Onko täällä muitakin, jotka ovat kasvaneet narsistisen äidin kanssa? Miten tämä teissä näkyy nykyisin ja miten olette kohentaneet itsetuntoanne/mitä olette tehneet perhesuhteillenne? Itse olen 25 vuotias nuori nainen ja lamaantunut kotiin työttömäksi. Olen tuntenut vapauden muutettuani eri kaupunkiin, ulkomailla olen vielä onnellisempi. Kun käyn synnyinkaupungissani, oloni muuttuu raskaaksi ja ahdistavaksi. Haluan äkkiä pois. Katkaisin viimeinkin ennen joulua välit "äitiini", olen käynyt terapiassa ja alkanut hymyssä suin hyväksymään sen että voin todellakin tässä iässä päättää, kenen kanssa olla tekemisissä.
Välirikkoja on ollut ennenkin, samoista syistä. Ja kun ne ovat tulleet päätökseensä, se olen aina ollut minä joka ottaa yhteyttä. Anteeksipyyntöjä en koskaan kuule. Olen väkisin yrittänyt puristaa edes pientä näyttöä siitä että hän olisi pahoillaan siitä miten on haukkunut, syytellyt, nöyryyttänyt ja alistanut. Mutta ei.
Olen potenut jatkuvaa syyllisyyttä, huonommuutta ja masennusta hyvin pienestä saakka. Minuun ei ole luotettu, asiat on tehty puolestani vaikka olen sanonut että itse teen. Sitten kun motivaationa olla oma-aloitteinen on hiipunut vähättelyn myötä, olen seuraavaksi saanut haukut siitä kuinka onneton ja laiska ihminen olen. Mikään ei riitä, tukea saan vain niissä asioissa mitkä ovat hänen mielestään oikein tai hänen silmissään hienoa. Ulkonäköä on haukuttu jo hyvin pienestä, vaikka olen aivan normaalikokoinen ja mielestäni kaunis nuori nainen. Sairastin teininä anoreksiaa näiden kommenttien vuoksi. Jos olen maininnut että minua kiinnostaisi aloittaa joku koulu/työ/harrastus, reaktio on hyvin usein ivallinen "Ai sinäkö muka"
Kerran hän kirjoitti Facebook seinälleen lausahdukseni muunneltuaan sitä niin, että se kuulostaisi typerältä ja että hän saisi kerättyä negatiivisia kommentteja siihen alle. Nöyryyttäminen on ollut aina ensisijaisen tärkeää.
Opiskeluun en pystynyt peruskoulu aikoina keskittymään kotona, kun siskoni huusivat ja itkivät kellon ympäri. Kun hän halusi lähteä viettämään omaa aikaansa, oli minun vastuullani vahtia, leikittää siskojani, vaikka läksyt olivat tekemättä. Kokeisiin lukeminen ei onnistunut samasta syystä. Olen kertonut tästä hänelle jälkikäteen, asenne on se että vika on vain minussa, olen yksinkertaisesti niin huono.
Kaikessa vedettiin aina se kortti, että olen kiittämätön kun hän on minut pienenä syöttänyt ja kylvettänyt,että taipuisin hänen tahtoonsa.
On hylännyt tilanteissa kun tarvitsen kipeästi apua, että hän saisi asiat menemään niinkuin haluaa. Olen vihdoin päässyt siitä oravanpyörästä ja vetänyt liinat kiinni siinä että otan mitään apua vastaan, koska se ei ole vilpitöntä.
Lista on loputon, mitä kaikkea on keksinyt pääni menoksi.
En hae tällä sääliä, olen tietoinen siitä että kyseessä on sairas ihminen. Enemmänkin kiinnostaisi kuulla kokemuksia muiltakin ja nimenomaan vinkkejä itsenäistymisen tielle ja kuinka tulisin tietoisemmaksi omista haluista, tarpeista, unelmista ja potentiaalistani ilman että siitä tarvitsee potea syyllisyyttä.
Kertokaa toki, jos tämä on jonkun mielestä normaalia käytöstä lasta kohtaan. Olenko todella vain kiittämätön. Olen siis esikoinen ja minulla on kaksi nuorempaa sisarta. Heillä on eri isä kuin minulla.
Välirikkoja on ollut ennenkin, samoista syistä. Ja kun ne ovat tulleet päätökseensä, se olen aina ollut minä joka ottaa yhteyttä. Anteeksipyyntöjä en koskaan kuule. Olen väkisin yrittänyt puristaa edes pientä näyttöä siitä että hän olisi pahoillaan siitä miten on haukkunut, syytellyt, nöyryyttänyt ja alistanut. Mutta ei.
Olen potenut jatkuvaa syyllisyyttä, huonommuutta ja masennusta hyvin pienestä saakka. Minuun ei ole luotettu, asiat on tehty puolestani vaikka olen sanonut että itse teen. Sitten kun motivaationa olla oma-aloitteinen on hiipunut vähättelyn myötä, olen seuraavaksi saanut haukut siitä kuinka onneton ja laiska ihminen olen. Mikään ei riitä, tukea saan vain niissä asioissa mitkä ovat hänen mielestään oikein tai hänen silmissään hienoa. Ulkonäköä on haukuttu jo hyvin pienestä, vaikka olen aivan normaalikokoinen ja mielestäni kaunis nuori nainen. Sairastin teininä anoreksiaa näiden kommenttien vuoksi. Jos olen maininnut että minua kiinnostaisi aloittaa joku koulu/työ/harrastus, reaktio on hyvin usein ivallinen "Ai sinäkö muka"
Kerran hän kirjoitti Facebook seinälleen lausahdukseni muunneltuaan sitä niin, että se kuulostaisi typerältä ja että hän saisi kerättyä negatiivisia kommentteja siihen alle. Nöyryyttäminen on ollut aina ensisijaisen tärkeää.
Opiskeluun en pystynyt peruskoulu aikoina keskittymään kotona, kun siskoni huusivat ja itkivät kellon ympäri. Kun hän halusi lähteä viettämään omaa aikaansa, oli minun vastuullani vahtia, leikittää siskojani, vaikka läksyt olivat tekemättä. Kokeisiin lukeminen ei onnistunut samasta syystä. Olen kertonut tästä hänelle jälkikäteen, asenne on se että vika on vain minussa, olen yksinkertaisesti niin huono.
Kaikessa vedettiin aina se kortti, että olen kiittämätön kun hän on minut pienenä syöttänyt ja kylvettänyt,että taipuisin hänen tahtoonsa.
On hylännyt tilanteissa kun tarvitsen kipeästi apua, että hän saisi asiat menemään niinkuin haluaa. Olen vihdoin päässyt siitä oravanpyörästä ja vetänyt liinat kiinni siinä että otan mitään apua vastaan, koska se ei ole vilpitöntä.
Lista on loputon, mitä kaikkea on keksinyt pääni menoksi.
En hae tällä sääliä, olen tietoinen siitä että kyseessä on sairas ihminen. Enemmänkin kiinnostaisi kuulla kokemuksia muiltakin ja nimenomaan vinkkejä itsenäistymisen tielle ja kuinka tulisin tietoisemmaksi omista haluista, tarpeista, unelmista ja potentiaalistani ilman että siitä tarvitsee potea syyllisyyttä.
Kertokaa toki, jos tämä on jonkun mielestä normaalia käytöstä lasta kohtaan. Olenko todella vain kiittämätön. Olen siis esikoinen ja minulla on kaksi nuorempaa sisarta. Heillä on eri isä kuin minulla.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Lisäys vielä, minua ei koskaan kehuttu onnistumisistani. En saanut kuulla olevani hyvä, että minua rakastetaan tai että minä riitän. Olen onnekseni tavannut ihmisiä jotka ovat tämän takoneet päähäni, että olen samanarvoinen kuin muut ilman että minun tarvitsee tehdä suuria saavutuksia. Hänen ajattelutapansa on vain ristiriidassa siinä, että odottaa suuria tapahtuvan mutta ei sitten kuitenkaan anna vastuuta mihinkään. On kuin hän odottaisi vain omia tähtihetkiään milloin rientää hoitamaan toisen ihmisen asiat, kun eihän tuosta ole itse mihinkään.
Olen aina saanut vain muistutuksen negatiivisista asioista, mitä tein väärin 5 vuotta sitten tai mitä hävettävää minussa on.
Mitään asioita ei myöskään kannata tehdä tai kokeilla, koska ainahan kaikessa on se puoli että mikä menee lopulta vituiks. Eli lyhyesti; "älä yritä, minä tulen ja teen. Olethan niin onneton."
Minulla oli aina erilainen, rennompi ja normaali olo ystävieni luona. Ystäväni eivät mielellään tulleet meille, koska äiti halusi aina pilata tunnelman jollain ilmiriidalla ja draamalla, etten voinut keskittyä ystävieni kanssa olemiseen. Aivan kuin olisi ollut riippuvainen uhrautumisestani, hänen päänsärkynsäkin oli minun vastuullani.
Huh tätä avautumista:D mutta esimerkkejä tässä vaan kirjottelen