Masennustukijan tukipalvelu.
Sua masentaa. Se on ihan fine. Tavallaan. Olet tunteiltasi turtunut ja koet saavasi paskaa niskaan. Ymmärrän kyllä. Mun kaikki ystävät eivät pidä sinusta, Olet mustasukkainen ja kateellinen mun mahdollisuuksista. Sulla on olo, että voit kohdella mua tämän johdosta jotenkin huonommin. Katkeroidut koska et ole saanut samoja asioita.
Mutta, onko se oikein, että kippaat mun niskaan nyt sun pahaa oloa? On mullakin ollut vaikeaa etkä edes usko sitä. Kerrot mulle valehdelleesi noin parin vuoden ajan. Ja sun olosi on nyt sen ansiosta hyvä, että sait sen kakistettua ulos. Samalla tulit rikkoneesi luottamuksen ja sata prosenttisen uskon tähän suhteeseen. Voiko tätä korjata? En osaa vastata siihen. Mun uskossa meihin on suuri särö. Se ei tunnu samalta kuin jäävuoreen lohjennut rako, jonka reunat pyöristyvät jään ympäriltä sulaessa, ajan kuluessa.
Se tuntuu kuin peruskallion halkeamasta olisi haljennut rotko. Sen reunat eivät juurikaan pyöristy ja sen saa katoamaan kippaamalla sinne täytemaata. Ei samaa mitä se on ollut vaan jotain millä yritetään estää sen onkaloon putoaminen. Pala meistä on sinun valintojesi ja tekojesi tähden kadonnut ikuisiksi ajoiksi. Toinen pala meistä on kadonnut minun tekojeni tähden, sinun valintojesi takia. Sen peruskallion mikä meidän suhde on ollut, sen paikkaaminen on haastavaa, enkä todellakaan tiedä pystymmekö me vain kahdestaan toteuttamaan näin valtavaa projektia. Olen epätoivoinen, minuakin masentaa ja yritän taistella loppuun palamista vastaan yrittäessäni ymmärtää sinua ja samalla pitämään hallintaa itsestäni, tulevaisuudestamme ja arkisista asioista. Tunnut etäiseltä, kosketusta tai hellyyttä ei ole. On kiukkua, ahdistusta, häpeää, liian vähän unta ja yleistä jaksamista. Meiltä puuttuu aikakone. Muuttaisiko se mitään, vaikka sellainen olisikin? En tiedä.
En kykene saamaan sinulta kaipaamaani tukea juuri nyt, katkeroitumisen merkit väreilevät jo ilmassa. Taas tämä on menossa tähän. Saan uuden asian jo liian pitkien pettymysten listaan: Et ollut läsnä, kun tarvitsin sinua silloin kun isoäitini kuoli ja halusin surra ja kaipasin lohtua. Et oikeastaan jättänyt silloin minulle aikaa surra, saatikka kyennyt oman henkisen huonon olosi takia huomioimaan tarpeitani.
Ymmärrän että oma olosi on kuormittava, mutten voi kannatella sinua yksin. Olen itsekin uupumaisillani tarpeideni kanssa ja tilanne kiertää kehää. Tarvitsen tukea, jos et halua, että pyydän sitä suhteen ulkopuolelta, niin laita itsekin panoksesi tähän sata prosenttisesti ja tule vastaan jopa masennuksesi sumusta. Ymmärrä ja anna minulle aikaa. Älä jauha kuormittavista asioista koska se ei nyt auta minua vaan pahentaa tilannetta. Ajat minut taas nurkkaan. Ja olen jo ilmaissut tyytymättömyyteni suhteen tämänhetkiseen tilaan. Tällä tavalla jatkuva käytös jättää minulle kaksi vaihtoehtoa.. Putoan siihen rotkoon, enkä tiedä kuka meitä sitten auttaa. Tai pelastan itseni ja lapsemme tämän rotkon reunalta uuden ehjän peruskallion päälle.
Tämä ei ole ero puhetta vaan pyyntö, jonka toivoisin, että käsität. Voin jos haluat, hypätä siihen rotkoon kanssasi. Mutta en tule pääsemään sieltä itse. Se rotko on minun masennukseni ja henkinen luovutus. Se on se sama rotko, johon olen jo kerran livennyt. Rotko ei vaan ollut silloin näin syvä.
Sua masentaa. Se on ihan fine. Tavallaan. Olet tunteiltasi turtunut ja koet saavasi paskaa niskaan. Ymmärrän kyllä. Mun kaikki ystävät eivät pidä sinusta, Olet mustasukkainen ja kateellinen mun mahdollisuuksista. Sulla on olo, että voit kohdella mua tämän johdosta jotenkin huonommin. Katkeroidut koska et ole saanut samoja asioita.
Mutta, onko se oikein, että kippaat mun niskaan nyt sun pahaa oloa? On mullakin ollut vaikeaa etkä edes usko sitä. Kerrot mulle valehdelleesi noin parin vuoden ajan. Ja sun olosi on nyt sen ansiosta hyvä, että sait sen kakistettua ulos. Samalla tulit rikkoneesi luottamuksen ja sata prosenttisen uskon tähän suhteeseen. Voiko tätä korjata? En osaa vastata siihen. Mun uskossa meihin on suuri särö. Se ei tunnu samalta kuin jäävuoreen lohjennut rako, jonka reunat pyöristyvät jään ympäriltä sulaessa, ajan kuluessa.
Se tuntuu kuin peruskallion halkeamasta olisi haljennut rotko. Sen reunat eivät juurikaan pyöristy ja sen saa katoamaan kippaamalla sinne täytemaata. Ei samaa mitä se on ollut vaan jotain millä yritetään estää sen onkaloon putoaminen. Pala meistä on sinun valintojesi ja tekojesi tähden kadonnut ikuisiksi ajoiksi. Toinen pala meistä on kadonnut minun tekojeni tähden, sinun valintojesi takia. Sen peruskallion mikä meidän suhde on ollut, sen paikkaaminen on haastavaa, enkä todellakaan tiedä pystymmekö me vain kahdestaan toteuttamaan näin valtavaa projektia. Olen epätoivoinen, minuakin masentaa ja yritän taistella loppuun palamista vastaan yrittäessäni ymmärtää sinua ja samalla pitämään hallintaa itsestäni, tulevaisuudestamme ja arkisista asioista. Tunnut etäiseltä, kosketusta tai hellyyttä ei ole. On kiukkua, ahdistusta, häpeää, liian vähän unta ja yleistä jaksamista. Meiltä puuttuu aikakone. Muuttaisiko se mitään, vaikka sellainen olisikin? En tiedä.
En kykene saamaan sinulta kaipaamaani tukea juuri nyt, katkeroitumisen merkit väreilevät jo ilmassa. Taas tämä on menossa tähän. Saan uuden asian jo liian pitkien pettymysten listaan: Et ollut läsnä, kun tarvitsin sinua silloin kun isoäitini kuoli ja halusin surra ja kaipasin lohtua. Et oikeastaan jättänyt silloin minulle aikaa surra, saatikka kyennyt oman henkisen huonon olosi takia huomioimaan tarpeitani.
Ymmärrän että oma olosi on kuormittava, mutten voi kannatella sinua yksin. Olen itsekin uupumaisillani tarpeideni kanssa ja tilanne kiertää kehää. Tarvitsen tukea, jos et halua, että pyydän sitä suhteen ulkopuolelta, niin laita itsekin panoksesi tähän sata prosenttisesti ja tule vastaan jopa masennuksesi sumusta. Ymmärrä ja anna minulle aikaa. Älä jauha kuormittavista asioista koska se ei nyt auta minua vaan pahentaa tilannetta. Ajat minut taas nurkkaan. Ja olen jo ilmaissut tyytymättömyyteni suhteen tämänhetkiseen tilaan. Tällä tavalla jatkuva käytös jättää minulle kaksi vaihtoehtoa.. Putoan siihen rotkoon, enkä tiedä kuka meitä sitten auttaa. Tai pelastan itseni ja lapsemme tämän rotkon reunalta uuden ehjän peruskallion päälle.
Tämä ei ole ero puhetta vaan pyyntö, jonka toivoisin, että käsität. Voin jos haluat, hypätä siihen rotkoon kanssasi. Mutta en tule pääsemään sieltä itse. Se rotko on minun masennukseni ja henkinen luovutus. Se on se sama rotko, johon olen jo kerran livennyt. Rotko ei vaan ollut silloin näin syvä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.