Lapsuus oli ankea, kun vanhemmilla oli alkoholismia ja mielenterveysongelmia. Perhe oli lähinnä pohjasakkaa ja päätin näyttää, opiskella ja edetä uralla.
Sain työpaikan toisensa jälkeen, perustin perheen ja etenin uralla. Kaiken aikaa aikuisiässäkin vanhempien ongelmat ovat tulleet mukana ja olen joutunut selvittelemään heidän psykooseja ja muita sekoilua.
Lopulta romahdin. En jaksanut enää kiipiä uralla ja olen nyt tilanteessa, että mikään ei tuota mielihyvää. Mielihyvän lähteenä toimi aiemmin uralla eteenpäin kiipiminen ja onnistumiset. Tuntuu, että elämä oli tässä, ei ole enää mitään annettavaa, ei odotuksia eikä toiveita.
Käyn terapiassa, mutta ajattelin, että lopetan sen tuloksettomana tämän tukijakson päättyessä. En muutu ja ehkä en edes oikeasti halua muuttua. No terapeutti oli saanut tästä myös kiinni ja totesi jälleen, että elämään pitäisi löytää uutta sisältöä. Mikään ei kiinnosta ja kaikki on väkisin vääntämistä lähinnä velvollisuuden tunteesta. Eli tässäkö se elämä oli ja meni, onko kellään samanlaisia ajatuksia?
Sain työpaikan toisensa jälkeen, perustin perheen ja etenin uralla. Kaiken aikaa aikuisiässäkin vanhempien ongelmat ovat tulleet mukana ja olen joutunut selvittelemään heidän psykooseja ja muita sekoilua.
Lopulta romahdin. En jaksanut enää kiipiä uralla ja olen nyt tilanteessa, että mikään ei tuota mielihyvää. Mielihyvän lähteenä toimi aiemmin uralla eteenpäin kiipiminen ja onnistumiset. Tuntuu, että elämä oli tässä, ei ole enää mitään annettavaa, ei odotuksia eikä toiveita.
Käyn terapiassa, mutta ajattelin, että lopetan sen tuloksettomana tämän tukijakson päättyessä. En muutu ja ehkä en edes oikeasti halua muuttua. No terapeutti oli saanut tästä myös kiinni ja totesi jälleen, että elämään pitäisi löytää uutta sisältöä. Mikään ei kiinnosta ja kaikki on väkisin vääntämistä lähinnä velvollisuuden tunteesta. Eli tässäkö se elämä oli ja meni, onko kellään samanlaisia ajatuksia?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.