Ehkä en tunne köyden kireyttä enää? Tottunut vuosikymmenten aikana siihen tuskalliseen puristukseen...
Tässä minä vain roikun. Sade piiskaa ja kylmyys puree luihini. Käteni ovat sidotut ja olen voimaton niitä avaamaan.
Eniten sydämessäni pyydän apua. Tulkaa joku rohkea ja nouskaa hirttolavalle. Vapauttakaa minut köysistä ja viekää minut jonnekin, missä tunnen taas lämmön ja voin hengittää...
Hirtetyn pieni varovainen rukous...
Tässä minä vain roikun. Sade piiskaa ja kylmyys puree luihini. Käteni ovat sidotut ja olen voimaton niitä avaamaan.
Eniten sydämessäni pyydän apua. Tulkaa joku rohkea ja nouskaa hirttolavalle. Vapauttakaa minut köysistä ja viekää minut jonnekin, missä tunnen taas lämmön ja voin hengittää...
Hirtetyn pieni varovainen rukous...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Voin vain hiukan aavistaa miltä sinusta tuntuu silloin, kun kuljet ilman tunteita ja mikään ei kosketa. Katsot käsiäsi kirjoittaessasi ja ihmettelet kuka nuo sanat kirjoittaa. Kirjoitetut sanat ovat ovat tieto siitä, että olet vielä hengissä ja hengität vaikka et kevyesti. Ei elämä ole kevyttä ja kuplivaa, mutta siinä pitäisi olla hetkiä jolloin sinun olisi helpompi hengittää. On pakko uskoa, että niitä hetkiä vielä molemmille.
Joo ei " tähän" ihan jokaisesta olekaan. Kukin tyylillään, mutta en tunne samoin kuin aloittaja. Ei sinne päinkään.
En tiedä edes missä keihääni on. Onko minulla koskaan sellaista ollutkaan? Vaikka se olisikin jossain tuolla selkäni takana, niin mitä minä sillä tekisin. Miten metsästäjäksi tarkoitettu sielu voi metsästää ja nauttia näistä niityistä, jos hänet on sidottu ja naulittu kiinni? En tiedä edes mitä ajatella, kun näen kaikki muut niityllä. Siellä he vain tekevät omia asioitaan ja minä yksin köyden jatkeena pystyn vain seuraamaan heitä...
Tämä ei ole elämää tai sitten se sitä juuri onkin. Hirtetyn kohtalo on kohtaloni. Pysähtyisipä joku hetkeksi kohdalleni ja vapauttaisi minut tästä piinasta. Tavalla tai toisella...