Mun elämä on vähän hajalla, mä oon mennyt vähän rikki.
Jokaisella kerralla kun se on lyönyt mua, pyöritellyt lattioilla tai ladellut uhkauksia.
Kuinka helppo mut olisi tappaa, kuinka mut ammutaan, kuinka mun tuleva kumppani ammuttaisiin. Ja nyt viimeksi se lupasi palkata jonkun viiltelemään mun kasvot, ettei kukaan mua enää katsoisi.
Jotain särkyy aina lisää. Parin vuoden aikana se ei ole seksuaalisessa mielessä halunnut koskea muhun. Onko nämä kaikki sen tapoja kontrolloida mua? Pelko saa ihmisen tottelemaan, se sanoo että se on auktoriteetti.
Mä valehtelen niin sujuvasti, ei, ei ole mitään väkivallan uhkaa. Me eletään ihan normaalia elämää. On ihan tavallinen talo, puurakenteinen, on autot, lapset ja kaikki. On myös huumeet.
Sitä te ette nää iltalenkillä, ohikulkiessanne. Mä en uskaltanut tulla kotiin pari päivää sitten. Kulutin aikaa kaupungilla. Pelkäsin että se tönää mut portaat alas, kuristaa kellariin. Tai ampuu päänsä tohjoksi. Se saa aika agressiivisia puuskia.
Hoidan kodin, hoidan pihatyöt, tervehdin naapureita. Oon ihan tavallinen nainen, äiti. Välillä keräilen lattialta löytyviä piikkejä. Kuuntelen kun ostajia/myyjiä poistuu ovesta. Kohteliasta väkee, ei kenestäkään ole juuri harmia ollut. Pakastimesta leipää hakiessa löyty sieltä aika kallis lasti muutakin.
Niin pysäyttävää kun mä tajuan puhuvani omasta elämästäni.
Makoilen sohvalla, jännitän millä mielellä se joskus kotiutuu. Haluan nukkua silloin, se harvoin tulee mua herättämään. Nyt menee aika kovaa kun sille selvis että me muutetaan kuukauden päästä pois. Kuukausi pitää vielä jaksaa.
En ymmärrä miksi tämä ahdistus on niin helvetin jäätävä. Pelottaa tämä kuukausi, pelottaa tuleva, pelottaa kuinka pienempi tästä selviää. Pelottaa että koska mun oven takana seisoo vielä pahempi sekopää. Ja niin kaipaan sitä mennyttä aikaa, kun me oltiin ihan tavallisia ja onnellisia, mutta toisaalta onko se ikinä ollut sitä. Vai onko se saanut mut vaan uskomaan niin?
Voiko ihmisiin vielä luottaa? Kauanko tässä kestää kerätä rippeensä?
Jokaisella kerralla kun se on lyönyt mua, pyöritellyt lattioilla tai ladellut uhkauksia.
Kuinka helppo mut olisi tappaa, kuinka mut ammutaan, kuinka mun tuleva kumppani ammuttaisiin. Ja nyt viimeksi se lupasi palkata jonkun viiltelemään mun kasvot, ettei kukaan mua enää katsoisi.
Jotain särkyy aina lisää. Parin vuoden aikana se ei ole seksuaalisessa mielessä halunnut koskea muhun. Onko nämä kaikki sen tapoja kontrolloida mua? Pelko saa ihmisen tottelemaan, se sanoo että se on auktoriteetti.
Mä valehtelen niin sujuvasti, ei, ei ole mitään väkivallan uhkaa. Me eletään ihan normaalia elämää. On ihan tavallinen talo, puurakenteinen, on autot, lapset ja kaikki. On myös huumeet.
Sitä te ette nää iltalenkillä, ohikulkiessanne. Mä en uskaltanut tulla kotiin pari päivää sitten. Kulutin aikaa kaupungilla. Pelkäsin että se tönää mut portaat alas, kuristaa kellariin. Tai ampuu päänsä tohjoksi. Se saa aika agressiivisia puuskia.
Hoidan kodin, hoidan pihatyöt, tervehdin naapureita. Oon ihan tavallinen nainen, äiti. Välillä keräilen lattialta löytyviä piikkejä. Kuuntelen kun ostajia/myyjiä poistuu ovesta. Kohteliasta väkee, ei kenestäkään ole juuri harmia ollut. Pakastimesta leipää hakiessa löyty sieltä aika kallis lasti muutakin.
Niin pysäyttävää kun mä tajuan puhuvani omasta elämästäni.
Makoilen sohvalla, jännitän millä mielellä se joskus kotiutuu. Haluan nukkua silloin, se harvoin tulee mua herättämään. Nyt menee aika kovaa kun sille selvis että me muutetaan kuukauden päästä pois. Kuukausi pitää vielä jaksaa.
En ymmärrä miksi tämä ahdistus on niin helvetin jäätävä. Pelottaa tämä kuukausi, pelottaa tuleva, pelottaa kuinka pienempi tästä selviää. Pelottaa että koska mun oven takana seisoo vielä pahempi sekopää. Ja niin kaipaan sitä mennyttä aikaa, kun me oltiin ihan tavallisia ja onnellisia, mutta toisaalta onko se ikinä ollut sitä. Vai onko se saanut mut vaan uskomaan niin?
Voiko ihmisiin vielä luottaa? Kauanko tässä kestää kerätä rippeensä?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.