Tänään...tänään

Jou­lu­na kuu­lim­me jäl­leen kir­kois­sa ja seu­ra­huo­neis­sa tu­tut sa­nat Luuk­kaan evan­ke­liu­mis­ta: ”Tä­nään on teil­le Daa­vi­din kau­pun­gis­sa syn­ty­nyt Va­pah­ta­ja” (Luuk. 2:11). Näin ju­lis­ti Ju­ma­lan lä­het­ti­läs pai­me­nil­le jou­lu­yö­nä Bet­le­he­min ke­dol­la. Ju­ma­la as­tui luok­sem­me Po­jas­saan Jee­suk­ses­sa juu­ri tuo­na päi­vä­nä, jota us­ko­vai­set oli­vat kau­an odot­ta­neet ja jo­hon pro­feet­to­jen en­nus­tuk­set ja lu­pauk­set oli­vat täh­dän­neet.

Aloit­ta­es­saan jul­ki­sen toi­min­nan Na­sa­re­tin sy­na­go­gas­sa Jee­sus luki teks­tik­si Je­sa­jan kir­jan lu­pauk­sen sa­nat: ”Her­ran Hen­ki on mi­nun pääl­lä­ni, sil­lä hän on voi­del­lut mi­nut ju­lis­ta­maan evan­ke­liu­mia köy­hil­le: hän on lä­het­tä­nyt mi­nut saar­naa­maan van­gi­tuil­le va­pau­tus­ta ja so­keil­le nä­kön­sä saa­mis­ta, pääs­tä­mään sor­re­tut va­pau­teen, saar­naa­maan Her­ran otol­lis­ta vuot­ta.” Sit­ten Jee­sus jat­koi: ”Tä­nään, tei­dän kuul­ten­ne, tämä kir­joi­tus on käy­nyt to­teen” (Luuk. 4:16–21).

Je­ri­ko­lai­nen pub­li­kaa­nien pää­mies sai kuul­la ih­meel­li­set sa­nat Jee­suk­sen suus­ta: ”Sak­keus, tule kii­rees­ti alas. Tä­nään mi­nun on mää­rä ol­la vie­raa­na si­nun ko­dis­sa­si” (Luuk. 19:5). Myö­hem­min Jee­sus sa­noi Sak­keuk­sel­le ja kai­kil­le pai­kal­la ol­leil­le ih­mi­sil­le: ”Tä­nään on pe­las­tus tul­lut tä­män per­heen osak­si” (Luuk. 19:9).

Minä is­tuin syk­syl­lä 1976 Hel­sin­gin syys­seu­rois­sa kuu­le­mas­sa Ju­ma­lan sa­naa. Ju­ma­la ava­si mi­nun kor­va­ni kuu­le­maan ja sy­dä­me­ni ot­ta­maan vas­taan, mitä Ju­ma­lan lä­het­ti­läät, seu­ra­pu­hu­jat, pu­hui­vat. Minä ajat­te­lin, et­tä näis­tä seu­rois­ta en läh­de tänä il­ta­na pois en­nen kuin mi­nul­le­kin saar­na­taan syn­nit an­teek­si. Tai­vaan Isä kuu­li huo­kauk­se­ni, ja mi­nul­le ja kai­kil­le muil­le­kin sa­nan kuu­li­joil­le sa­not­tiin: ”Tä­nään Ju­ma­lan val­ta­kun­ta lä­hes­tyy si­nua ja val­ta­kun­nan ku­nin­gas Jee­sus Kris­tus: si­nul­la on lupa us­koa kaik­ki syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä.”

Nämä sa­nat ha­lu­sin vas­taa­not­taa ja us­koa. Ju­ma­la an­toi ym­mär­ryk­sen ja us­kon lah­jan sy­dä­mee­ni Py­hän Hen­ken­sä kaut­ta. Ei ol­lut mi­tään es­tet­tä us­ko­mi­sel­le. Kaik­ki tun­tui yk­sin­ker­tai­sel­ta ja sel­väl­tä. Ih­met­te­lin vain, mi­ten minä en ole ta­jun­nut näin yk­sin­ker­tais­ta asi­aa ai­kai­sem­min. Se­kin myö­hem­min sel­vi­si. Ei us­ko ole mah­dol­lis­ta il­man Py­hän Hen­gen työ­tä. Täs­tä päi­väs­tä ja saa­mas­ta­ni us­kon­lah­jas­ta olen tä­nään­kin iloi­nen ja kii­tol­li­nen.

Sain ol­la Hel­sin­gin syys­seu­rois­sa pal­ve­le­mas­sa ku­lu­nee­na syk­sy­nä, lo­ka­kuun alus­sa. Lau­an­tai-il­lan mes­su oli mi­nul­le muis­to­jen il­ta, en­kä voi­nut ol­la pu­hu­mat­ta sii­tä, mikä on ol­lut elä­mä­ni tär­kein ta­pah­tu­ma. Eh­kä mi­nun muis­to­ni ei pal­jon lii­kut­ta­nut kuu­li­joi­ta, mut­ta toi­voin, et­tä jos seu­rois­sa is­tui­si joku sa­mas­sa ti­lan­tees­sa ole­va ih­mi­nen kuin minä olin sil­loin 43 vuot­ta sit­ten, hän sai­si Ju­ma­lal­ta voi­man us­koa.

Mi­nus­ta tun­tui, et­tä kaik­ki oli kuin sil­loin­kin. Kirk­ko täyn­nä vä­keä, ja sa­mat evan­ke­liu­min lu­pauk­set oli­vat yhä voi­mas­sa. Sain ol­la Jee­suk­sen lä­het­ti­lään osas­sa kuu­lut­ta­mas­sa Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ilo­sa­no­maa. Nii­tä tai­vaas­ta tu­le­via tuo­rei­ta ter­vei­siä, jot­ka syn­nyt­tä­vät sy­dä­mis­sä us­ko­ne­lä­mää ja vah­vis­ta­vat sitä. Ei sa­no­ta ke­nel­le­kään, et­tä huo­men­na tai tu­le­vai­suu­des­sa saat us­koa. Otol­li­nen ai­ka ja pa­ran­nuk­sen teon päi­vä on juu­ri tä­nään, kun Ju­ma­lan val­ta­kun­ta lä­hes­tyy us­ko­vai­sen ih­mi­sen kaut­ta.

Minä olin 11-vuo­ti­as, kun puu­kol­la­ni kai­ver­sin ai­tan sei­nään vuo­si­lu­vun 1961. Ajat­te­lin sitä kai­ver­ta­es­sa­ni, et­tä voi kun ai­ka ku­luu hi­taas­ti. Oli­sin­pa jo ai­kui­nen ja voi­sin naut­tia elä­mäs­tä ai­kui­sen ta­val­la. Syn­ty­mä­ko­dis­sa­ni käy­des­sä­ni tuo kai­ver­rus on jos­kus osu­nut sil­mii­ni. Olen aja­tel­lut sitä, kuin­ka vä­hän me ih­mi­set tie­däm­me elä­mäs­tä. Nyt olen eläk­keel­lä ja ajat­te­len: voi kun ai­ka ku­luu no­pe­as­ti. Nyt tun­tuu, et­tä viik­ko on kuin päi­vä. Mo­nes­ti elän men­neis­sä het­kis­sä ja päi­vis­sä. Ajat­te­len, kuin­ka tot­ta on­kaan sa­nan­las­ku: ”Siil­loin se elä­mä pa­ras­ta on ol­lut, kun se on ol­lut työ­tä ja tus­kaa.”

Meil­lä ih­mi­sil­lä on vaa­ra­na, et­tä eläm­me tu­le­vas­sa tai men­nees­sä ajas­sa. Mei­dän tu­li­si elää kui­ten­kin ny­ky­het­kes­sä. Jo­kai­nen päi­vä on lah­jak­si saa­tu, ai­nut­ker­tai­nen päi­vä, joka ei kos­kaan enää pa­laa. Jo­kai­sel­la päi­väl­lä on omat ilon­sa ja mur­heen­sa. Kun kii­tok­sel­la otam­me vas­taan ajal­li­set päi­vät ja luo­tam­me Tai­vaan Isän huo­len­pi­toon, mei­dän on hel­pom­pi elää ja ol­la ny­ky­het­kes­sä. Us­ko­a­kaan ei tar­vit­se kuin yh­den päi­vän ker­ral­laan.
---jatkuu---