Musertunut ystävätön

Etsin paikkaa purkaa tuntojani yksinäisyyteen liittyen sillä ei ole ketään jolle puhua ja tänne löysin tieni.

Minulla ei ole ikinä ollut montaakaan ystävää, lapsuudenkaverit olivat itseäni paljon nuorempia naapureita ja kasvaessa erkaannuin heistä, koulussa kuuluin siihen vähän erilaiseen porukkaan mitä muut pilkkasivat eikä meitäkään ollut monta. Kotona oli todella vaikeaa, alkoholisti vanhempana ja olin ei toivottu lapsi enkä todellakaan rakastettu. Huono itsetunto ja vaikea masennus aina päällä, ulospäin olen purkanut tätä pahaa oloa päinvastaisesti olemalla aina se kaikkein iloisin ja reippain tyyppi jota ei huolet tunnu painavan. Nämäkin muutamat koulukaverit olivat niitä koulussa todella hyvin pärjääviä ja itse olin se tyhmä surkimus joka ei opiskelua jaksanut (masennus)... Jossain vaiheessa tajusin ettei minua oikeastaan tuohonkaan porukkaan haluttu vaan roikuin puoliväkisin itse mukana koska todella pidin heistä, jos minulla tuli riita jonkun kanssa niin minut suljettiin porukasta ulos kokonaan. Silloin olin täysin ypöyksin ja anelin kurjuuttani takaisin. Pikku hiljaa ajauduinkin sitten epätoivoisesti kavereita toivoen toisenlaisiin porukoihin kun tutustuin sattumalta erääseen rinnakkaisluokkalaiseen, niihin missä biletetään baarissa joka viikonloppu ja kaikilla on jotain henkisiä arpia. En tuntenut ikinä kuuluvani sinne mutta vielä sietämättömämpää olisi ollut olla yksin, mieluummin olin monen ihmisen heippatuttu muttei sen syvällisempää. Sitten vaihdoin paikkakuntaa ja olin taas aivan yksin kunnes sainkin kaverin, henkisesti tasapainottomaan ja vahvan ihmisen jonka mukana menin. Sitten tapahtui henkinen romahdus ja muutin jälleen takaisin. Toistaan surullisempia käänteitä on elämässä tapahtunut ja taas olen muuttanut mutta yksi asia on varmaa. Olen edelleen yksinäinen eikä minulla ole yhtään ystävää.

En tiedä mikä minussa on vialla tai mitä teen väärin etten kelpaa kaveriksi kenellekkään. Tähän tulen varmaan aina etsimään lohduttomasti vastausta. Olen ehkä ns. nörtti vaikka en millään tavalla älykäs, olen sosiaalinen, positiivinen ja mielestäni helposti lähestyttävä, hymyilen ja nauran paljon, keskustelen mielelläni, autan ja huolehdin. En kaunis mutta en nyt rumakaan. Masennusta tai muuta en näytä ulospäin. Olen yrittänyt rohkeasti tutustua ihmisiin, en millään tavalla päällekäyvästi kuitenkaan vaan ihan tavallista vuorovaikutusta. Olen aloittanut harrastuksia ja yrittänyt niiden kautta edes nähdä toisia ihmisiä sen sijaan että masennun neljän seinän sisällä. Ja ei mitään, en kiinnosta ketään. Aloitetut keskustelut tyrehtyvät ja menevät siihen että ymmärrän ettei niitä kannata yrittää ylläpitää kun vastapuolta ei vaan huvita. Porukoita saattaa muodostua mutta jään niistä ulos jostain syystä aina. Ehkä kauheinta on ollut kun olen ollut masennuksen takia osastolla hoidossa ja siellä kahden eri jakson aikana muut potilaat muodostivat kaveriporukoita. Joista jäin ulos vaikka yritin ottaa osaa. Itken kun muistelenkin tuota. En saa vastakaikua kun yritän varovasti ilmaista, jos tapaan yhtään samankaltaisista asioista kiinnostunutta ihmistä, että olisi kiva tehdä jotain joskus yhdessä. En mielestäni vaikuta epätoivoiseltakaan vaan yritän olla hienovarainen ja en tietenkään heti kättelyssä tälläistä ilmaise. Olin jopa niin idiootti että etsin käsiini nämä kouluaikojen "ystävät" joita niin ihailin ja joiden seurassa halusin olla, ajatellen hetkellisesti että ehkä heitä näin vuosien jälkeen kiinnostaisi.. No ei, ei kiinnostanut.

Alan olla todella musertunut ja tulevaisuus näyttää toivottomalta. Tekee pahaa havahtua ajoittain ajattelemaan sitäkin jos äkillisesti vaikka kuolisin niin ehkä minustakin kirjoitettaisiin jonnekkin yksi sellainen pieni lehtijuttu kun kuukausien jälkeen löydettäisiin muumioitunut ruumis. Kukaan ei kaivannut. Olen 30 vuotias. Missä ovat kaikki ne muut samankaltaiset aikuiset, ystävättömät ihmiset jotka rohkeasti yrittävät kurottaa vielä muita kohti, kai heitä on pakko olla..