Rakkautta, onko sitä minun arjessani.

Vihaan elämää, ei olisis pitäny ikinä syntynykkää,
vituttaa,
maailma olisisi säästynyny pahalta mieleltä
kun ikinä en olisi ollu täällä lässyttämässä paskaa,
kaikille jää vain ikävä
ja kade siitä sitten kun olen kuollu
ja päässy pahasta maailmasta lopullisesti eroon,
hyvästi maailma, vituttaa,

Rakkaat vähenee koko ajan.
Läheisimmät on jo "menneet".

Lapseni, mieheni, lapsenlapseni, kotini, kirjani, metsäni ja vuoreni.
Ystävät vain alkavat harveta, luonnollisen poistuman kautta, mikä masentaa.
Ensimmäiseltä riviltä kaikki ovat edelleenkin arkipäivääni, paitsi vuoret.

Rakastan perhettäni (3 sukupolvea) mutta kaikki muu on maallista.
Niin, tykkään itsestänikin, mutta en sitä rakkaudeksi sanoisi :)

Koti sun muu sellainen helpottaa elämää mutta en ole suuremmin kiintynyt omaisuuteen. Kotimaata tietysti rakastan, tavallaan. Lemmikkieläimiä en ole hankkinut.

Näin yöllä valvoessa kaikki rakkaudet ovat ihan lähellä ajatuksissa, viipyvät kuin läsnäollen ja hyvä mieli saattelee levolle.
Poisnukkuneet vanhemmat ja puoliso, kaikki läheiset joita ei enää ole, ovat rakkaita muistoja, koska kukinn heistä on piirtänyt lähtemättömän jäljen omaan elämääni.

Pidän ystävistäni, mutta se ei sellaista rakkautta jota tunnen läheisiäni kohtaan, ystäviin kiintyy eri tavalla kuin, vaikka omiin sisaruksiin, joita kohtaan on sukurakkaus, sisar rakkaus, tai kuinka kukin sitäkin tuntee.

Rakastan itseäni, se ei ole itsekkyyttä, se on huolenpitoa omasta minuudestani, kehosta ja henkisestä vireydestä. Ellet rakasta itseäsi, et jaksa rakastaa muitakaan, sanoivat he, jotka minua elämäntielläni opettivat, neuvoivat, kuinka suhtautua muihin ihmisiin joita ei ole pakko rakastaa, mutta jotka voin hyväksyä omana itsenään.
Hyväksyn virheeni, itseäni en voi muuttaa paremmaksi, mutta vikoineni olen tärkeä itselleni ja rakkauden arvoinen. Pidä huoli itsestäsi.

Näin yöllä valvoessa kaikki rakkaudet ovat ihan lähellä ajatuksissa, viipyvät kuin läsnäollen ja hyvä mieli saattelee levolle.
Poisnukkuneet vanhemmat ja puoliso, kaikki läheiset joita ei enää ole, ovat rakkaita muistoja, koska kukinn heistä on piirtänyt lähtemättömän jäljen omaan elämääni.

Pidän ystävistäni, mutta se ei sellaista rakkautta jota tunnen läheisiäni kohtaan, ystäviin kiintyy eri tavalla kuin, vaikka omiin sisaruksiin, joita kohtaan on sukurakkaus, sisar rakkaus, tai kuinka kukin sitäkin tuntee.

Rakastan itseäni, se ei ole itsekkyyttä, se on huolenpitoa omasta minuudestani, kehosta ja henkisestä vireydestä. Ellet rakasta itseäsi, et jaksa rakastaa muitakaan, sanoivat he, jotka minua elämäntielläni opettivat, neuvoivat, kuinka suhtautua muihin ihmisiin joita ei ole pakko rakastaa, mutta jotka voin hyväksyä omana itsenään.
Hyväksyn virheeni, itseäni en voi muuttaa paremmaksi, mutta vikoineni olen tärkeä itselleni ja rakkauden arvoinen. Pidä huoli itsestäsi.

Pitää rakastaa itseään että pystyy rakastamaan toista.
En ajattele koko ajan että rakastan. Enemmän ajattelen että on tärkeitä ihmisiä.
Tyttären perhe ja hyvä kaveri. He ovat elämässäni tärkeimät.
On paljon tuttuja, en ole oikein hyvä päästämään ihmisiä lähelleni. Se on ominaisuus, viihdyn omissa oloissani oikein hyvin.
Muistelen nykyisin pljon elämäni varrella tapaamiani ihmisiä. Nykin löysin erään lapsuuden aikaisen ystäväni facen kautta.
Ei minulla ole sen kummempaa asiaa hänelle, oli mukava kuulla että hän voi hyvin.

Kauhistelen - ihan pikkuisen vain - yläosan lässytyksiä

Voisitte perustella eläimellisyydestä kumpuavaa sukurakkauttanne, miksi niitä - ehkä äidin - ulkopuolelta pitää ehdoitta rakastaa paitsi eläimenä?

Onko sitä rakkautta omassa elämässäni, tuommoista nyt harvoin mietin.

Paljon mukavampaa on itse tykätä kaikista elämääni vaikuttavista ihmisistä ja asioista.
Toiset tykkäämiset ovat lähempänä ja toiset kauempana, tärkeitä kuitenkin kaikki.

Elämä on niin metka juttu, että se pakottaa tässä iässä luopumaan monista asioista, joista ei millään haluaisi luopua, siihen pitää vain tottua ja opetella hyväksymään menetyksiään.
Vanha sanonta, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen ovi avautuu, se jos mikä pitää paikkansa, kunhan ei unohdu sen sulkeutuneen oven taakse iäksi ajaksi, itkut pitää itkeä, niin menetetyt ihmiset kuin asiat vaativat oman suruaikansa, mutta sitten vaan uusia ovia aukomaan.

Aikoinaan kuvittelin, niin kuin Juha Tapion laulussa Kaksi vanhaa puuta, että loppuelämä sitä katsellaan yhdessä kahtena vanhana puuna, jotka yhteen juuriaan silloin nuoruudestaan asti punoivat, vaan niinpä ei loppupeleissä käynytkään.
Aikaa suru vei ennen kuin tajusin, että ehkä sittenkin olen kuten Juha Vainion laulussa se Yksinäinen saarnipuu, luodolla aavan joskus jopa myrskyävän meren.

Sen elämä on myös opettanut, että rakkaus ei pysy kiinni pitämällä,
rakkauden kanssa kuljetaan vapaana mutta rinnakkain.

alotuksen kysymys,, onko mulla rakkautta ,,,

vastaus
välillä rakastan itseäni välillä olen kaikkeen tympääntyny, joskus jopa vihaan itseäni,
siis
vastaus:
ON

jos rakastaa itseään pystyy rakastamaan myös muita,
ei kuitenkaan kaikkia johtuen tilanteista,
siis tilnateet vaikuttavat myös voiko rakastaa jatain,

Rakastan tällä hetkellä yhtä lapsenlastani erityisesti, ajattelen häntä usein ja odotan näkemistä. On minulla parisuhde, lapset ja lapsenlapset ja kohtelen kaikkia käytännössä tasapuolisesti.
Vaan tämä 7-vuotias on minulle erikoinen, olen kiintynyt häneen kovasti, hänessä on jotain mikä kiehtoo, pohdin mikä se on. Ehkä se eräänä päivänä selviää.