Mietin aikoja, joita en tiennyt edes olevan. Paljon olen nähnyt, paljon olen ollut näkemättä, paljon kokenut ja paljon ennenkaikkea oppinut. Oppinut ihmisistä, ihmismielen pimeistä, mutta myös valoisasta puolesta. Ihmisten täydellisestä keskeneräisyydestä kohti valoisimpia aikoja. Olen saanut aimo annoksen uutta näkemystä ihmismieleen, ihmisen pinnallisuuteen, ja joparaadollisuuteen. Kaikki on kokemisen arvoista, koska se on opettanut. Kaikki se on tuonut minulle kuitenkin jotenkin ihmeellistä kiitollisuutta ja jopa onnen aiheita niistä asioista, joita en ole ymmärtänyt edes olevan olemassa, osannut olla edes tietoisesti kiitollinen. Kuinka ihminen voikaan olla keskeneräinen, pinnallinen tai täysin ymmärtämätöntä, en edes osaa oikein sanoin pukea, miten ihmisenmieli voi olla niin läpi ja päähänsä pinnallinen tai katkera tai vihaa ja katkeruutta täynnä.
Tämä ei koske ketään yksittäistä ihmistä, vaan puhun muutamien viime vuosien kohtaamista tapahtumista, tapahtumasarjoista, ihmisistä. Kohdannut jopa niin lapsellisia juttuja, että ei ole meinannut todeksi uskoa tai edes uskonut todeksi näkemänsä. Luoja varjelkoot minua kaikista senkaltaisista ihmisistä. On ollut sellaista "ovienn paiskontaa" tuntemattomalle ihmiselle. On ollut sellaista "typerää hymynkaarretta aikuisilta naisilta, jotka hävettää jo heidän puolestaan. Voi ja jos ihmiset saisivat tietää kaiken, miten asiat oikeasti ovat, heitä hävettäisi, eivät koskaan kehtaisi tuskin minua nähdä. Uskon kuitenkin, että jotkut ovat ehkä tajunneet kuinka tyhmiä ovat, jopa äidit ja tyttäret yhdessä. Itse olen vasta nyt tajunnut, kuinka vahva olen, ja ennenkaikkea, kuinka "autuas" siinä suhteessa, että en minä, ei olisi tullut mielenkään, miten joku eikuinen voi edes käyttäytyä niin kuin käyttäytyy, tajunnut, että "herran jestas että olen onnellinen", kun olen saanut taivaan lahjana mielen, joka näkee hyvää, ei tiedä katkeruudesta tai juonitteluista yhtikäs mitään. Nämä kaikki on tapahtunut monen vuoden aikasäteellä, mutta vasta nyt jotenkin olen "herännyt" tajuamaan, että ihan oikeasti, jotkut ihmiset ovat ihan "mielisairaita" vaikka diagnoosia ei olekkaan, ja mukamas "elävät normaalia elämää". Eivät elä normaalia elämää, koska jos mieli on noin "pihalla" ja vääristynyt "oman pään kilpailuissa ja parhaimmuudesta sekaisin, että ei auta vaikka olisi minkälainen ulospäin näyttäytyvä uraputkielämänilluusiokulissit pystyssä.
Olen joskus sanonut, että maailmassa pyörii vapaalla jalalla ne kaikista hulluimmat, ja pahimmat yksilöt. Sen sain taas todeta näin vuosikummenen päätteeksi. Hävettää heidän puolestaan raukka parat. Jos itse olisin ollut niin dorka ja paiskonut ovia ja "kävellyt tipsutellut hymynkaare suupielissä omassa tyhmyydessään", niin juoksisin karkuun kaikkia ihmisiä :D Ihan lapsellisia juttuja. Vasta nyt jotenkin tajunnut vaikka osassa "näytelmän draamaa" on jo vuosia. Ei sitä tajua, kun itse elää ihan toisessa planeetassa :D Ihan oikeasti. Jotenkin se maallinen pinnallisuus on niin jossain, jota en tiedä olevan, katkeruus ja kilpailihenkisyys on poissa mielestä, että ei sitä tajua edes olevan olemassa.
Tuli mieleen lapsuudestani tilanne, jossa menin keittiöön isän ja äidin luo, ja sanoin: "minä olen tosi ruma, oikein ruma ankanpoikanen" (olen aina ollut joukon rumin, josta en kuitenkaan ole kärsinyt tai tuntenut alemmuutta, koska jokainen on kuitenkin omannäköinen, ja arvokas sellaisenaan, oli sitten ruma tai kaunis :D Niin muistan tilanteen, kun äitini tietysti äitinä sanoo lapselleen "et ole", tottakai äidin kuuluu sanoa niin :D Mutta isä tokaisi siihen, "että mutta kuuleppas sinussa on niin paljon muita asioita enemmän".
Isä näki syvällisesti. Isä näki kauas. Isä tiesi tulevan. Nyt vuodenvaihteen aattona tuli tämä tilanne mieleen, kun tajusin ihmisen mielen mahdollisuuksia, mutta myös niitä mahdottomuuksia, josta ei ole ollut tietoinen.
Tämä ei koske ketään yksittäistä ihmistä, vaan puhun muutamien viime vuosien kohtaamista tapahtumista, tapahtumasarjoista, ihmisistä. Kohdannut jopa niin lapsellisia juttuja, että ei ole meinannut todeksi uskoa tai edes uskonut todeksi näkemänsä. Luoja varjelkoot minua kaikista senkaltaisista ihmisistä. On ollut sellaista "ovienn paiskontaa" tuntemattomalle ihmiselle. On ollut sellaista "typerää hymynkaarretta aikuisilta naisilta, jotka hävettää jo heidän puolestaan. Voi ja jos ihmiset saisivat tietää kaiken, miten asiat oikeasti ovat, heitä hävettäisi, eivät koskaan kehtaisi tuskin minua nähdä. Uskon kuitenkin, että jotkut ovat ehkä tajunneet kuinka tyhmiä ovat, jopa äidit ja tyttäret yhdessä. Itse olen vasta nyt tajunnut, kuinka vahva olen, ja ennenkaikkea, kuinka "autuas" siinä suhteessa, että en minä, ei olisi tullut mielenkään, miten joku eikuinen voi edes käyttäytyä niin kuin käyttäytyy, tajunnut, että "herran jestas että olen onnellinen", kun olen saanut taivaan lahjana mielen, joka näkee hyvää, ei tiedä katkeruudesta tai juonitteluista yhtikäs mitään. Nämä kaikki on tapahtunut monen vuoden aikasäteellä, mutta vasta nyt jotenkin olen "herännyt" tajuamaan, että ihan oikeasti, jotkut ihmiset ovat ihan "mielisairaita" vaikka diagnoosia ei olekkaan, ja mukamas "elävät normaalia elämää". Eivät elä normaalia elämää, koska jos mieli on noin "pihalla" ja vääristynyt "oman pään kilpailuissa ja parhaimmuudesta sekaisin, että ei auta vaikka olisi minkälainen ulospäin näyttäytyvä uraputkielämänilluusiokulissit pystyssä.
Olen joskus sanonut, että maailmassa pyörii vapaalla jalalla ne kaikista hulluimmat, ja pahimmat yksilöt. Sen sain taas todeta näin vuosikummenen päätteeksi. Hävettää heidän puolestaan raukka parat. Jos itse olisin ollut niin dorka ja paiskonut ovia ja "kävellyt tipsutellut hymynkaare suupielissä omassa tyhmyydessään", niin juoksisin karkuun kaikkia ihmisiä :D Ihan lapsellisia juttuja. Vasta nyt jotenkin tajunnut vaikka osassa "näytelmän draamaa" on jo vuosia. Ei sitä tajua, kun itse elää ihan toisessa planeetassa :D Ihan oikeasti. Jotenkin se maallinen pinnallisuus on niin jossain, jota en tiedä olevan, katkeruus ja kilpailihenkisyys on poissa mielestä, että ei sitä tajua edes olevan olemassa.
Tuli mieleen lapsuudestani tilanne, jossa menin keittiöön isän ja äidin luo, ja sanoin: "minä olen tosi ruma, oikein ruma ankanpoikanen" (olen aina ollut joukon rumin, josta en kuitenkaan ole kärsinyt tai tuntenut alemmuutta, koska jokainen on kuitenkin omannäköinen, ja arvokas sellaisenaan, oli sitten ruma tai kaunis :D Niin muistan tilanteen, kun äitini tietysti äitinä sanoo lapselleen "et ole", tottakai äidin kuuluu sanoa niin :D Mutta isä tokaisi siihen, "että mutta kuuleppas sinussa on niin paljon muita asioita enemmän".
Isä näki syvällisesti. Isä näki kauas. Isä tiesi tulevan. Nyt vuodenvaihteen aattona tuli tämä tilanne mieleen, kun tajusin ihmisen mielen mahdollisuuksia, mutta myös niitä mahdottomuuksia, josta ei ole ollut tietoinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Todella sairasta tekstiä. Inhottavaa luettavaa.
Sinun mielestäsi se voi olla "sairasta tekstiä", toisen mielestä ei. Kirjoitin, koska uskon, että monella on tämänkaltaisia kokemuksia, ja ikäänkuin on ollut ymmärtämättä, mitä ympärillä on ollut. Se voi avata jollekin tiedon, että ei ole yksin omien kokemuksiensa kanssa.
Sairasta tämä on siinä mielessä, että tämä on oikeasti totta, todellisesta elämästä todellisia kokemuksia ja näkemyksiä. Maailma on jotenkin sairas paikka. Ihmiset maailmassa ovat jotenkin omaa pahaa oloaan täynnä, omaa vihaa täynnä, kilpailuhenmkisiä ja pinnallisia, ja se voi ajaa ihmistä aika sairaaksi, ja ajaakin. Ihmiset purkavat omaa pahaa oloaan ja katkeruuttaan ja omaa kateutta toisiin ihmisiin. Ja silloin jää paljosta paitsi, elämästä, omasta elämästä paitsi.
Maailmassa on tietysti paljon hyvää, joten uskoa ja toivoa on joka hetkelle. Ja juuri siitä hyvästä rakas isäni on joskus nähnyt sen, mitä tulemaksi näki. Elämässä on niin paljon luojan lykyllä ollutut onnekas, että olen saanut tavata ihmisiä ympäri maailman, jolta olen saanut enemmän kuin koskaan heistä yksikään ymmärtää. Kaikki se vain on annettu. En ole itse vaikuttanut tapahtumiin enkä olisi koskaan edes pystynyt tai osannut vaikuttaa. Elämä on antanut paljon, joskin myös ottanut, mutta onneeksi vain väliaikaisesti, koska ne jotka ovat ottaneet, ovat ohikiitävän hetken olleet vaikutspiirissäni. Luojan kiitos. En minä joudun heidän elämänsä elämään, jokainen elää oman itsensä kanssa, tuli sitten toimeen tai ei.
"Itse itsessämme me ahtaiksi tulemme". Siinä on niin viisasti sanottu. Ihmiset juoksee kilpaa "ei minkään kanssa", kunhan kilpailevat, kadehtivat ja ahnetivat. Pitää näyttää, pitää olla jotakin jne.
Enkä tarkoita tässä, että minua joku kahdehtisi tai minun kanssani kilpailisi, ei ole mitä kilpailla, koska ihmiset eivät edes tiedä minusta mitään, mistä "kilpailla tai kahdehtia". Ja ne jotka tuntevat minua ja ovat osa minun elämääni ovat sydämessäni läsnä. Puhun yleisesti ajasta, josta ei ole mitään järkeä. monesti ainakin tuntuu siltä. Ja uskon, että meitä on monia, jotka eivät ihan oikein ymmärrä, mistä mikin johtuu.
Mä en edes jaksanut lukea kovin pitkälle. Jokaisella on mörkönsä. Ilmeisesti aloittajalla ei ole paljon rakkautta elämässä suotu. Tullut niin pinnallinen käsitys ihmisistä - "tyhmistä dorkista". Tyhmyydessä ei ole mitään vikaa, kunhan muistaa kohdella toisia ihmisiä lämpimästi.
Mutta näistä möröistä pitää oppia kertomaan lyhyemmin ja ytimekkäämmin, jos meinaa, että joku netissä viitsii niitä lukea.
Hienoa tekstiä valveutuneisuudesta ja tietoisuudesta. Kiitos.
No tuskin "valveutunutta", koska tajunnut vasta vuosia myöhemmin, mutta omia kokemuksiani kirjoitin, kun vuosikymmen vaihtui, sitä ikäänkuin kertaa omassa päässään mennyttä, ja odottaa Uutta tähtitaivaan alla :) Tietoisuutta on tullut roppakaupalla, ja sitäkään tuskin on koskaan liikaa. Ja some on siitä hyvä, että somesta saa ikään kuin "maistaa" maailmaa joka on kaukana omasta elämästä, näin saa laajennettua omaa aivan erilaista maailmankuvaa. Ja ehkä sitä haluaa myös itse jakaa, jos vaikka se auttaisi jota kuta tai ainakin itseään, kun kirjoittaa, ehkä näin samalla purkaa ajatuksiaan.
Heteromiehet tykkää omasta peilikuvastaan.