Kertokaapa satu
Ciao naiset ja herrasmiehet
Anonyymi
34<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 34
Vanhimmat
Hyvä idea. Tehdäänkö jatkokertomusketju?
Kyllä
Olipa
Kerran, kolme prinsessaa.
...ja kolme komeaa rupi -konnaa
..jotka kaikki olivat..
....Pasilan poliisivankilassa.
Ja prinsessat asuivat lähiössä koska olivat tuhlanneet ihan kaikki rahansa ja saaneet häädön palatsista.
Toisin oli rupi-konnilla. Heillä oli smargdeja kuokittuna keskuspuiston lastentarhan hiekkalaatikkoon. Ja kassakaapissakin oli tuohta.
Tuohella oli helppo sytyttää tulipalo ja pelotella kolmea prinsessaa, jotka oikeasti olivat karjakkoja ja jos totta puhutaan....
Ja miksi kentlemann pelottelisi kolmea tyttöä? Onko hänellä ongelmia?
Tuli joulu.
Ja sit tuli Kaamee Rölli
Olipa kerran tai ei ollut
Satu meni saunaan laittoi laukun naulaan.
Joulupukki on rakennettu, pukki on jo ovella. Namusia ripustettu ompi pukin oksille. Pukin pienet kynttiläiset valaisevat kauniisti .. tralaalaa..
Olipa kerran kaksi ihmistä jotka tietämättään kaipasivat toisiaan, kohtalo huomasi, ja puuttui peliin.
Se vokotteli miehen ja naisen ……..
Olipa kerran keiju, joka oli niinkuin keijut yleensä ovat, pieni ja iloisen vikkelä. Tämä asui metsässä eläimien kanssa.. Sattuipa sitten eräänä päivänä aurinkoisena, puunhakkaaja tulemaan metsään puita hakkaamaan. Puista puunhakkaaja teki halkoja, joita myi kylän torilla. Kop kop kop löi kirves puuta, kop kop. Metsän eläimet lähtivät karkuun, mutta keiju, utelias kun oli, riensi katsomaan mistä kopse kuului. Keiju kipitti pienillä jaloillaan ja oli niin kevyt, että näytti siltä kuin hän kävellessään melkein leijui ilmassa........
Puunhakkaajan luo päästyään keiju pysähtyi äkisti niille sijoilleen nähdessään, kuinka puunhakkaaja nosti vahvoilla käsillään kirveen ylös ja voimalla löi puuta. Keiju tuosta hätkähtäen kovan äänen kuullessaan huudahti ääneen, jolloin puunhakkaaja kääntyi katsomaan äänen suuntaan ja keijun nähdessään laski kirveensä alas. Mitä ihmettä hän näkikään keskellä metsää ja näkikö lainkaan mitään vai oliko tuo edessä seisova hento olento pitkine hiuksineen, kapeine kasvoineen ja suurine vihreine silmineen edes olemassa. Noissa ajatuksissaan puunhakkaaja lähti kävelemään keijua kohti.....
Keiju katseli hänen lähestymistään eikä voinut kaikkea näkemäänsä ymmärtää, olihan hän keiju, joka oli elänyt keskellä metsää, nukkunut sammalmättäillä ja juonut kukkien terälehdiltä kstetta. Keijulla ei ollut aavistustakaan näkemästään, eikä tuntemuksistaan, joita tunsi. Luonnossa eläessään hän oli tottunut niin yksinkertaiseen elämäön, mutta myös tarkkaavaisuuteen ympärillä olevista tapahtumusta, että hän näki ja kuuli kaiken tarkkaan tuntien tarkasti vaistoillaan nytkin mitä näki. Hän tunsi niin paljon, eikä voinut ymmärtää niitä kaikkia tuntemuksiaan, jotka vyöryivät hänen pieneen sydämmeensä, joka ei ollut tottunut eikä varautunut tunteisiin, joita nyt koki. Puunhakkaaja tuli keijun lähelle ja kysyi: Miten sinä täällä metsässä juoksentelet ja paljain jaloinkin vielä? Puunhakkaaja oli huolussaan keijusta ja niin hauraaltakin kuin keiju hänestä näytti. Liekkö edes tästä maailmasta huomasi puunhakkaaja ajattelevansa ja rykäisi kurkkuuan, hänhän oli sentään viisas ja järkevä mies, mitä sitä moisia höosötyksiä ajattelemaan. Keiju katsoi miehen käsiä, työnkovettamia ja voimakkaita. Miehen lempeitä silmiä, jotka oluvat kuin lammenpintä, suuret ja miellyttävät, mutta myös surulliset.
Keiju vastasi puunhakkaajan kysymykseen ja vielä vuosienkaan päästä tuota kohtaamistaan muistellen, hän ei kykene saamaan päähänsä niitä sanoja, jotka olivat pudonneet hönen suustaan puunhakkaajan silmiä katsellessaan. Ne olivat tulleet väärässä järjestyksessä ja jopa aivan vääriä sanija, joita hän oli tahtonut sanoa ja ajatellut puhua tai ajatteliko hän kerrassaan mitään. Jopa kaikki ajatukset olivat ensimmäistä kertaa hänen elämässään kadonneet jonnekkin niin että hän oli entistä enemmän kauhuissaan, eikä tiennyt puhuakko vai olla hiljaa, mutta jotain hän oli vastannut ja aivan yht äkkiä niinkuin keijuilla on taoana hän ikäänkuin liukui pois paikalta ja oakeni puunhakkaajaa. Myöhemmin tapahtumaa pohtiessaan keiju totesi paenneensa itseään ja jokaista sitä tunnetta, joka valtasi hänet. Ihan kuin kaikki vuodenajat olisivat olleet siinä hetkessä yhtöaikaa läsnä ja yhtä aikaa yö sekä päivä. Hön oli enemmän olemassa kuin koskaan ennen ja silti hukassa itseltään. Hän tunsi siinä hetkessä menneisyytensä ja näki tulevaisuutensa ja tuo kaikki oli saanut keijun kauhun partaalle niin että hän oli paennut metsään.
Eikä Keiju enään koskaan tavannut puunhakkaajaa, eikä koskaan enään tuntenut niitä tunteita joita oli paennut, mutta koskaan hön ei kyennyt unohtamaan. Hänestä tuntui kuin jokin särö olisi jäänyt hänen sydämmeensä, kipeä kohta, joka ei koskaan voisi täysin parantua ja olla yhtä ehyt kuin ennen puunhakkaajan kohtaamista.
Tämä on ihana tarina. Varmasti molemmat rakastuivat toisiinsa.
Ei sitä tiedä. Se jäi epäselväksi mitä puunhakkaaja lopouseltaan tunsi.
Kiitos. Tuo oli minun satuni 🧚♂️💔
Kiitos avauksesta, hieno iltasatu tuossa jo hyvällä alulla. Jatkaisin mielelläni jos osaisin.
Eikö saduissa ole yleensä onnellinen loppu? Varmaan siksi niitä kutsutaankin saduiksi?
Olen elänyt sadun, se loppui surullisesti.
Toivokaamme tälle sadulle onnellista loppua&
Se ei pääty hyvin. Jotenkin on se tunne. Kuka jatkaisi sitä?
Ehkä joudumme odottelemaan huomiseen asti...
Öitä vaan, sadunkertojallekin.🧚♂️
Se on kuin soittorasia, joka ei enää soi. Jämähtänyt siihen hetkeen, jossa meni hieman rikki. Vitun paha tunne.
Olipa kerran sen pituinen se. Tämä oli vanha kertomus yhdestä erittäin suuresta mulukusta!
Maailma kiersi tänäänkin sen täyden ympyrän, voitko ymmärtää sitä, että jokaisena hetkenä kun tämä koko maapallomme liikkui kun minä ajattelin sinua. Vousin melkein väittäö, että maapallon liike johtui juurii siitä,, että ajattelin sinya. Minun kaioaukseni voimalla liikutin maapalloa tai ainakin se tuntui siltä, sillä vuorokauteeni ei tänään mahtunut muuta kuin sinun miettimistäsi ja kipua siittä, että kaikki meni miten meni. Nyt on niin tyhjä olo. Varmaan tällaista oli ennenkuin ei ollut universumia vaan oli se tyhjiö ja kaiken olevaisuus niinkuin avaruustieteilijät ovat tutkineet. Oli vain kaiken olevaisuus eikä tuo kerro minulle mitään. Tyhjää se kuitenkin on niinkuin on sisimpäni tällä hetkellä. Täynnä tyhjää.
Niin minä en kestä tätä tyhjyyttä. Tiedäthän sen, kun elän ja hengitän tätä samaa syvää kaipausta. Kietoudutaan siihen sitten.
Kait te kaikki tyhjiöt ja lieriöt sun muut oetrimaljat olette kertoneet sille kaipaamallenne ihmiselle tunteistanne? Tosin voi olla myös niinkin joidenkin kohdalla, että he ovat ihastuneet yksipuolisesti. Sille ei mahda mitään, ettei toisella ole tunteita, mutta on aivan ymmärrettävää, että se sattuu ja lujasti. Ei tarvitse olla itsekäs, jos se sattuu. Vaikka rakkaus toivoo touselle hyvää niin kyllä se sattuu yksipuoliset tunteet ja on lupa tuntea niin. Saa olla surullinen.