Ihmeellinen yhteisö

Anonyymi kirjoitti:

”Ook­sää yh­tään träil­lä, mitä mä sul­le pu­hun ”, ky­syt­tiin lap­suu­te­ni ko­ti­pi­tä­jäs­sä Ete­lä-Poh­jan­maal­la, jos epäil­tiin, et­tei joku ym­mär­rä toi­sen pu­het­ta. Kun olin en­sim­mäis­tä ker­taa seu­ra­kun­ta­päi­vil­lä ko­ti­maa­kun­nas­sa­ni, ta­pa­sin vä­li­a­jal­la van­hem­man vel­jen, jon­ka olin usein näh­nyt seu­rois­sa. Hän ker­toi mi­nul­le, mik­si on tär­keä käy­dä seu­rois­sa ja täl­lai­sil­la seu­ra­kun­ta­päi­vil­lä: ”Soon tär­kiä, jot­ta py­syy träil­lä, mis­tä ris­til­li­syy­res pu­hu­ta­han ja it­te py­syys us­ko­mas­sa.” Mi­nus­ta sii­nä vas­tauk­ses­sa oli ki­tey­tet­ty kaik­kein tär­kein.

Seu­ra­kun­ta on py­hien, us­ko­vais­ten ih­mis­ten yh­tei­sö, jon­ka pää­nä on Kris­tus. Hän jat­kaa työ­tän­sä seu­ra­kun­nas­sa Py­hän Hen­gen kaut­ta. Kun me­nem­me seu­roi­hin, kuu­lem­me siel­lä, mitä Hen­ki pu­huu seu­ra­kun­nal­le. Mei­tä ruo­ki­taan Ju­ma­lan sa­nal­la, us­kom­me vah­vis­tuu ja ym­mär­ryk­sem­me sel­ke­nee.

Kun ai­koi­naan sain omal­le koh­dal­le­ni us­ko­mi­sen lah­jan, Ju­ma­la an­toi ko­kea mon­ta ih­met­tä. En­sik­si sain löy­tää Ju­ma­lan val­ta­kun­nan maan pääl­tä, vaik­ka luu­lin sen ole­van vain tai­vaas­sa. Toi­sek­si sain us­koa kaik­ki syn­ti­ni an­teek­si, kun us­ko­vai­set ne ju­lis­ti­vat Jee­suk­sen käs­kys­tä ja hä­nen ni­mes­sään ja so­vin­to­ve­res­sään. Se oli­kin va­paut­ta­va het­ki. Ai­kai­sem­min luu­lin, et­tä pi­tää vain ru­koil­la ja ol­la ai­nai­ses­sa epä­tie­toi­suu­des­sa, ovat­ko syn­ti­ni an­teek­si vai ei? Kol­mas ih­me oli, kun sain tul­la osal­li­sek­si Ju­ma­lan lap­seu­des­ta. Ih­meel­li­nen tun­ne oli, kun mi­nua ter­veh­dit­tiin “Ju­ma­lan ter­veel­lä.”

Kun ta­pa­sin tä­män ih­meel­li­sen ta­pah­tu­man jäl­keen kak­si us­ko­vais­ta opet­ta­jaa­ni te­o­lo­gi­ses­sa tie­de­kun­nas­sa, he ter­veh­ti­vät mi­nua ja iloit­si­vat us­kos­ta­ni. Minä epäi­lin, et­ten minä vie­lä ole oi­kein kun­non us­ko­vai­nen, kun olen näin vä­hän ai­kaa ol­lut us­ko­mas­sa. Mi­nul­le sa­not­tiin: ”Sinä olet nyt sa­man­lai­nen Ju­ma­lan lap­si niin kuin me muut­kin. Me olem­me vain päi­vän lap­sia ja eläm­me sa­mas­ta ar­mos­ta. Sama Pyhä Hen­ki on mei­dän kaik­kien sy­dä­mis­sä vai­kut­ta­mas­sa us­ko­mi­sen.” En­nen kuin ero­sim­me, mi­nua siu­nat­tiin evan­ke­liu­mil­la. Se tun­tui iha­nal­ta ja ih­meel­li­sel­tä.

Pa­ran­nuk­sen ar­mon saa­tu­a­ni as­ke­lee­ni suun­tau­tui­vat us­ko­vais­ten yh­tey­teen, seu­roi­hin. Siel­lä ah­min Ju­ma­lan sa­naa, kun kuun­te­lin saar­no­ja, ja Pyhä Hen­ki ava­si ym­mär­rys­tä­ni. Siel­lä sain tu­tus­tua uu­siin ys­tä­viin: us­kon­vel­jii­ni ja -si­sa­rii­ni. Tun­sin ole­va­ni ko­to­na sa­man­ver­tais­te­ni seu­ras­sa ja sa­mal­la mat­kal­la tai­vaa­seen.

Mik­si seu­ra­kun­ta­yh­teys on meil­le tär­keä? Jos mi­nua ei oli­si kut­sut­tu mu­kaan seu­roi­hin rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­le, oli­sin ol­lut kuin or­po lap­si, jol­la ei ole ko­tia, van­hem­pia ei­kä si­sa­ruk­sia. On­nek­si vel­jet ja si­sa­ret ra­kas­ti­vat mi­nua ja ve­ti­vät mu­kaan seu­roi­hin. Läm­pi­mäl­tä tun­tui, kun as­tuin us­ko­vai­se­na Hel­sin­gin van­hal­le rau­ha­nyh­dis­tyk­sen ta­lol­le ja seu­ra­sa­lin oven ylä­puo­lel­la luki teks­ti: ”ja sinä teit hy­vin, et­täs tu­lit” (Apt. 10:33). Myö­hem­min opin hie­non to­tuu­den: ”Jos seu­ra­kun­ta ei ole meil­le äi­ti­nä, ei Ju­ma­la­kaan ole meil­le isä­nä.”

Raa­ma­tus­sa seu­ra­kun­taa ku­va­taan per­heek­si. Ju­ma­la hoi­taa ja ra­kas­taa mei­tä lap­si­aan omas­sa per­hees­sä. Me ko­em­me yh­teyt­tä kol­miyh­tei­seen Ju­ma­laan; hä­neen, joka on mei­dät uu­des­ti syn­nyt­tä­nyt ja nii­hin, jot­ka ovat hä­nes­tä syn­ty­nei­tä (1. Joh. 5:1). Yk­sin em­me jak­sa tais­tel­la tä­män epä­us­koi­sen maa­il­man ek­sy­tyk­siä vas­taan, em­me lan­gen­neen li­ham­me hi­mo­ja ja jär­jen viet­te­lyk­siä vas­taan em­me­kä sie­lun­vi­hol­lis­ta vas­taan. Jät­täy­ty­mäl­lä pois seu­ra­kun­ta­yh­tey­des­tä me olem­me help­po­ja saa­lii­ta vi­hol­li­sel­le. Huo­maa­mat­tam­me olem­me jo hä­nen an­sas­saan kuin yk­si­näi­nen, ek­sy­nyt lam­mas. Pe­don ta­voin sie­lun­vi­hol­li­nen pyr­kii eris­tä­mään lau­mas­ta lam­paan, jon­ka se voi hel­pos­ti saa­lis­taa.

Pyhä Hen­ki on Ju­ma­lan yk­si per­soo­na. Hän an­taa meil­le us­kon ja ko­ko­aa mei­dät Ju­ma­lan seu­ra­kun­taan. Seu­ra­kun­nas­sa saam­me tun­tea kes­ki­näis­tä yh­teyt­tä, jon­ka Pyhä Hen­ki an­taa rak­kau­den lah­ja­na. Se on jär­jel­le kä­sit­tä­mä­tön asia ja sitä on ul­ko­puo­li­sen vai­kea ym­mär­tää. Jos­kus ha­lu­taan väit­tää, et­tä us­ko­vai­sil­la oli­si ”hyvä veli -ver­kos­to”, jos­sa sa­man­mie­li­set ih­mi­set ajal­li­sis­sa asi­ois­sa ajai­si­vat ky­see­na­lai­sil­la kei­noil­la omia etu­jaan. Ajal­li­ses­sa elä­mäs­sä us­ko­vai­nen ih­mi­nen pyr­kii suh­tau­tu­maan kaik­kiin ih­mi­siin re­hel­li­ses­ti, ta­sa­ver­tai­ses­ti ja ta­sa­puo­li­ses­ti riip­pu­mat­ta hen­ki­lön us­kos­ta, ihon­vä­ris­tä, su­ku­puo­les­ta tai muis­ta ul­ko­nai­sis­ta asi­ois­ta.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä