En ymmärrä ajatusta pysähtymisestä ainakaan

,jos siihen ei ole omia intressejä ja näen asian toisaalta todella haitallisena. Kun tarkastelee syvemmälle esimerkiksi aikuisen asemaa perheessä ja muiden mielestä olisi fiksu tarkastella elämää ja pysähtyä pohtimaan asioita. En usko siihen, että joku muu voi päätellä mikä on oikein ja väärin, eikös ihminen parhaiten itse tiedä, mikä on parasta. Kokemukseni pohjalta aikuisen musertaminen heijastuu myös kaikkiin muihin ja lähimmäiset joutuvat siitä kärsimään yhden ihmisen takia. Tämä ei vain mene jakeluun itselleni, mikä on se tarkoitusperä, että kaikki joutuvat olemaan tilassa, jossa mikään ei oikeasti ole mahdollista. Otetaan vaikka työ ja opiskelu taikka ihmisen perus arki, silloin kun ihminen käsittelee alituisesti ja toisaalta järkeillen asioita, jotka eivät ole sen hetkisiä on turha ajatella toimivansa järkevästi ja niin kuin pitääkin. Mielestäni normaali elämä yhteiskunnassa ei ole silloin mahdollista, onko se kaiken sen arvoista, että menee kaikki alta. Opinnot ja työt menevät niin että kaikki on turhaa tai mahdotonta. Onko sittenkin niin, ettei haluta edes asioiden olevan paremmin, vaan mahdollisemman huonosti. Onko se palkinto siitä, että yrittää ja koittaa jaksaa eteenpäin. Näitä asioita mietin, kun ihmisen aika on kuitenkin rajallinen ja jo olemassaoleva pyyhitään kumilla tyhjäksi, niin mitä ihminen ajattelee kun kaikki on poissa ja uutta suuntaa ei ole tai sitten se huono. Mikä määrittää suunnan? Onko se huono tuuri, onko se vain ansaittu huono vai tuuliko sen tuo. Vaikka haluaisin, en luota toisiin ihmisiin ja uskon kaikkien haluavan vain pahaa. En tarkoita etteikö pitkäjänteisellä linjauksella jokin voisi olla suunta parempaan, mutta kun ihminen on jo rakentanut oman pohjan ja periaatteen elämään, se ei enää sitä pysty muuttamaan uudeksi varsinkaan vastaavassa tilanteessa. Uskon etten koskaan olisi näin huonossa tilassa henkisesti ja fyysisesti jos asuisin jossain toisessa maassa, jossa yksilöä arvostetaan ja luotetaan siihen ihmisen omaan päättelykykyyn. Ehkä katson tilannetta väärältä suunnalta, mutta en usko tämän vievän mihinkään hyvään. Se että ihminen ei luota, siihen on joku syy ja yleensä se on entiset kokemukset. Mielestäni ihminen ei voi olla iloinen ja onnellinen kuin vain ja ainoastaan yksin omassa mielessään, kirkas mieli on kaiken a ja o elämässä pärjäämiselle. Sumussa ja usvassa kukaan ei ole oma itsensä eikä voin näin myöskään toteuttaa sitä ajatusmaailmaan, jota haluaisi ja jakaa muille. Monta kertaa tullut ihan näinkin yksinkertainen asia vastaan, eli aikuinen ihminen joka osaa käyttää tietokonetta tai on hyvä laskemaan laskuja ei yhtäkkiä tajua mistään mitään ja on palannut kuin lapsen tasolle ihmetellen miten kengännauhat sidotaan. Silloin herää kysymys onko kyseinen toiminta millään tavalla järkevää kesken sen kaiken olemassa olevan. Mitä se sitten tuo mukanaan kun pyyhitään isolla kädellä kaikki pois? Voiko ihminen silloin muuta kuin masentua ja ajatella kaiken elämässä olevan ohi, mielestäni ei voi.