joh. 3:1).
Jos uskovaisella saa säilyä lapsen mieli, hän on valmis ottamaan vastaan Jumalan sanan neuvoja, antoivatpa niitä vanhemmat, isovanhemmat, kummit tai samassa matkasaatossa kilvoittelevat toiset uskovaiset eli Jumalan seurakunta. Jumala itse puhuu seurakunnassaan. Jumala on antanut jokaiselle lapselleen myös Pyhän Hengen, jota on kutsuttu usein kotiopettajaksi. Jeesus lupasi sen opetuslapsilleen lähtönsä edellä. (Joh. 14:16.)
Otsikon tekstissä mainittu kasvattajan tehtävä on vaativa. Jumalan sanan neuvoja on teroitettava ”alinomaa”, ja niistä tulee puhua, oltiinpa kotona tai matkalla, makuulla tai jalkeilla. Ja vielä: ”Sido ne merkiksi käteesi ja pidä niitä tunnuksena otsallasi. Kirjoita ne kotisi ovenpieliin ja kaupunkisi portteihin.” (5. Moos. 6:8–9.)
Tuo vaativan tuntuinen toimintaohje tarkoittaa, että Jumalan lapsi kilvoittelee uskovaisena kodissa ja muualla ja elää Jumalan valtakunnan evankeliumista eikä ota lomaa tai vapaapäiviä vaelluksesta. Silloin säilyy myös uskomisen ilo.
Juhani Alaranta
Muistan työvuosiltani nuoren, joka jäi kiinni rahan varastamisesta. Pitkien keskustelujen jälkeen hän myönsi teon. Hänestä näkyi katumus. Itkien hän kysyi, mitä hänen pitää nyt tehdä. Kun kysyttiin, mitä kotona on opetettu tekemään samassa tilanteessa, hän ei tiennyt.
Kasvatusvastuu on kodilla. Kun Jumala lahjoittaa perheeseen lapsen, hän antaa myös tehtävän. Tähän tehtävään vanhemmat pyytävät avukseen kummeja. Uskovaiset vanhemmat, isovanhemmat ja kummit pyytävät Jumalalta taitoa, ymmärrystä ja voimaa ohjata lapsia elämään Jumalan sanan neuvojen mukaan.
Kasvattajat haluavat viedä lapsia pyhäkouluun, päiväkerhoon, raamattuluokkaan ja seuroihin, koska niissä puhutaan Jumalan sanaa ja opetetaan elämään sen mukaan. Siltikin lopullinen vastuu jää kodille ja vanhemmille.
Psalmissa 78 opetetaan, että tuleville sukupolville tulee kertoa ”Herran voimasta, Herran teoista, ihmeistä, joita hän on tehnyt”. Näin tulee tehdä, että tuleva polvi oppisi tuntemaan ne ja kertoisi ne taas omille lapsilleen, jotta kaikki osaisivat turvautua Jumalaan.
Muistan vanhan puhujan, jolla oli tapana mainita ”uskonelämän aakkosista”. Hän kuvasi uskovaisen elämää, että ”olemme aina ensimmäisellä osastolla” eli ”ekaluokalla”. Sitä kuvastaa myös uskovaisesta Raamatussa käytetty nimitys ”Jumalan lapsi”. Apostoli Johannes kirjoitti: ”Katsokaa, kuinka suurta rakkautta Isä on meille osoittanut: me olemme saaneet Jumalan lapsen nimen, ja hänen lapsiaan me myös olemme” (1. Joh. 3:1).
Jos uskovaisella saa säilyä lapsen mieli, hän on valmis ottamaan vastaan Jumalan sanan neuvoja, antoivatpa niitä vanhemmat, isovanhemmat, kummit tai samassa matkasaatossa kilvoittelevat toiset uskovaiset eli Jumalan seurakunta. Jumala itse puhuu seurakunnassaan. Jumala on antanut jokaiselle lapselleen myös Pyhän Hengen, jota on kutsuttu usein kotiopettajaksi. Jeesus lupasi sen opetuslapsilleen lähtönsä edellä. (Joh. 14:16.)
Otsikon tekstissä mainittu kasvattajan tehtävä on vaativa. Jumalan sanan neuvoja on teroitettava ”alinomaa”, ja niistä tulee puhua, oltiinpa kotona tai matkalla, makuulla tai jalkeilla. Ja vielä: ”Sido ne merkiksi käteesi ja pidä niitä tunnuksena otsallasi. Kirjoita ne kotisi ovenpieliin ja kaupunkisi portteihin.” (5. Moos. 6:8–9.)
Tuo vaativan tuntuinen toimintaohje tarkoittaa, että Jumalan lapsi kilvoittelee uskovaisena kodissa ja muualla ja elää Jumalan valtakunnan evankeliumista eikä ota lomaa tai vapaapäiviä vaelluksesta. Silloin säilyy myös uskomisen ilo.
Juhani Alaranta
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.