Tullessani palstalle vuonna 2013 harkitsin itsemurhaa. Elämäni oli palasina. Olin juuri saanut diagnoosin keskivaikea masennustila. Se oli toinen kierros ja olin aivan rikki, sillä en kauaa ehtinyt iloitsemaan terveenä olosta kun kierros alkoi alusta.
Olin valinnut väärän miehen parisuhteeseen kanssani. Hän oli harjoittanut minuun henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Sairaalloinen mustasukkaisuus vaikuttimenaan taustalla. Olin riidellyt itseni uuvuksiin ja mennyt depressio teki suhteen jälkeen paluun.
Aluksi se oli lappujen mukaan keskivaikea masennus, pidemmässä tutkimuksessa ja kartoituksessa lieveni lievään masennukseen. Myöhemmin se muuttui vielä sekamuotoiseen masennus ja ahdistuneisuushäiriö diagnoosiin joka lievempi kuin lievä masennus ja lievä ahdistuneisuushäiriö. Oireita siis oli mutta niin lieviä ja kesyjä ettei ne täyttäneet kummakaan erillisen diagnoosin oirevaatimuksia ja vakavuustasoja
Oireet kuitenkin toi erilaisia haittoja, kuten jännitys ja ahdistusoireita. Mun oli esimerkiksi vaikea kesäisin mennä ulos kun oli liian valosaa ja piti olla vähissä vaatteissa. Mun oli vaikea olla ihmisten seurassa. Tuntui että en osaa enää puhua ihmisille, ei huvita puhua mitään, en halua avata ajatuksiani ja kertoa itsestäni, mutten myöskään jaksanut jauhaa niitä näitä. Päässäni kulki tuhat ja yksi sanottavaa asiaa, mutta suusta ei tullut mitään. En jaksanut enää puhua.
Ilo ja hymy vaihtui totisuuteen ja hiljaisuuteen. Sosiaalisuus, sosiaalisten tilanteiden välttelyyn. Rohkeus paniikkioireiluun ja voimakkaaseen kehollisiin reaktioihin. Ennen kuvaus minusta oli rohkea ja puhelias mutta nyt kuvaus oli ujo ja hiljainen.
Muistissa ja keskittymiskyvyssä oli ongelmia. Uudet asia tarvitsi paljon kertausta ennen kuin ne opin. Tein huolimattomuusvirheitä koska ajatukset muualla kuin siinä asiassa mitä tein...
Työelämässä en ollut. Työhaastatteluissa minusta näki että tyttö on totinen, ujo, arka, ei yhtään sanavalmis eikä itsevarma. Epäröi itsekin kykyjään. Eikä osaa sanoa juuri mitään hyvää itsestään uskottavasti. Mitäpä masennuksen piiskaama synkkyydessä elävä voisikaan ilmentää positiivisuutta? Eipä minua töihin kukaan halunnut.
Minussa on kuitenkin aina ollut yksi juttu, joka aina on vienyt eteenpäin minua. Sinnikkyys ja negatiivisemmin jääräpäisyys. En luovuta koskaan. Sellaiseksi elämä minut on muokannut vaikeuksien kautta ettei mikään minua lannista. Haastoin itseni hakemaan kuntouttavan työtoiminnan kautta oikeaan ammattiani vastaavaan alan firmaan töihin. Olin päättänyt että kerran tutkinto oli virta, hikeä ja kyyneliä vääntäen joskus opiskeltu, niin se paperi ei hukkaan mene.
Kuntouttava työtoiminta oikeassa yrityksessä poiki keikkatöitä ja lopulta määräaikaisen työsuhteen. Toivuin niiden vuosien aikana hiljalleen terveeksi ja alkoi taas jaksaan normaali työpäiviä.
Muisti minua silti huoletti, koska uudet asiat ei meinanneet muistissani pysyä millään. Lääkärissä huolestuneena monesti kyselin että miksi tarvitsen niin paljon kertausta ennen kuin asiat painuu ulkomuistiini ja jääkö muistini tällaiseksi. Lääkäri infosi masennuksen jälkioireista. Lähimuistin heikkous ja keskittymisen ongelmat kuuluivat niihin. Rauhoitteli että kun vaan olen positiivisella asenteella rauhallisena niin kyllä sekin sieltä palautuu normaaliin tilaan. Uupunut ihminen tarvitsee henkistä kapasiteettia muualle ja muisti kärsii, mutta se menee ohi.
Nykytilanne:
olen terve. Teen kolmelle eri firmalle töitä samaan aikaan. Äsken tein 40 sivuisen itseopiskelumateriaalin ja testin perään kotona erään työpaikan takia ja läpäsin testin kerrasta eli myös muisti ja keskittymisenkyky on palautunut normaaliin.
Pitkä tie joka on vaatinut hiukan henkilökohtaisen elämän siivoamista. esim. haittaavien ja vahingollisten ihmissuhteiden katkaisua ja vääränlaisten elämäntapojen muuttamista terveellisempiin. (uni,ravinto ja liikunta)
Olin valinnut väärän miehen parisuhteeseen kanssani. Hän oli harjoittanut minuun henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Sairaalloinen mustasukkaisuus vaikuttimenaan taustalla. Olin riidellyt itseni uuvuksiin ja mennyt depressio teki suhteen jälkeen paluun.
Aluksi se oli lappujen mukaan keskivaikea masennus, pidemmässä tutkimuksessa ja kartoituksessa lieveni lievään masennukseen. Myöhemmin se muuttui vielä sekamuotoiseen masennus ja ahdistuneisuushäiriö diagnoosiin joka lievempi kuin lievä masennus ja lievä ahdistuneisuushäiriö. Oireita siis oli mutta niin lieviä ja kesyjä ettei ne täyttäneet kummakaan erillisen diagnoosin oirevaatimuksia ja vakavuustasoja
Oireet kuitenkin toi erilaisia haittoja, kuten jännitys ja ahdistusoireita. Mun oli esimerkiksi vaikea kesäisin mennä ulos kun oli liian valosaa ja piti olla vähissä vaatteissa. Mun oli vaikea olla ihmisten seurassa. Tuntui että en osaa enää puhua ihmisille, ei huvita puhua mitään, en halua avata ajatuksiani ja kertoa itsestäni, mutten myöskään jaksanut jauhaa niitä näitä. Päässäni kulki tuhat ja yksi sanottavaa asiaa, mutta suusta ei tullut mitään. En jaksanut enää puhua.
Ilo ja hymy vaihtui totisuuteen ja hiljaisuuteen. Sosiaalisuus, sosiaalisten tilanteiden välttelyyn. Rohkeus paniikkioireiluun ja voimakkaaseen kehollisiin reaktioihin. Ennen kuvaus minusta oli rohkea ja puhelias mutta nyt kuvaus oli ujo ja hiljainen.
Muistissa ja keskittymiskyvyssä oli ongelmia. Uudet asia tarvitsi paljon kertausta ennen kuin ne opin. Tein huolimattomuusvirheitä koska ajatukset muualla kuin siinä asiassa mitä tein...
Työelämässä en ollut. Työhaastatteluissa minusta näki että tyttö on totinen, ujo, arka, ei yhtään sanavalmis eikä itsevarma. Epäröi itsekin kykyjään. Eikä osaa sanoa juuri mitään hyvää itsestään uskottavasti. Mitäpä masennuksen piiskaama synkkyydessä elävä voisikaan ilmentää positiivisuutta? Eipä minua töihin kukaan halunnut.
Minussa on kuitenkin aina ollut yksi juttu, joka aina on vienyt eteenpäin minua. Sinnikkyys ja negatiivisemmin jääräpäisyys. En luovuta koskaan. Sellaiseksi elämä minut on muokannut vaikeuksien kautta ettei mikään minua lannista. Haastoin itseni hakemaan kuntouttavan työtoiminnan kautta oikeaan ammattiani vastaavaan alan firmaan töihin. Olin päättänyt että kerran tutkinto oli virta, hikeä ja kyyneliä vääntäen joskus opiskeltu, niin se paperi ei hukkaan mene.
Kuntouttava työtoiminta oikeassa yrityksessä poiki keikkatöitä ja lopulta määräaikaisen työsuhteen. Toivuin niiden vuosien aikana hiljalleen terveeksi ja alkoi taas jaksaan normaali työpäiviä.
Muisti minua silti huoletti, koska uudet asiat ei meinanneet muistissani pysyä millään. Lääkärissä huolestuneena monesti kyselin että miksi tarvitsen niin paljon kertausta ennen kuin asiat painuu ulkomuistiini ja jääkö muistini tällaiseksi. Lääkäri infosi masennuksen jälkioireista. Lähimuistin heikkous ja keskittymisen ongelmat kuuluivat niihin. Rauhoitteli että kun vaan olen positiivisella asenteella rauhallisena niin kyllä sekin sieltä palautuu normaaliin tilaan. Uupunut ihminen tarvitsee henkistä kapasiteettia muualle ja muisti kärsii, mutta se menee ohi.
Nykytilanne:
olen terve. Teen kolmelle eri firmalle töitä samaan aikaan. Äsken tein 40 sivuisen itseopiskelumateriaalin ja testin perään kotona erään työpaikan takia ja läpäsin testin kerrasta eli myös muisti ja keskittymisenkyky on palautunut normaaliin.
Pitkä tie joka on vaatinut hiukan henkilökohtaisen elämän siivoamista. esim. haittaavien ja vahingollisten ihmissuhteiden katkaisua ja vääränlaisten elämäntapojen muuttamista terveellisempiin. (uni,ravinto ja liikunta)
Vastaukset 20
Vanhimmat
Hyvä aloittaja, olen iloinen puolestasi kuka ikinä sitten oletkin. Hienoa, että olet saanut elämäsi järjestykseen. Jotkut joutuvat kärsimään paljonkin toisten ihmisten toiminnan ja virheiden vuoksi eikä ne sotkut ole aina edes selvitettävissä. Tuntuu epäreilulta, jos joutuu kärsimään, pysähtymään ja lamaantumaan toisten syystä. Kukaan ei ansaitse sellaista. Toivon sinulle hyvää jatkoa elämässäsi ja helpompaa tietä tästä eteenpäin. :)
Kiitos! Normaalissa elämässä on se hyvä puoli et tutustuu normaaleihin ihmisiin eli sellaisiin jotka kohtelee hyvin. Oon työkuvioissa ihmetellyt et miten näin hyviäkin ihmisiä on.
Hieno homma!
Niin on. Kyllä ehkä mun näkemys on että paras reitti masennuksesta on ulos elämäntapojen muutos ja työssä jotenkin olo. Ei välttämättä palkalla mutta tehdä jotain oikeaa työtä ei siis mitään näitä työtoimintapajoja joissa istutaan ja pelataan korttia sekä askarrellaan unelmakarttoja, vaan ihan oikeaan työpaikkaan töihin, jos suinkin vaan onnistuu se 2 kertaa viikossa vaikka alkaa tekeen töitä 4 h kuntouttavan työtoiminnan sopimuksella.
Minusta siihenkään ei saisi jämähtää vaan haastaa itseä nostaan työpäivien ja työtuntien määrää hiljalleen.
Mitä normaalimpi elämä ja ihmiset siinä elämässä sitä nopeammin paranee. Masentuneet on tunneherkkiä joten kaikki epätasapainoinen elämä ja ihmiset jumiuttaa depressioon
Esim. itsellä oli paljon muita masentuneita kavereina ja heidän sekavat elämät päihteineen ja väkivaltaisuuksiineen ja itsetuhoisuuksineen veti muakin syvemmälle masennukseen. Otin ne raskaasti.
Normaali elämässä tapaa normaaleja terveitä ihmisiä joilla tavallisten ihmisten ongelmia kuten "taas toi työkaveri jätti tän väärään paikkaan ja aamulla mun työt hidastui tän takia.."
Niin on. Kyllä ehkä mun näkemys on että paras reitti masennuksesta on ulos elämäntapojen muutos ja työssä jotenkin olo. Ei välttämättä palkalla mutta tehdä jotain oikeaa työtä ei siis mitään näitä työtoimintapajoja joissa istutaan ja pelataan korttia sekä askarrellaan unelmakarttoja, vaan ihan oikeaan työpaikkaan töihin, jos suinkin vaan onnistuu se 2 kertaa viikossa vaikka alkaa tekeen töitä 4 h kuntouttavan työtoiminnan sopimuksella.
Minusta siihenkään ei saisi jämähtää vaan haastaa itseä nostaan työpäivien ja työtuntien määrää hiljalleen.
Mitä normaalimpi elämä ja ihmiset siinä elämässä sitä nopeammin paranee. Masentuneet on tunneherkkiä joten kaikki epätasapainoinen elämä ja ihmiset jumiuttaa depressioon
Esim. itsellä oli paljon muita masentuneita kavereina ja heidän sekavat elämät päihteineen ja väkivaltaisuuksiineen ja itsetuhoisuuksineen veti muakin syvemmälle masennukseen. Otin ne raskaasti.
Normaali elämässä tapaa normaaleja terveitä ihmisiä joilla tavallisten ihmisten ongelmia kuten "taas toi työkaveri jätti tän väärään paikkaan ja aamulla mun työt hidastui tän takia.."
No kerroppa mulle miten selvitä jos on aina ollut ujo ja hiljainen ja diagnoosina ollut 15vuotta vakava masennus ja paniikkikohtaukset sekä paranoidinen skitsofrenia? Niin.. itsekin haaveilen että joku päivä jaksaisin taas töihin. Opiskelu on mulle helppoa mutta kouluun meno oli vaikeaa.. ja seki et jos töissä ollu nii vähä aikaa jaksaa kunnes tulee romahdus.. :) mut onhan tää elämä mennyt koko ajan parempaan päin..
Mä en tunne sairautena skitsofreniaa. Yhdellä etäisesti tuntemallani kaverin kaverin aviomiehellä on tuo diagnoosina, mutta kauheesti en tunne sairautta. Käsitin et sairaus on elinikäinen kuten vaikka diabetes eli siitä ei parane koskaan, mutta siinä on parempia ja huonompia jaksoja. Huonompina menee psykoosiin ja on sairaalassa ja parempina sit jopa osittain työkykyinen. Tuokin tietämäni käsittääkseni jotain työtä on välillä tehnyt.
Skitsofreniastakin voi lääketieteen mukaan parantua. Tosin voi olla pitkäkestoinen prosessi. Usein ennuste tuon sairauden kohdalla menee niin, että 1/3 paranee kokonaan ja elää normaalia elämää, 1/3 pärjää lääkkeiden ja avohoidon kanssa ja voi käydä esim. töissä tai osa-aika työssä, loput 1/3 laitostuu loppuelämäkseen. Ainakin psykiatrian kurssilla yliopistolla meille sanottiin noin (luennoitsija oli psykiatri). Kaikki muut on periaatteessa mielisairauksissa parannettavissa lukuunottamatta vakavia luonnehäiriöitä. Olen kuullut ihmisistä, jotka ovat parantuneet. Joku parantunut on jopa opiskellut lääkäriksi.
Tuo on mulle uutta tietoa että skitsofreniasta voi parantuakin.
Sen verran tiedän että skitsofrenia on varsinaisia mielisairauksia. Varsinaisia mielisairauksia on lääketieteen mukaan sellaiset mt-diagnoosit joihin liittyy psykoosi.
Kaikki nää masennukset. ahdistukset. syömishäiriöt, fobiat jne jne, on mielenterveyshäiröitä ei sairauksia ja häiriöt on väliaikaisia ja voi kehittyä kenelle vain jonkin vaikean uuvuttavan elämäntilanteen tai vaikean tapahtuman seurauksena, mutta mielisairauksissa eli sairauksiin joihin liittyy psykoosi on vahvempi periytyvyys eli jos jommalla kummalla vanhemmalla on niin on hyvin mahdollista että lapselleenkin tulee.
masennuksessa ymmärrän terapian merkityksen kun masennus usein syntyy vaikeiden tunteiden tukahduttamisen ja itkemättömien itkujen ja sanomattomien vihatunteiden takia tai järkytyksien seurauksena, mutta skitsofreniassa en tajua et miks niitä hoidetaan terapialla?
Skitsofrenia ei käsittääkseni ole mikään tukahdutettujen tunteiden synnyttämä solmu mielialaan vaan aivotoiminnoissa on oikeasti jotain pielessä ja se on jo ehkä enemmän jopa elimellinen sairaus?
En oikein tiedä, mitä mieltä olen tuollaisesta jaosta. Tietysti on vakavampia ja tai vaikeampia vähemmän vakavampia mielensairauksia. Suuresta osasta mielenhäiriöistä toipuu, sen vuoksi suurin osa psykiatrian diagnooseista onkin määräaikaisia. Lääketieteen, etenkin psykiatrian sisällä, tulee myös väärin diagnosoitua ihmisiä. Myös psykoosidiagnooseja annetaan välillä vääristä syistä, jos kyseessä esim. ilmiö, jota lääketieteessä ei ymmärretä tai joka ei kuulu lääketieteen pariin mutta halutaan antaa kuitenkin joku diagnoosi, koska diagnoosi tarvitaan hoitoa ja hoitosuunnitelmaa varten.
Eivät lääkärit ole aina samaa mieltä potilaille annetuituista diagnooseistakaan ja väärät diagnoosit voidaan kumota tarvittaessa ainakin sanallisesti. Tietysti potilaan kannalta ikävää, jos väärä diagnoosi johtaa vääränlaiseen hoitoon. Sekä erikoistumattomille ja myös erikoistuneille lääkäreille sattuu psykiatrian sisällä diagnoosivirheitä niin kuin muilllakin lääketieteen osa-alueilla. Pidemmän psykiatrisen diagnoosin voi antaa vain psykiatrian erikoislääkäri mutta valtaosa kai heidänkin tekemistään diagnooseista on määräaikaisia. Tällaisiakin tapauksia on. Ahdistus- ja pelkotiloja voidaan vääristä syistä tulkita psykoottisiksi tai psykoosiksi, jos ei ymmärretä täysin potilaan tilannetta. Ahdistus- ja pelkotilat pitkittyessään voivat myös johtaa psykoosiin, jos niitä ei hoideta.
Olen kuullut tapauksista, joissa esim. traumaattiseen tilanteeseen joutunut ihminen on sairastunut pysyvästi skitsofreniaan (esim. tapauksia, joissa lähimmäinen, äiti tai isä, tapetaan silmien edessä tms). Tällaisissa tapauksissa syvä trauma on aiheuttanut pysyvän sairastumisen, jos esimerkiksi lapsella ei ole ollut kykyä käsitellä tilannetta. Kysymys ei ole millään tavalla ollut perinnöllisyydestä. Ei se skitsofrenia välttämättä perinnöllistä kaikilla ole, vaikka se lähtökohtaisesti luokitellaan perinnölliseksi. Ajattelen itse niin, että skitsofrenikoilla, ainakin joissakin tapauksissa, voi olla kyvyttömyys käsitellä traumoja, menetyksiä tai elämän rankat tapahtumat ovat johtaneet psyyken murenemiseen. Periaatteessa kuka vain liikaa elämässä kärsivä voi sairastua mihin vain, ei katso välttämättä perintötekijöitä vaan elämäntilanteita.
Itselläni on vahva usko ihmiseen ja ihmisen kykyyn selviintyä, tervehtyä ja parantua vaikeistakin tilanteista. Usein skitsofrenian (ja muidenkin mielensairauksien ja -häiriöiden) yhteydessä puhutaan myös välittäjäaineongelmista eli kysymyshän on silloin elimellisestä sairaudesta, joita yritään hoitaa sitten lääkehoidolla ja terapialla. En tunne sairautta niin hyvin, että osaisin erotella sen alalajeja ja niiden eroja.
Tiedän ihmisiä, jotka ovat parantuneet. Osa on myös kirjoittaneet aiheesta kirjallisuutta parannuttuaan. :)
Mä käsitin joskus skitsofreniasta lukiessani jotain et joku synnytyksen aikainen hapenpuute tai poikkeavuudet otsalohkoissa olisi syy skitsofreniaan?
Ja tuon takia en tajua miks skitsofreniaa hoidetaan terapialla! Mitä se hapenpuutteesta sikiölle/ vauvalle tulleeseen aivovaurioon taikka otsalohkon poikkeavuuteen auttaa et löpiset 45 minuuttia kerran viikossa jollekin tädille tai sedälle et miltä tänään tuntuu?
En osaa tuohon tarkasti vastata. Ilmeisesti syyt sairastumiseen voi olla joko elimellisiä tai elämäntapahtumiin liittyviä. Ei ole mitään yksittäistä syytä, joka toistuisi kaikkien potilaiden kohdalla. Tuollaisen poikkeavuuden tulisi näkyä aivojen magneettikuvauksissa. Jokaisen diagnoosin saaneen aivot tulisi kuvata ja jos poikkeamia on, tilannetta tulisi myös seurata. Psykiatrian tulisi muutenkin tehdä enemmän yhteystyötä neurologian kanssa, varsinkin pysyväksi luokitelluissa diagnooseissa.
Olen itse sitä mieltä, että psykiatrian, varsinkin skitsofrenikoiden kohdalla tulisi tehdä enemmän työtä neurologian kanssa. Ilmeisesti kaikkia potilaita ei kuvata. Tulisi olla ihan perusrutiini kuvata sellaisen potilaan aivot, joka tuollaisen diagnoosin saa. Myös vahva lääkitys voi aiheuttaa muutoksia, minkä vuoksi tilannetta tulisi myös jatkossa seurata aivokuvin. Psykiatria Suomessa on liian vähän neurologian kanssa tekemisissä. Hoitovirheitä ja virheellisiä diagnooseja tulee.
Mun yhdessä kirjassa, joka käsittelee aivojen toimintaa sivutaan skitsofreniaa lyhyesti. Täällä sanotaa näin:
”Skitsofrenian syytä ei tiedetä, joskin sen uskotaan aiheutuvan geneettisten ja ympäristötekijöiden yhdistelmästä.
Uskotaan että geneettinen alttius ei yksinään riitä aiheuttamaan skitsofreniaa vaan myös ympäristötekijät ovat välttämättömiä. Ympäristötekijöitä voivat olla altistuminen infektiolle tai aliravitsemukselle ennen syntymää, stressaavat elämäntilanteet ja marihuanan käyttö. Myös liian korkeita dopamiini arvoja voi ilmetä. Dopamiinia vapauttavat lääkkeet voivat laukaista skitsofrenian.
Skitsofreenikoilla on havaittu useita poikkeamia aivoissa, kuten epätavallisen alhaisia glutamaattireseptoreiden määriä ja harmaan aineen vähenemistä tietyillä aivoalueilla, erityisesti hippokampuksessa, otsalohkoissa ja ohimolohkoissa. Näiden poikkeamien merkitystä skitsofreniassa ei kuitenkaan ole osoitettu”
(Kirjasta: aivot -Rita Carter)
Hyvin pitkästi " tyttö " osaat ilmaista elämänkertasi
Iso osa paranemisprosessia on avautuminen.
En ole tuota kirjaa ennen lukenut. Koska poikkeamia aivoissa saattaa esiintyä, tulisi diagnoosin anto yhteydessä tai ennen sitä jokainen potilas ohjata magneettikuvauksiin. Tietysti herää kysymys, onko sairaus sitten edes lääketieteen sisällä määritelty oikein oikealle lääketieteen osa-alueelle. Jos elimellisiä poikkeuksia esiintyy, silloin sairauden tulisi kuulua ennen kaikkea neurologian puolelle ja myös hoitaa sen keinoin.
Kirja käsittelee aivoja ei niinkään mielenterveysasioita, mutta kirjan lopussa sivutaan hiukan joitain aivojenkin alueella vaikuttavia sairauksia. Siellä on myös masennuksesta ja syömishäiriöstä pieni pätkä. Myös masentuneilla on aivoissa muutoksia. Lähinnä serotoniini välittäjäaineiden kohdilla.
Itse kun masennusta tunnen läheisesti koska se on itse koettu, niin oon tosta masennuksen aivojen muutoksista sitä mieltä että aivot on elin, joka reagoi ihmisen käsillä olevaan tunnetilaan. Kun ihminen tuntee hyvää oloa, aivoissa näkyy heti jossain tutkimuksissa jotain muutoksia mielihyväkeskuksessa, kun ihminen tuntee pahaa oloa hänellä näkyy jälleen muutoksia aivojen sähköisissä toiminnoissa.
Masennus on pitkäaikaista pahaa oloa, joten aivoissa näkyy pitkäaikaisia muutoksia jotka ilmentää pidempää pahaa oloa. Mielihyväkeskus on autio kuin sahara. Tapahtumia ei näy aivokuvissa. Mielihyväkeskus ei reagoi samoin kuin tavallisesti kun ihminen on surullinen jatkuvasti.
Skitsofrenia taasen on erilainen sairaus kuin masennus ja siksi mua ja järkevää ajatteluani hämmentävä, kun se on laitettu psykiatriseksi sairaudeksi vaikka ihmisellä on selviä häiriöitä näkö, kuulo, hajuaisteissa ja hän saattaa saada puhehäiriöitä ja tulkita muutenkin virheellisesti ympärillään olevia asioita, Eli aivot lyö tilttiä ja tulkitsee aistihavainnot vääristyneesti. Minusta se alkaa kuulostaan muulta kuin henkiseltä tunne-elämän häiriöltä.
Kirjan sisällön esittely tuolla
https://www.adlibris.com/fi/kirja/aivot-9789523211667