Olisiko tutkimuksista mitään hyötyä?

Olen jo monta vuotta pitänyt mahdollisena että minulla on ADD. Perehdyin aiheeseen työni kautta, ajattelin aluksi että minullahan oli tuo ihan selvästi lapsena ja nyt olen parantunut, kunnes tietenkin luin ettei tästä parannuta. Sen jälkeen olen joko miettinyt että minulla mahdolllisesti on hyvin lievä ADD, tai vaihtoehtoisesti olen luulosairas ja/tai sairastan jotain muuta mahdollista häiriötä. Tai sitten olen aivan terve ja nämä ovat elämään kuuluvia normaalia pulmia?

Elämä tuntuu olleen yhtä taistelua ja takkua, vaikka sitten mitään ei juurikaan ole tapahtunut vaan jumitan ja jumitan pääsemättä oikein minnekään. Tein ison elämänmuutoksen (vaihtui kumppani, muutin 400km täysin outoon kaupunkiin, luovuin vanhoista harrastuksista, työstä ja ihan kaikesta) ja ajattelin sen tuottavan jotain tyydytystä sisäiseen tyhjyyteen mutta olo vain paheni. Tuntuu etten ole saanut elämässä aikaan oikein mitään, ja minusta olisi enempään. En vain saa mitään päätöksiä tehtyä enkä aloitettua asioita. Ja todellakin olen aina ollut tällainen , jo ennen kouluikää.

Minulla on aina ollut sellainen tunne, että aika menee liian nopeasti enkä ehdi ajatella tarpeeksi asioita. Tuntuu että kaikki kehitysvaiheeni tulevat jotenkin jälkijunassa. Olin myöhään herännyt teini, ja nyt kun olen 30 ja pitäisi alkaa olla aikuinen, enkä ole..

Serkuistani sekä isän että äidin puolelta useammalla on adhd/add. Kuitenkaan en kyllä ainakaan huomaa että vanhemmillani olisi (molempien vanhempien sisaruksilla on).

Nyt mietin tutkimuksiin hakeutumista, olisi hyvä mahdollisuus työterveyden kautta. Ja kyllä nykyinen tulotaso sallisi vaikka maksamaankin muutaman tutkimuskerran. Mietin vain kannattaako? Jos minulla jotain olisi, en varmaan lääkitystä tarvitsisi, saisi tai haluaisi, koska selviydyn arjesta kai aika hyvin kuitenkin. Arki on ok, mutta elämä kokonaisuutena ei pitkällä aikavälillä. Olen oppinut selviytymään asioista, vaikka kaikki tuntuu olevan hankalempaa kuin muille. Nyt minulla olisi haaveena opiskella omaa alaani eteenpäin, mutta en tiedä mitä, mihin suuntaan enkä osaa valita, olen miettinyt nyt jotain 5 vuotta tätäkin ja alkaisi olla vähän pakko tehdä jotain tai jään nykyiseen epätyydyttävään ja huonopalkkaiseen työhön. Ja kykyjä minulla kuulemma olisi enempään. Koulut oilvat niin tuskallisia että pelottaa jo nyt. Haluan opiskella, aihe kiinnostaa ja motivaatiota on, mutta ajatus vaikka vuodenkin koulutuksesta tuntuu vaativan aivan liikaa pitkäjänteisyyttä ja varmuutta siitä mitä haluan.

Olisikohan diagnoosista mitään käytännön hyötyä jos pääsisin vielä opintoihin kiinni? Tietenkin itseäni kiinnostaisi tietää vain tiedonkin vuoksi, mutta mitä minä diagnoosilla teen jos se ei vaikuta mihinkään mitään. Tuntuu myöskin aika vaikelta kohdata näitä asioita, joten kynnys tutkimuksiin hakeutumisesta on melko iso...

Lyhyesti oireita/piirteitä joita tiedän varmasti minulla olevan:

- unohtelu, sekä lapsena että aikuisena. Tavarat vain katoavat, kämppä ja auto on kuin kaatopaikka vaikka siivoan ja siivoan. Kämpän siistinä pito vaatii sen ettei minulla ole mitään harrastuksia tai elämää
- vaikeus tehdä valintoja, tämäkin sekä lapsena että aikuisena
- vaikeus hallita aikaa, lapsena ja aikuisena. En huomaa ajankulkua, luulen tekeväni enemmän asioita tietyssä asioissakun on mahdollista
- on/off asenne asioihin, joko kiinnostaa tai ei yhtään. Vaikeus tehdä epäkiinnostavia asioita ja keskittyä niihin. Töissä jos yritän tehdä jotain tylsää rutiinihommaa huomaankin yhtäkkiä osallistuneeni viereiseen pöytäkeskusteluun enkä edes tiedä miten niin kävi. Asioihin jotka kiinnostavat minua voin uppoutua aivan täysin vuosiksi ja osata niistä kaiken, vitsailen usein olevani vähän autisti
- aloitekyvyttömyys/syöksyminen asioihin ilman suunnittelua. Jälleen jokotai ja siinä välillä ei yhtään mitään. Yleensä kuitenkin jumitan. Ennen älypuhelimia saatoin vain istua sohvalla tekemättä mitään 2h ja miettiä että pitäisi lähteä *lisää tähän paikka*. Nyt kun on kaikki älylaitteet juutun selaamaan niitä.
- Lapsena olin ihan tolkuttoman pihalla maailmasta, nykyään olen aika paljon terävempi. Äiti vei minut lapsena neuvolaan hitauden vuoksi, saatoin siis syödä ruokaa 4h ja lusikka jäi jatkuvasti puoliväliin matkaa ja jäin tuijottelemaan seiniä. Eipä siihen aikaan 30v sitten neuvolassa otettu vakavasti
- Tunteiden ailahtelu. Lapsena sain jäätäviä raivareita mitä säikähdin siis itsekin koska menetin täysin itsehillintäni. Teini-ikä oli tokikin erityisen hankala, olin masentunut ja ajoittain itsetuhoinen, mutta pääsin siitä ihan omin avuin yli. Nykyään patoan tunteita enkä näytä niitä, mutta tunne-elämäni ei kyllä ole todellisuudessa rauhoittunut
- Minulla on diagnosoitu lukihäiriö ja mahdollisesti hahmottamisongelmia ( maininta, ei diagnoosia). Tämä on tosi hassua koska olen ollut kielellisesti todella lahjakas, kirjoitin äidinkielestä L yo kokeissa. Kirjoitusvirheitä kyllä tulee (sori). Usein ilmeisesti liittyy ADHD