Kun työläinen tekee 8 tuntia töitä, hän saa palkan, jolla voi ostaa tuotteet, joiden valmistamiseen tarvitaan 4 tunnin työnteko – mukaanluettuna raaka-aineiden, tuotantolaitosten ja tuotannossa käytettyjen koneiden ja laitteiden valmistus sekä raaka-aineiden ja valmiiden tuotteiden kuljetukset jne. (Ymmärrä, että työläinen tässä tarkoittaa keskimääräistä työväenluokan työtätekevää jäsentä eikä jokaista konkreettista työläistä erikseen.)
Mihin siis katoaa se toinen 4 tuntia työläisemme tekemän työn arvosta?
Osa siitä menee sen väestönosan – noin puolet väestöstä esimerkiksi Suomessa, Saksassa, Ranskassa ja Britanniassa – elättämiseen, joka ei tee työtä: lapset, opiskelijat, eläkeläiset, työkyvyttömät jne.
Mutta koska noiden väestönosien elintaso on keskimäärin alhaisempi kuin palkansaajien elintaso, sinne ei mene koko tuo 4 tuntia. Minne menee loput?
Osa menee hyvinvointipalveluiden tuottamiseen: koulutus, terveydenhuolto jne. Mutta niihinkään ei mene koko loppuosa.
Loppuosa menee tuotannon omistajille, jotka ovat eri taho kuin tuotannon organisoijat ja johtajat. Palkkajohtajat ovat myös työläisiä, vaikkeivat itseään sellaisiksi mieltäisikään ja vaikka eivät joudu fyysisesti käsiään likaamaan työssään.
Lisäarvo menee tuotannon omistajille pelkästään siitä hyvästä, että omistavat – aivan riippumatta siitä, osallistuvatko työntekoon ollenkaan vai eivät. Toisin sanoen heidän voittonsa määrä ei ole missään suhteessa heidän tekemänsä työn määrään tai laatuun, vaan se on suhteessa heidän omistamansa pääoman määrään.
Tietysti yksittäisten kapitalistien kesken on eroja ja poikkeamia tämän seikan suhteen, mutta kokonaisuutena kapitalistiluokka rikastuu pelkästään sen ansiosta, että omistaa tuotannon ja rahoituksen. Ja tuon rikastumisen lähde on se työläisemme tekemä toinen 4 tuntia, jonka hän joutuu tekemään korvauksetta saadakseen palkkansa.
Työväenliikkeen yksi kaikkein keskeisimpiä taisteluasioita 1800-luvulla olikin työajan lyhentäminen juuri edellämainituista syistä. 1800-luvun alusta 1900-luvun alkuun päivittäinen työaika lyhenikin noin puoleen: noin 16 tunnista 8 tuntiin. Mutta mitä on tapahtunut sen jälkeisenä toisena vuosisatana? Päivittäinen työaika on edelleen noin 8 tuntia!! Ja puoli kansaa on työelämän ulkopuolella toisen puolen elättäessä koko väestön.
Miten tuo on mahdollista? Lyhyesti sanottuna se on sosialidemokratian ansiota. Moderni sosialidemokratia alkoi aivan 1800-luvun lopulla eikä pyri kapitalistisen talousjärjestelmän kumoamiseen, vaan etujen hankkimiseen palkansaajille yhteistyössä kapitalistien kanssa.
Toisaalta 1900-luvun alkupuolelta alkanut voimakas markkinapropaganda on saanut niinsanottujen länsimaiden ihmiset sisäistämään kuluttajan roolin. Tämän takia palkankorotuksia pidetään tärkeämpinä kuin vapaa-ajan lisäämistä ja työn ja tulojen tasaisempaa jakamista taikka muuten mielekkäämmän elämänsisällön mahdollistamista kaikille.
Tuollainen sopii tietysti kapitalistiluokalle erinomaisesti, koska sen rikastuminen on riippuvaista kuluttamisen maksimoimisesta.
Sivutuotteena on sitten se, että maailma hukkuu roskaan, tukehtuu saasteisiin ja että puoli kansaa nääntyy työtaakan alle samalla kun toinen puoli vieraantuu markkinapropagandan levittämästä kulttuuristamme ja alkaa vähitellen altistua mitä erinäisimmille agitaatiopropagandoille. Lyhyesti sanottuna suhteellisen köyhyyden kasvaminen vaarantaa yhteiskuntarauhan.
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/jannekejo/270181-mihin-katoaa-puolet-tehdyn-tyon-arvosta/
Mihin siis katoaa se toinen 4 tuntia työläisemme tekemän työn arvosta?
Osa siitä menee sen väestönosan – noin puolet väestöstä esimerkiksi Suomessa, Saksassa, Ranskassa ja Britanniassa – elättämiseen, joka ei tee työtä: lapset, opiskelijat, eläkeläiset, työkyvyttömät jne.
Mutta koska noiden väestönosien elintaso on keskimäärin alhaisempi kuin palkansaajien elintaso, sinne ei mene koko tuo 4 tuntia. Minne menee loput?
Osa menee hyvinvointipalveluiden tuottamiseen: koulutus, terveydenhuolto jne. Mutta niihinkään ei mene koko loppuosa.
Loppuosa menee tuotannon omistajille, jotka ovat eri taho kuin tuotannon organisoijat ja johtajat. Palkkajohtajat ovat myös työläisiä, vaikkeivat itseään sellaisiksi mieltäisikään ja vaikka eivät joudu fyysisesti käsiään likaamaan työssään.
Lisäarvo menee tuotannon omistajille pelkästään siitä hyvästä, että omistavat – aivan riippumatta siitä, osallistuvatko työntekoon ollenkaan vai eivät. Toisin sanoen heidän voittonsa määrä ei ole missään suhteessa heidän tekemänsä työn määrään tai laatuun, vaan se on suhteessa heidän omistamansa pääoman määrään.
Tietysti yksittäisten kapitalistien kesken on eroja ja poikkeamia tämän seikan suhteen, mutta kokonaisuutena kapitalistiluokka rikastuu pelkästään sen ansiosta, että omistaa tuotannon ja rahoituksen. Ja tuon rikastumisen lähde on se työläisemme tekemä toinen 4 tuntia, jonka hän joutuu tekemään korvauksetta saadakseen palkkansa.
Työväenliikkeen yksi kaikkein keskeisimpiä taisteluasioita 1800-luvulla olikin työajan lyhentäminen juuri edellämainituista syistä. 1800-luvun alusta 1900-luvun alkuun päivittäinen työaika lyhenikin noin puoleen: noin 16 tunnista 8 tuntiin. Mutta mitä on tapahtunut sen jälkeisenä toisena vuosisatana? Päivittäinen työaika on edelleen noin 8 tuntia!! Ja puoli kansaa on työelämän ulkopuolella toisen puolen elättäessä koko väestön.
Miten tuo on mahdollista? Lyhyesti sanottuna se on sosialidemokratian ansiota. Moderni sosialidemokratia alkoi aivan 1800-luvun lopulla eikä pyri kapitalistisen talousjärjestelmän kumoamiseen, vaan etujen hankkimiseen palkansaajille yhteistyössä kapitalistien kanssa.
Toisaalta 1900-luvun alkupuolelta alkanut voimakas markkinapropaganda on saanut niinsanottujen länsimaiden ihmiset sisäistämään kuluttajan roolin. Tämän takia palkankorotuksia pidetään tärkeämpinä kuin vapaa-ajan lisäämistä ja työn ja tulojen tasaisempaa jakamista taikka muuten mielekkäämmän elämänsisällön mahdollistamista kaikille.
Tuollainen sopii tietysti kapitalistiluokalle erinomaisesti, koska sen rikastuminen on riippuvaista kuluttamisen maksimoimisesta.
Sivutuotteena on sitten se, että maailma hukkuu roskaan, tukehtuu saasteisiin ja että puoli kansaa nääntyy työtaakan alle samalla kun toinen puoli vieraantuu markkinapropagandan levittämästä kulttuuristamme ja alkaa vähitellen altistua mitä erinäisimmille agitaatiopropagandoille. Lyhyesti sanottuna suhteellisen köyhyyden kasvaminen vaarantaa yhteiskuntarauhan.
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/jannekejo/270181-mihin-katoaa-puolet-tehdyn-tyon-arvosta/
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.