Olen 19v poika ja olen ala-asteelta asti ollu satunnaisesti itsetuhoisella päällä mm koulukiusaamisten ja kaiken muun paskan takia. Silloin söin sepramia masennukseen, mutta allapäin olin myös silloin. Nyt olen hiljakkoin valmistunut elektroniikka-asentaja. Olen saanut potkut kaksi kertaa valmistumisen jälkeen kuukauden työsuhteen jälkeen. Minua ei siis tarvitse kukaan ja olen vain yksin huoneessani kotona päivät pitkät. On kokeiltu tosiaan ssri lääkettä ja lamictalia ja nyt on 300mg annos ketipinoria iltaisin. Mikään ei kuitenkaan poista sitä oloa, että mistään ei saa iloa ja kaikki on yksinkertaisesti pilalla ja perseestä. Hyvin ei ole koskaan mennyt, mutta parisuhteen päätyttyä ja sen jälkeen koiran kuoltua on homma mennyt aivan päin helvettiä. Käytin alkoholia päivittäin, nyt se on vaihtunut kukan polttoon. Piriä ja kaikennäköistä muuta on myös mennyt jonkin verran. Ei vaan tunnu selvänä saavan iloa mistään. Jos joku jaksoi koko tekstin lukea, niin onko jotain lääke/hoitoehdotuksia omasta tai muiden kokemuksesta? Ei elämä hymyile, kun tuntuu että 19 vuotiaana on jo kaikki nähty ja mistään ei tule iloa. Ja tosiaan mistään ahdistuskohtauksista en tunne kärsiväni, on vain yleisesti kokoajan huono olo henkisesti ja myös pikkuhiljaa fyysisesti. Lenkillä olen joka pv käynyt, mutta sekin vain polttaakseni kukkaa. Alkoholia otin viimeksi noin puolitoista viikkoa sitten. Tilanne on siis siinä pisteessä että jostain on joka päivä saatava pää edes jonkinverran sekaisin, mutta vaihtoehdot alkavat loppua, ja tulos on pian vain ongelmakäyttöä. Ja ehkä suurin mainittava ongelma elämässäni on yksinäisyys. Kavereita tulee joskus kerran kaksi kuukaudessa nähtyä. Ja silloinkin on aika perus tylsäö touhua baareissa tms. Ei vaan jaksais elää elämää, jossa jokainen päivä on vain henkistä taistelua. Kaikki apu ja niksit ja lääkeehdotukset otetaan vastaan.
Apua krooniseen masennukseen ja ahdistukseen.
Anonyymi
4<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mä olen jo keski-iän ylittänyt nainen mutta olin sun ikäisenä samanlaisissa ongelmissa. Elämää en kestänyt selvin päin. Nyt kun ajattelen niin oikeastaan se johtui omasta itsestäni, en kestänyt olla minä itse selvin päin.
Ja mulla oli myös itsetuhoisuutta. Sekin johtui vaan siitä henkisestä pahasta olosta.
Mulla johtui päihteiden ongelmakäyttö huonosta itsetunnosta. Oli niin tuttua tekstiä tuo sun kirjoitus että tuntee itsensä tarpeettomaksi ja huonoksi eikä kelpaa minnekkään eikä kellekkään.
Mutta onko oikeasti näin ettei kelpaa, vai luuleeko sitä vaan omassa mielessään asian olevan niin.
Kokemuksesta voin sanoa että elämä ei ainakaan parane tuolla päihteiden ym. aineiden käytöllä. Kaikki lähtee siitä että haluaako itse tehdä asialle jotain. Kukaan ei voi auttaa toista jos ihminen itse ei halua eikä tunnista ongelmaansa.
On jo hyvä että sä olet tässä vaiheessa sitä mieltä että haluat apua. Sun iässä on vielä elämä edessä.
Apua saa silloin kun sitä haluaa. On A-klinikka, AA-ryhmät, NA-ryhmät, psykiatrian poliklinikat, nuorille on netissä joku Sekasin-chat, siitä en tiedä enempää.
Myös ihan yleislääkärin kanssa voi käydä keskustelemassa että nyt tarttis apua.
Kirjoituksestasi ei selvinnyt missä päin Suomea asut, mutta ainakin Uudellamaalla on paljon mahdollisuuksia mistä voi hakea apua tilanteeseen.
Mä niin toivon että saat asiasi kuntoon ja elämäsi hallintaan.
Samaa koiraa et enää saa takaisin mutta voihan tilalle ottaa toisen. Sama juttu tyttöystävän kanssa, tyttöjä riittää ja vielä kun olet tuon verran nuori niin varmasti kohtaat jossain vaiheessa sen itsellesi sopivan jonka kanssa juttu toimii.
Elämään kuuluu eroja ja menetyksiä eikä ne ole ikinä kivoja, pettymyksiä ajoittain tulee eteen mutta kun huomaa että niistä selviää niin vuosien myötä sellaiset tilanteet on helpompi ymmärtää ja käsitellä.
Vaikka 19-vuotias on täysi-ikäinen niin silloin ei tarvitse kuitenkaan olla vielä aikuinen, eikä varmaan moni niin odotakaan. Parikymppisenä alkaa se aikuisuuden harjoitteleminen, eikä se ole aina helppoa.
Paljon tsemppiä sulle ja voimia loppuvuoteen sekä myös tuleville vuosille!
oot tärkeä kuin kaikki muutkin ihmiset!!
hyvä kun kerrot asioista
olla avoin ja yhtenä päivänä hyvä juttu osuu kohdalleen
mul kans oli huono itsetunto, ajattelin, että kaikki muut saavat, mutta minä en saa koskaan mitään jotakin isoa
niin ajattelin kunnes vihdoin kohtalo antoi minullekin
kyllä siellä valo paistaa jokaiselle, sillä se on elämän lahja jokaiselle
mutta ainakin itse muistaa pitää jokapäiväisen huolen itsestään kuten syödä, pestä itseään, siviota kämppä, maksaa laskuja, opiskella tai tehdä töitä...pikku hiljaa
Ota itteesi niskasta kiinni ja ala toisia auttamaan niin saat ees jostain kiitosta ja siitä se mielikin kohenee. Itteensä ei kannata keskittyä liikaa jos tuntee olevansa caput. Hae apua huumeen käyttöösi ja ala etsimään elämän tarkoitusta jokaisella on sellainen. Ei tänne muuten tulla toilailemaan.
Psykoterapia voisi auttaa sua. Tärkeintä on, että löydät jostain ihmisen, joka ymmärtää ja on "samalla kanavalla." Terapeutti voi olla sellainen. Saisit varmaan aika helposti myönteisen päätöksen jos hakisit Kelasta, ja terapeutin valitset sitten itse.
https://www.kela.fi/kuntoutuspsykoterapia
Onneksi olkoon elektroniikka-asentajan tutkinnosta! Elämäntilanteesi on niin vaikea, että ansaitset oikein tuplaonnittelut jaksamisesta. Kukaan ei jaksa mitä vain, ja kirjoituksesi riveiltä ja rivien välistä näkyy että olet joutunut kantamaan paljon taakkoja, jotka ei kuulu sulle.
Kunpa voisit jättää kaikki huumaavat aineet pois. Psyykenlääkkeet on pitemmän päälle erittäin vaarallista kamaa.
Tyttöystävä, ja koira... Suru on inhimillistä, Tarvitsisit tukea ettei sitä tarttisi painaa alas huumeilla (mukaan lukien Ketipinor ym.), vaan että koittaisi nopeammin se päivä kun nouset tuhkasta kuin Feeniks-lintu.
Mullekin eräät menetykset ovat olleet lähes kestämättömiä, mm. lemmikki. Ajattele. että moni muu ihminen ja koira tarvii sua. Ei vain ne, jotka kohtalon oikusta nyt menetit. Heidän, niiden vuoksi et saisi luovuttaa.