Olen 46v. Nainen. Sinkku ollut jo muutaman vuoden. Olen aina ollut toiveikas. "Kyllä minäkin vielä rakkauden löydän!" Tuuri ei vain ole ollut puolellani. Jotenkin tuntuu, että olen kohdannut vain kumppaneita, jotka ovat joko tarvinneet vain apua. Tai heille on ollut yhdentekevää kuka vierellä on kunhan on nainen. Se ei ole oikein riittänyt itselleni.
Olen koko ajan odottanut kohtaavani jonkun jolle oikeasti ti olen tärkeä ja pitää minusta ihmisenä eikä vain hupinaan ja itsestään selvyytenä. Onko sellaista olemassakaan? Turhan paljon isompia ongelmia. Mielenterveys yms... Mitkä eivät näy päälle vaan tulevat esiin vasta, kun olet antanut itsesi ihastua. Olemmeko kaikki sitten niin itsekkäitä, että omakin tasavertaisuus/kunnioitusajattelu on liian itsekästä? Onko itsekästä kysyä toiselta työpäivästään ja salaa odottaa samaa kiinnostusta itsestään... Mutta saakin putkihuudon, ettei ala raportoimaan päiväänsä? Onko itsekästä muutaman viiko
tapailun jälkeen mainita, että pidän kukista.?Mainita tämä lahjaluettelon jälkeen, minkä mies on latonut eteeni. En saanut kukkia. En tatvitse piemempipalkkaisena mitään. Onko itsekästä toivoa hiljaa, ettei tämän kertainen pettäisi?
Jotenkin viimeisimmän episodin, missä ukkomies pyynnöistä huolimatta piiritti ja otti jatkuvasti yhteyttä saadakseen huomiota, sai tapettua aikas hyvin ja lopullisesti sen ajatuksen, että minullekkin olisi joku kiva.
Jotenkin olen juurtunut ajatukseen, ettei minusta haluta minua vaan jotain mikä pönkittää omaa egoa. On aika raskasta olla tällainen. Ihan oikeasti on.
Nyt vietän mieluummin ainaa yksin kotona. Jo puoli vuotta olen vältellyt muita ja varsinkin miehiä.
Se tunne, että jotain kivaa tunnesaralla tapahtuisi, on kuollut. Todella vierasta elää ilman innostusta ja toiveita.
Voikohan sitä fiilistä enää ikinä saada takaisin? Edes se fiilis. Pöljän usko.
Olen koko ajan odottanut kohtaavani jonkun jolle oikeasti ti olen tärkeä ja pitää minusta ihmisenä eikä vain hupinaan ja itsestään selvyytenä. Onko sellaista olemassakaan? Turhan paljon isompia ongelmia. Mielenterveys yms... Mitkä eivät näy päälle vaan tulevat esiin vasta, kun olet antanut itsesi ihastua. Olemmeko kaikki sitten niin itsekkäitä, että omakin tasavertaisuus/kunnioitusajattelu on liian itsekästä? Onko itsekästä kysyä toiselta työpäivästään ja salaa odottaa samaa kiinnostusta itsestään... Mutta saakin putkihuudon, ettei ala raportoimaan päiväänsä? Onko itsekästä muutaman viiko
tapailun jälkeen mainita, että pidän kukista.?Mainita tämä lahjaluettelon jälkeen, minkä mies on latonut eteeni. En saanut kukkia. En tatvitse piemempipalkkaisena mitään. Onko itsekästä toivoa hiljaa, ettei tämän kertainen pettäisi?
Jotenkin viimeisimmän episodin, missä ukkomies pyynnöistä huolimatta piiritti ja otti jatkuvasti yhteyttä saadakseen huomiota, sai tapettua aikas hyvin ja lopullisesti sen ajatuksen, että minullekkin olisi joku kiva.
Jotenkin olen juurtunut ajatukseen, ettei minusta haluta minua vaan jotain mikä pönkittää omaa egoa. On aika raskasta olla tällainen. Ihan oikeasti on.
Nyt vietän mieluummin ainaa yksin kotona. Jo puoli vuotta olen vältellyt muita ja varsinkin miehiä.
Se tunne, että jotain kivaa tunnesaralla tapahtuisi, on kuollut. Todella vierasta elää ilman innostusta ja toiveita.
Voikohan sitä fiilistä enää ikinä saada takaisin? Edes se fiilis. Pöljän usko.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ajattelin järjestää akvaarion ja ehkä parin nymfipapukaijoja. Iltakahvien kanssa palanen myöhäistä alepullaa ja nukkumaan. Haittaako se jotakuta?