Monesti kuulee puhuttavan siitä, miten uskovaisilla nuorilla on isot kaveripiirit. Puhutaan yhteisöllisyydestä, joka vallitsee uskovaisten keskuudessa.
Se on totta, on paljon yhteisöllisyyttä, lämpöä ja ystäväjoukkoja. On hienoa katsoa iloisia kohtaamisia, kun ihmiset tapaavat itselleen tärkeitä ihmisiä.
Mutta toisaalta, on myös heitä, jotka katsovat sitä yhtesölisyyttä ulkopuolelta, syrjästä. Itse kuulun heihin, ja tilanne aiheuttaa ahdistusta. Miksen minä voi olla osa tuollaista joukkoa? Miksi minä olen ajautunut tähän tilanteeseen?
Tulee seurapäivä, ja tänään olen päättänyt lähteä seuroihin, nettiseurojen sijaan. Yritän uskotella itselle, että kaikki tulee menemään hyvin.
Istun penkkiin, ja katseeni alkaa silmäillä ikäisteni nuorten porukoita. Samassa yksinäisyys valtaa mieleni. Yritän niellä ahdistukseni ja olla herättämättä suurta huomiota. Yritän näyttää siltä että kaikki on hyvin.
Taistelen itseni syyllistämistä vastaan, sitä tunnetta vastaan, että on omaa syytäni, että istun nyt yksin. Laskuni menisivät sekaisin, jos alkaisin laskea, montako ikäistäni näen ympärilläni. Miten voi olla, että tästä porukasta löydy minulle yhtään ystävää, sellaista, joka hyväksyisi minut tällaisenaan?
Olen joutunut kokemaan uskovaisten keskuudessa syrjintää ja kiusaamista. Se on haavoittanut sisimpäni. Välillä tuntuu, että olen päässyt siitä jo yli. Kuitenkin edelleen on näitä tilanteita, joissa huomaan, että kokemukseni vaikuttavat minuun.
Koen, että sisimpäni on kuin hajonnut posliiniastia, jonka palaset on yritetty liimata mahdollisimman tarkkaan paikoilleen. Ei siitä tullut enää entisen näköistä, astian liimasaumat jäivät näkyviin.
MInusta olisikin tärkeää, että etenkin uskovaisten nuorten keskuudessa puhuttaisiin yhteisöllisyyden lisäksi myös siitä, että eihän ketään kiusata. Sillä sitä valitettavasti esiintyy nuorten keskuudessa, myös uskovaisten joukossa.
Kun itselläni oli kouluaikoina erityisen hankalaa, katsoin monesti epäuskoisia nuoria. Tuntui, että heille olisin kelvannut omana itsenäni. Olisiko helpompi vain hylätä usko ja olla osa heidän joukkoaan?
Kuitenkin loppujen lopuksi päädyin aina siihen, että vaikka minulla ei olisi yhtään ystävää, niin onhan minulla se kaikkein tärkein, usko sydämellä. Siitä saan olla kiitollinen.
Se on totta, on paljon yhteisöllisyyttä, lämpöä ja ystäväjoukkoja. On hienoa katsoa iloisia kohtaamisia, kun ihmiset tapaavat itselleen tärkeitä ihmisiä.
Mutta toisaalta, on myös heitä, jotka katsovat sitä yhtesölisyyttä ulkopuolelta, syrjästä. Itse kuulun heihin, ja tilanne aiheuttaa ahdistusta. Miksen minä voi olla osa tuollaista joukkoa? Miksi minä olen ajautunut tähän tilanteeseen?
Tulee seurapäivä, ja tänään olen päättänyt lähteä seuroihin, nettiseurojen sijaan. Yritän uskotella itselle, että kaikki tulee menemään hyvin.
Istun penkkiin, ja katseeni alkaa silmäillä ikäisteni nuorten porukoita. Samassa yksinäisyys valtaa mieleni. Yritän niellä ahdistukseni ja olla herättämättä suurta huomiota. Yritän näyttää siltä että kaikki on hyvin.
Taistelen itseni syyllistämistä vastaan, sitä tunnetta vastaan, että on omaa syytäni, että istun nyt yksin. Laskuni menisivät sekaisin, jos alkaisin laskea, montako ikäistäni näen ympärilläni. Miten voi olla, että tästä porukasta löydy minulle yhtään ystävää, sellaista, joka hyväksyisi minut tällaisenaan?
Olen joutunut kokemaan uskovaisten keskuudessa syrjintää ja kiusaamista. Se on haavoittanut sisimpäni. Välillä tuntuu, että olen päässyt siitä jo yli. Kuitenkin edelleen on näitä tilanteita, joissa huomaan, että kokemukseni vaikuttavat minuun.
Koen, että sisimpäni on kuin hajonnut posliiniastia, jonka palaset on yritetty liimata mahdollisimman tarkkaan paikoilleen. Ei siitä tullut enää entisen näköistä, astian liimasaumat jäivät näkyviin.
MInusta olisikin tärkeää, että etenkin uskovaisten nuorten keskuudessa puhuttaisiin yhteisöllisyyden lisäksi myös siitä, että eihän ketään kiusata. Sillä sitä valitettavasti esiintyy nuorten keskuudessa, myös uskovaisten joukossa.
Kun itselläni oli kouluaikoina erityisen hankalaa, katsoin monesti epäuskoisia nuoria. Tuntui, että heille olisin kelvannut omana itsenäni. Olisiko helpompi vain hylätä usko ja olla osa heidän joukkoaan?
Kuitenkin loppujen lopuksi päädyin aina siihen, että vaikka minulla ei olisi yhtään ystävää, niin onhan minulla se kaikkein tärkein, usko sydämellä. Siitä saan olla kiitollinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Voi asua sellaisella paikkakunnalla missä ei ole kavereita.
Kavereita jos haluaa joutuu lähtemään toiselle paikkakunnalle ja junamatka tulee maksamaan.
Missä sitä yöpyykään.
Tuttu tunne,kun asui paikkakunnalla jossa ei ollut kavereita.
Kyllä ny kaikille kavereita löytyy ku ei nirsoile!!!
Ei tarvitse edes nirsoilla,jos asuu esim.pienellä paikkakunnalla.
Olihan koulussa muutama koulukaveri,mutta eihän sellaisten kanssa voinut mihinkään mennä
.
No minä asun kans pienellä paikkakunnalla,Ei olisi kavereita jos olisin nirsoillu.
Se nyt vähän riippuu missä asuu.
Aloituksesta saa sen käsityksen, että saman ikäisiä kyllä on, mutta eivät ota kaveriksi. Tietysti pienellä paikkakunnalla on heitä vähemmän, mutta jos halutaan säilyttää yhteisöllisyys ja on aidosti tunne, että tahdotaan olla tukemassa ja rinnalla kulkemassa toisten uskovaisten kanssa, niin ei pidä jättää tahallisesti ketään ulkopuolelle. Mukaan ottaminen auttaa myös uskon säilyttämisessä, se on tärkeä asia.
Nuoret ovat usein ajattelemattomia. Toivottavasti tuo rohkea kirjoitus antaa ajattelemisen aihetta. Tsemppiä kirjoittajalle! Uskon, että löydät vielä ystäviä.