Joka tarkoittaa, että olen kateellnen: miten teillä ihmiset on aikaa niin paljon ajatella itseänne ja miltä teistä tuntuu? Minä en löydä sellaiseen päästäni minuuttiakaan päivässä. Siellä on jono tekemättömiä töitä tai - vain tämän ihmeellisen kerran - typerä yöllinen netissä olo ja ensimmäisen kerran täällä.
Lapsuus meni työnteossa kotona, 12-vuotiaana olin jo kodin ulkopuolella töissä, hoidin kolme lasta (4-vuotiaat kaksoset ja 6-vuotias isoveli, siivosin, laitoin perheelle ruuan, kun he tulivat töistä ja kävin lasten kanssa kaupassa päivällä), koska piti hankkia talven lyseoon opiskelurahat.
Sinne pyrittiin 11-vuotiaana, eikä minun vanhemmilla ollut varaa kustantaa sitä ja tarvittiin oppikirjat ja kaikki, ja ne oli hankittava kesällä omalla työllä.
Sen jälkeen olen jatkanut samaa tekemistä ja työtä, oma perhe, oma koti, omat lapset, sairaus, eläkkeellä. En minä ole tähän vanhuusikään vieläkään ehtinyt ajatella, että miltä minusta tuntuu, kun en ole siihen missään vaiheessa oppinut.
Oikein kauhistuttaa, että mitähän sieltä löytäisin, jos ryhtyisin ajattelemaan. Varmasti kaikkea kamalaa oloa ja pettymyksiä ja surua ja ... ei, en näe syytä miksi ryhtyisin nytkään ajattelemaan sitä, voisin vaikka masentua.
Miksi te ajattelette niin paljon itseänne, jos siitä tulee huono olo?
Lapsuus meni työnteossa kotona, 12-vuotiaana olin jo kodin ulkopuolella töissä, hoidin kolme lasta (4-vuotiaat kaksoset ja 6-vuotias isoveli, siivosin, laitoin perheelle ruuan, kun he tulivat töistä ja kävin lasten kanssa kaupassa päivällä), koska piti hankkia talven lyseoon opiskelurahat.
Sinne pyrittiin 11-vuotiaana, eikä minun vanhemmilla ollut varaa kustantaa sitä ja tarvittiin oppikirjat ja kaikki, ja ne oli hankittava kesällä omalla työllä.
Sen jälkeen olen jatkanut samaa tekemistä ja työtä, oma perhe, oma koti, omat lapset, sairaus, eläkkeellä. En minä ole tähän vanhuusikään vieläkään ehtinyt ajatella, että miltä minusta tuntuu, kun en ole siihen missään vaiheessa oppinut.
Oikein kauhistuttaa, että mitähän sieltä löytäisin, jos ryhtyisin ajattelemaan. Varmasti kaikkea kamalaa oloa ja pettymyksiä ja surua ja ... ei, en näe syytä miksi ryhtyisin nytkään ajattelemaan sitä, voisin vaikka masentua.
Miksi te ajattelette niin paljon itseänne, jos siitä tulee huono olo?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Tunnistan tuosta samaa.
Minulla oli koko perhe vastuulla,siskoni ei jaksanut tehdä mitään ja minä olinkin reippaampi.
Töissä,opiskeluissa ja nyt työeläkkeellä.
Mistään en ole katkera,tai ehkä siitä että en ole saanut biologisia lapsia itse.
En ole niitä koskaan oikeastaan edes halunnu,jotain yritystä on ollut mutta ei menny kuten koin.
Rakkautta itselläni on yllinkyllin ja sitä haluan jakaa niin kauvon kuin minussa henki pihisee.
Psykot saa töitä . Siinä se.
Psyko veloittaa terapiasta 80-200€ per tunti. Joillain psykoilla on naamaa veloittaa enemmänkin.
Älä usko psykoon se tuhoaa sinut.
<<Rakkautta itselläni on yllinkyllin ja sitä haluan jakaa niin kauvon kuin minussa henki pihisee.<<
Mielenterveydenkin kannalta on paljon parempi ajatella muita kuin itseä, ja kun saa positiivista palautetta, se kohottaa mieltä ja toisaalta, jos on voinut olla - vaikka kuinka vähäisessä - toiselle avuksi, niin onko olemassakaan sen suurempaa kiitosta?
Jos et löydä minuuttiakaan omille ajatuksille, jota en muuten usko, niin huonosti on asiat siinä vaiheessa kun jotain tapahtuu. Kaikki se patoutunut massa purkautuu kerralla ja vajoat todella todella syvälle suohon.
Mikä patoutunut massa?! Totuushan on se, että me emme voi valita asioita aina, jotka meille tapahtuvat, mutta - luojalle kiitos! - saamme aina ja joka kerta valita sen, että miten niihin suhtaudumme.
Ja kun valitsemme tuon suhtautumistavan itsellemme sopivasti, niin ei tule myöskään mitään patoutuneita massoja.
Ihmisen tunteilla ei ole mitään muuta merkitystä - ihan oikeasti ja tieteellisesti - kuin käynnistää toiminta.
On myös tieteellisesti tutkittu tosiasia, että ihmisellä on olemassa vain yksi tunnetila, jolle sitten kokija antaa sen oman merkityksensä elämänsä ja omien ajatustensa mukaan, että onko se iloa, surua, kaihoa, vihaa, mustasukkaisuutta, vai mitä sitten tuo tunne itsen mielestä sanallisesti kuvattuna onkin.
Jos ajattelet, että negatiiviset tunteet patoutuvat sisälle rypsähtäkseen joskus massana ulos, niin sitten sinun on pakko uskoa, että myös positiiviset tunteet patoutuvat sisälle ryöpsähtääkseen ulos - en minä näe mitään seitystä sille, että miksi jokin tunneryhmä toimisi toisella tavalla kuin toinen.
Ja tähän vielä perustietona sellainen, että todellisuudessa ihmisellä ei ole siis syntymälahjana tunteita - ne opitaan lapsena; äiti pitää pientä kädestä kiinni lähetyttäessä isoa koiraa, ja äiti kysyy 'pelottaako?' johon lapsi vastaa vaikkapa. että ei pelota, ja äiti näyttää vielä kädestä pitäen, että ei tarvitsekaan pelätä, ja sitten silitellään (omistajalta luvan kysymisen jälkeen, myös opetustilanne) yhdessä sitä isoa koiraa.
Tässä on yksi esimerkki, että miten opitaan tunne 'pelottaa'.
Jokainen sitten itse tykönään voi miettiä omaa kotiaan, omia vanhempiaan ja elinympäristöäään, että miten siellä opetettiin tunteet, niiden nimeäminen ja tunnistaminen ja sitten näiden tunteiden työstäminen ja käsittely.
Useilla ihmisillä on nimenomaan ongelmia selittämättömän tunteen nimeämisessä - tuntuu vain pahalta, mutta mikä ja missä ja miksi, ei aina ole ihan selvä asia.
Siellä edellä moititaan psykoa - tarkoittaen ilmeisesti joko psykologeja tai psykiatriaa tai psykoterapiaa - juu, olen jokseenkin samaa mieltä, että mistä löytyisi ensimmäisenä ihan konkreettinen apu oppia tunnistamaan vielä aikuisenakin tunteet, niiden nimeäminen ja käsittely, mutta onko maailmassa sellaista ammattiryhmää, jolla ei olisi - kuten muillakin ihmisillä - kaikkea toimintaa ohjaavana primaritunteena ahneus?
Mulla oli elämässäni vuosikymmenien ajan huono olo ja sitten viimein opin että juuri sillä ajattelutyöllä olen ponnistanut itseni pärjääväksi.
Nimenomaan olen paljon miettinyt miksi oli kauan elämä niin huonosti, ja nykyään jos/kun joku juttu harmittaa niin alan aina ajatella mikä mut saa tuntemaan niin.
Kovin mielenkiintoista on löytää oma itsensä pitkän ajan jälkeen.
Tosin en tiedä mitä tapahtuu kun nuo kaikki on toisinpäin, eli ensin on ollut kaikki suht hyvin ja vasta sitten alkaa mennä huonommin.
Juuri näin! Sitä, että pystyy ajattelemaan itseään, kutsutaan metakognitioksi; tarkkailee itseään, omien tunteiden takana olevia motiiveja ja miten ne käyttävät ihmistä juuri tunteiden kautta.
Siellä saattaa olla kateutta ja alhaisia tunteita, jotka näyttäytyvät aivan toisenlaisina meille itsellemme kuin on tuo alhainen primaritunne - kateus voikin näyttäytyä omassa mielessämme epäoikeudenmukaisuutena tai vihana, jolle haemme oikeutusta jonkin väärän toiminnan kautta (tunteen merkitys on käynnistä toiminta), josta seuraakin vain paha mieli, kun tulee taas takkiin.
Kun tunnistaa nuo primaritunteet, jotka todellisuudessa käyttävät ihmistä ihmisen itsensä huomaamatta, alkaa päästä selvemmille vesille itsensä kanssa ja huomaa, että miten pystyykin itse viemään sitä omaa päätään, jota aikaisemmin vei tunteet. Pystyy siis olemaan ns. Oma Herransa.
Ja ihmisen ajattelu - hyvässä ja pahassa - vaikuttaa jopa aivokemiaan - niin vaikeaa kuin masennuksessa onkin yrittää kehittää positiivisia ajatuksia, mutta se on pakko vain tehdä, jos aikoo selvitä. Kun muistaa sen mikä aikaisemmin ilahdutti - ulos lähtö, jokin toiminta - niin ensin sitä on tehtävä vain hampaat irvessä ja pikku hiljaa huomaa, että onkin löytänyt mustasta aukosta ulospääsytien.
Lääkehoidolla en osaa kuvitella tähän prosessiin olevan kovin suurta apua, ja en tiedä terapeuttiakaan, joka tämän työn pystyisi asiakkaansa puolesta tekemään.
Minä kirjoitin tuon edellisen jota kutsuit metakognitioksi.
Täytyy kertoa sen verran että onnistuin kaiken tuon tajuamaan ja tekemään vasta siinä vaiheessa kun pääsin psyykelääkityksistä eroon. Lääkkeiden kanssa olisi ollut mahdotonta ajatella ja tuntea kuten nykyään.
Eli olet oikeassa kun kirjoitit että et usko lääkehoidolla olevan apua prosessissa.
En käyttänyt terapeuttia apuna missään vaiheessa tämän tunne-työskentelyn kanssa vaan opin ihan itse lukemalla ja lukemalla ja vielä lisää lukemalla.
Olen aikoinani saanut itseni juuri tähän hetkeen vain tässä ja nyt - pois menneen suremisesta ja tulevaisuuden murhetimisesta - ryhtymällä havainnoimaan maailman pieniä asioita ja keskittymällä niihin. K
Esimerkiksi kukan sijasta yhteen kukan lehteen tutkimalla katseella sen rakennetta, kukan terälehtiin, kuusenoksasta neulasten järjestykseen, kiviin, kivissä ilmeneviin eroihin, hyönteisiin, muurahaisten järjestelmälliseen ja upeaan toimintaan, ampiaisen työhän kerätä mettä ja jokaisen tuntemaan veitikkaan - helppo lemmikki - kärpäseen. Tosin varsin ärsyttäväkin usein.
Pysähtykää, katsokaa, tutkikaa ja miettikää - löydätte jopa kärpäsestäkin aivan uusia ulottuvuuksia, jos vain maltatte laskeutua niinkin vaatimattomalle tasolle.
Mitä on kärpäsen elämä tässä jättiläisten maaimassa? Joudut elämään henkipattona kaiken aikaa -tuleeko myrkkyä silmille vai onko oma kohtalo vain läimähtää märäksi läntiksi seinällle?Kun kärpänen on on paikoillaan, kääri lehti rullalle ja lähesty sitä hyvin hitaasti, niin ettei se vielä ole lentänyt karkuun. Seuraapa miten kärpänen suhtautuu lähestymiseesi - näet jotakin sellaista, jota et ole koskaan edes tullut ajatelleeksi. Riippuen siitä, että miten lähelle onnistut ajattelemasi iskun kanssa tuota kärpästä päästä. Kokeile - ei maksa mitään.
Kärsittyäni monentyyppisten mieleltään sairaiden ihmisten sairaalloisesta vaikutuksesta vuosikymmenien ajan elämässäni, olen tullut siihen lopputulemaan että kaiken tyyppisen elämää vahingoittavan paskan pitää valua tasapuolisesti kaikkiin suuntiin.
Tapa silakka päivässä ja syötä lokeille, nekin tarvii ruokaa...
Se oli se maailma, jossa sinä olet elänyt. Nykyään on toisin. Ehkä nuo satunnaiset hetket, joina tänne kirjoitit ja pohdit mahdollisia sisäisiä mielenliikkeitäsi, ovat myös enemmän "nykyaikaa". Eivät vanhemmat ihmiset ennen tuollaisiin aikaansa käyttäneet. Olivat lapsenvahteina ja tekivät pikkupuhdetöitä yms. ennemmin... Jos mieliään, elämiään miettivät, heijastelivatkin, niin eivät ainakaan johonkin nettifoorumille kirjoittaneet...
Nykyään ihminen on enemmän itsensä kanssa puuhaaja läpi elämänsä. Ei ole niin valmiita ja selkeitä paikkoja tehtävineen, vaan ne pitää itse miettiä ja ns. "valita". Läpi elämän.